null Pääkaupunkiseudulta löytyy vanhoja, merkitsemättömiä mestauspaikkoja – papeilla oli kuolemanrangaistuksissa monta roolia

Pääkaupunkiseudulta löytyy vanhoja, merkitsemättömiä mestauspaikkoja – papeilla oli kuolemanrangaistuksissa monta roolia

Helsingin viimeinen rauhanaikainen teloitus – ja roviolla polttaminen – tapahtui Kampissa 1819. Kuolemanrangaistuksen langettaminen vaati kunnon todisteita. Oleellista oli syytetyn tunnustus.

Helsingin Kampissa, Fredrikinkadun ja Eteläisen rautatienkadun risteyksessä eli nykyisen Tennispalatsin kulmalla, pantiin toimeen 20. huhtikuuta 1819 kaupungin viimeinen rauhanaikainen teloitus.

Tiensä pään kohtasi piika, joka oli tappanut merikapteenin lesken vasaralla. Sen jälkeen hän oli varastanut lesken rahat ja lukinnut oven. Neljän päivän päästä murhaaja haki talosta lisää lesken omaisuutta ja sytytti rikoksensa peittämiseksi talon palamaan.

Tulipalossa tuhoutui koko rakennus ja suuri määrä omaisuutta, jota muut asukkaat eivät ehtineet pelastaa. Tuli olisi voinut levitä ympäristöön ja olla suuremmaksikin vaaraksi.

Kaupunginlääkäri tutki pahasti palaneen vainajan. Kuolinsyy jäi hämärän peittoon, ja yleisesti uskottiin, että vanha ihminen oli toiminut tulen kanssa huolimattomasti. Kun murhaaja alkoi kaupitella lesken omaisuutta, hän jäi kiinni ja tunnusti lopulta teon.

Kirkkoherra Gustaf Zetterman kävi tutkintavankeuden aikana tyrmässä rikoksesta syytettyä lohduttamassa. Kirkkoherran poistuttua tämä alkoi kuitenkin sadatella ja herjata tätä, mistä häntä vankeuden aikana rangaistiin.

Käräjäoikeus tuomitsi lesken kuolemaan siten, että hänen oikea kätensä ja kaulansa katkaistaisiin. Sen jälkeen ruumis poltettiin teloituspaikalla. Hovioikeus ja senaatin oikeusosasto vahvistivat päätöksen.

54-vuotiaan naisen elämä päättyi Kampissa, kun lääninpyöveli täytti tehtävänsä. Teloitus oli julkinen tapahtuma, joten sitä todistamassa oli paljon kaupunkilaisia.

 

Hirsipuunkallio ja Lestimäki viittaavat teloituspaikkaan

Edellä kerrottu ja lukuisia muitakin tositarinoita suomalaisista kuolemanrangaistuksesta löytyy Mikko Moilasen kirjasta Kohtalona mestauslava – Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825 (Docendo 2021).

Moilanen kiinnostui kuolemanrangaistuksen historiasta selvittäessään omaan sukuunsa liittyvää tuomiota. Hän on kirjoittanut aiemmin kirjan myös Suomessa toimineista pyöveleistä. Uudessa kirjassaan Moilanen käy läpi 1 500 tapauksen oikeusaineiston ja esittelee myös yli 300 mestaus- ja hirttopaikkaa.

Pääkaupunkiseudulta Moilanen listasi kirjaansa yhdeksän teloituspaikkaa. Niistä suurimmasta osasta ei löydy enää selkeitä merkkejä maastosta, minkä vuoksi hän lisäsi tekstiin paikkojen koordinaatit.

Joidenkin paikkojen kolkosta historiasta muistuttaa nimi. Suutarilan Lestimäessä on jopa aukio ja muistokivi, jossa kerrotaan paikkaa käytetyn teloituksiin 1700-luvulla. Alue kuului silloin Helsingin pitäjään. Suutarilasta löytyy myös hirttopaikka nimeltä Töyrynummi.

Helsingin vanhin teloituspaikka on Hirsipuunkallio, ruotsiksi Galgberget. Paikka sijaitsee Arabianrannassa nykyisessä Bokvillanin puistossa Hämeentien ja Arabiankadun kulmauksessa. Mitään merkkejä teloituksista ei enää näy paikalla, mutta ympäristöään korkeammalle kohoavan kallion on helppo kuvitella palvelleen teloituspaikkana.

Vuonna 1599 kyseisellä paikalla teloitettiin Kaarle-herttuan määräyksestä yhdeksän hänen poliittista vastustajaansa. Teloitukset liittyivät kamppailuun Ruotsin kruunusta.

Muut Helsingin teloituspaikat sijaitsevat Kruunuhaassa Maurinkadun ja Kristianinkadun kulmauksessa, Töölönkadun ja Linnankoskenkadun risteyksessä ja Unioninkadulla Pitkänsillan eteläpuolella vastapäätä kasvitieteellistä puutarhaa.

Espoon Bembölen kylässä sijainneesta paikasta ei ole jäljellä tarkempaa tietoa ja toistakin on hankala löytää. Tuo paikka on nimeltään Galgbacken eli Hirttomäki. Kyseessä on kallioalue Vanhan Kuninkaantien eli nykyisen Ison maantien varrella Muuralan kylässä.

Vaikka tie nyt hädin tuskin näkyy kallion laelta, aikanaan se on valittu siksi, että maantiellä liikkuvat näkivät paikan. Kuolemanrangaistuksen yksi tarkoitus oli varoittaa muita tekemästä rikoksia ja osoittaa, että esivalta saa rikolliset kiinni ja rankaisee heitä.

Kuolemanrangaistuksia langetettiin lukuisista syistä

Mikko Moilasen kirjan mukaan 1500-luvulla yleisimmin käräjille vietiin väkivaltarikoksista. Omaisuusrikoksia oli alle kymmenen prosenttia ja seksuaalirikoksia vielä vähemmän. Toisaalta lähteet tuolta ajanjaksolta ovat niukemmat kuin vuosilta 1625–1825.

Eniten kuolemanrangaistuksia langetettiin 1600-luvulla, jolloin niitä myös langetettiin useammasta rikoslajista kuin tätä ennen tai sen jälkeen. Vuosina 1665 ja 1708 mestattiin 32 kuolemaantuomittua.

Kaikki hämärät kuolemantapaukset pyrittiin jo 1600-luvulla selvittämään. Jos toisen kuolemaan johtanut teko johtui vahingosta, sitä pidettiin kuolemantuottamuksena. Sen sijaan tahalliseksi katsottu henkirikos, jos tekijää ei arvioitu syyntakeettomaksi tai tekoa ei katsottu hätävarjeluksi, vei usein mestauslavalle.

Henkirikoksista vakavimpana pidettiin murhaa, suunnitelmallista tekoa, josta seurauksena oli lähes aina kuolemantuomio. Murhista palkkamurha, ryöstömurha ja äidin- tai isänmurha olivat erityisen törkeitä tekoja. Kaikista 1625–1825 teloitetuista lähes 40 prosenttia tuomittiin aikuiseen kohdistuneesta henkirikoksesta.

Tappoon ja murhaan syyllistyivät useimmiten miehet. Naisten tyypillinen henkirikos oli lapsenmurha, ja 1700-luvulla naisia teloitettiin lapsenmurhasta välillä useammin kuin miehiä henkirikoksista. Tästä rikoksesta tuomittiin, jos nainen oli tullut raskaaksi muualla kuin avioliitossa, salasi tilansa ja hävitti elävänä syntyneen lapsensa.

Kun yleensä kuolemantuomioon johtavissa rikoksissa edellytettiin tunnustusta, tässä tapauksessa riittivät vahvat aihetodisteet. 1680-luvulla annettiin asetus, jonka mukaan ”Tämä pahanteko on rangaistavissa kuolemalla, jotta lapsenmurhia voitaisiin ennalta ehkäistä samoin kuin sovittaa ja lepyttää Jumalan vihaa, joka pahanteosta muuten lankeaisi maan ja valtakunnan ylle.” Viattoman veren katsottiin huutavan taivaaseen.

Kustaa III:n lakireformissa 1700-luvun lopulla inhimillistettiin rikoksesta tuomittujen rangaistuksia. Tunnustuksen rooli korostui ja nyt piti olla täysi varmuus, että lapsi oli syntynyt elävänä ja että äiti oli surmannut lapsensa vakaassa aikomuksessa.

Varastamista kammoksuttiin siksikin, että omaisuuden menetys ajoi usein uhrin ahdinkoon.

Seksuaalisuuteen liittyvien rikosten osuus kuolemantuomioista kasvoi 1600-luvulla, kun kirkko ja valtiovalta alkoivat yhdessä kamppailla siveettömyyttä vastaan. Sukurutsa, huoruus, kaksinnaiminen ja eläimiin sekaantuminen olivat monien kuolemantuomioiden syynä.

Omaisuusrikoksista kuolemaan tuomitut olivat useimmiten murtovarkaita. Varastamista kammoksuttiin siksikin, että omaisuuden menetys ajoi usein uhrin ahdinkoon. Tuomioon vaikutti varastetun tavaran arvo. Kirkkovarkaudesta tuomittiin herkästi kuolemaan, sillä varas teki myös pyhäinhäväistyksen.

Muita rikoksia, joista voitiin langettaa kuolemantuomio, olivat esimerkiksi tuhopoltto, noituus, omien vanhempien solvaus ja mukilointi ja sotilaskarkuruus. Noituudesta tuomittiin ennen vuotta 1682 lähes sata ihmistä, jumalanpilkasta kymmenkunta.

Yhdeksän kymmenestä teloituksesta pantiin toimeen kirveellä mestaamalla.

Yhdeksän kymmenestä teloituksesta pantiin toimeen kirveellä mestaamalla.

Rangaistuksia perusteltiin Mooseksen lailla

Mikko Moilasen kirjasta käy ilmi, että tuomioita ei jaettu mielivaltaisesti. Rikoksia tutkittiin niin hyvin kuin pystyttiin ja todisteita piti olla. Henkirikoksissa tutkittiin kuolinsyytä, arviotiin rikospaikkaa ja tekovälineitä. Todistajien kuuleminen oli tärkeää. Oma tunnustus oli keskeisessä roolissa, ellei rikollinen ollut jäänyt verekseltään kiinni.

Syyttömän teloitusta piti välttää viimeiseen asti, sillä oikeusmurhan katsottiin langettavan maan ylle verivelan. Myös lieventäviä asianhaaroja otettiin huomioon ja usein armo kävi oikeudesta. Jos näyttö jäi riittämättömäksi, voitiin kuolemanrangaistus muuttaa hovioikeudessa työvankeudeksi esimerkiksi linnoitustöissä. Tätä moni tuomittu piti vielä pahempana, käytännössä pitkitettynä kuolemantuomiona.

Osassa islamilaisia maita uskonnollinen šaria-laki on yhä käytössä paitsi perheasioissa myös rikosjuttujen ratkaisuissa, ja esimerkiksi Saudi-Arabiassa on käytössä sen mukaisia raakoja rangaistuksia. Moilasen kirjasta selviää, että ei ole pitkää aikaa, kun Suomessa, joka oli osa Ruotsin ja sen jälkeen Venäjän valtakuntaa, sovellettiin samaan tapaan uskonnollista lakia rangaistuksiin maallisen lain ohella.

Mooseksen lain määräykset kuuluivat lakiin vuoteen 1734 asti.

Ruotsin kuningas Kaarle IX liitti vuonna 1608 lakikirjaan osia Vanhan testamentin Mooseksen kirjoista. Raamatun säädöksillä oli siitä lähtien oikeudessa suuri painoarvo, tuomiot ankaroituivat ja kuolemanrangaistusten määrä kasvoi 10–20 prosentilla. Kuolemaan voitiin nyt tuomita yli 70 rikoksesta ja seksuaalirikokset nousivat aiempaa tuomittavimmiksi. Mooseksen lain määräykset kuuluivat lakiin vuoteen 1734 asti.

Tuomarit saattoivat vielä tuonkin jälkeen vedota Raamattuun ja Jumalaan saadakseen syytetyn tunnustamaan tekonsa. Moilanen kertoo esimerkin vuodelta 1763. Kaksi talollisen poikaa oli syytettynä murhasta, mutta syytetyt eivät olleet tunnustaneet. Tuomari kehotti heitä pelastamaan sielunsa, sillä ”Jumalan edessä ei kukaan voi saada armoa, ennen kuin on katunut syntejään ja rikoksiaan ja pyytänyt niitä anteeksi.”

Syytetyn kuulustelussa käytettiin muutakin kuin sanallisia keinoja, vaikka Moilasen mukaan Ruotsin valtakunnassa suoranaista kidutusta käytettiin vähemmän kuin Manner-Euroopassa. Syytetty voitiin esimerkiksi eristää ”kovanpuoleiseen vankeuteen”, häntä voitiin piinata aliravitsemuksella ja kiristää käsirautoja kuulustelun aikana.

Rangaistuskeinoina käytettiin myös raippoja. Niitä voitiin liittää myös kuolemanrangaistukseen, jos rikoksen katsottiin sitä vaativan. 1600-luvulla olivat käytössä myös silpominen ja polttomerkintä. Julkinen häpäiseminen kirkoissa, kirkonmäellä ja kaupunkien toreilla häpeäpaalussa tai jalkapuussa, oli usein osa rangaistusta. Vaikka julkirippi lakkautettiin 1740-luvulla, häpeärangaistus poistui rikoslaista vasta 1894.

Kuolemantuomioista yhdeksän kymmenestä pantiin toimeen kirveellä mestaamalla. Joka kymmenes, erityisesti varkaat, teloitettiin hirttämällä. Kaikista teloitetuista lähes 40 prosenttia poltettiin mestauksen jälkeen roviolla. Tämä kohtalo kohtasi lapsenmurhasta tuomittuja, eläimiin sekaantujia, noitina tuomittuja ja tuhopolttajia. Tätä osaa tuomiosta moni kauhistui, sillä ihmisten uskomusmaailmassa rovio vertautui helvetin tuleen.

Mestauspaikka Kruununhaassa Maurinkadun ja Kristianinkadun kulmauksessa kerrostalon päädyssä vuonna 1934. Kuva: Pietisen kokoelma, Museovirasto Mestauspaikka Kruununhaassa Maurinkadun ja Kristianinkadun kulmauksessa kerrostalon päädyssä vuonna 1934. Kuva: Pietisen kokoelma, Museovirasto

Mestauspaikka Kruununhaassa Maurinkadun ja Kristianinkadun kulmauksessa kerrostalon päädyssä vuonna 1934. Kuva: Pietisen kokoelma, Museovirasto

Tavoitteena autuaallinen kuolema

Papilla oli rikosprosessissa monenlaisia tehtäviä. Ensimmäinen niistä oli rikosten ennaltaehkäisy: pappi saarnasi Jumalan sanaa ja kehotti seurakuntalaisiaan sitä noudattamaan. Kirkossa luettiin julkisia kuulutuksia. Rangaistukseen liittyvän kirkkorangaistuksen oli myös tarkoitus osoittaa, mitä synnistä seuraa.

Kun Paltamon pitäjässä tapahtui vuonna 1772 joukkomurha, hovioikeus lähetti tuomiokapitulille kirjeen, jossa se kehotti kirkkoa hoitamaan tehtävänsä, sillä tämä ja toinen pitäjässä tehty surmateko ”ovat rappiolle joutuneen kristillisyyden seurauksia”.

Papit toimivat myös tuomittujen sielunhoitajina. Vaikka heillä oli rippisalaisuus, heidän toivottiin myös kehottavan rikollista tunnustamaan tekonsa. Joskus syytetyn omatunto heräsi, kun pappi kertoi hänelle kadotuksen kauheudesta ja taivaan ihanuudesta. Aina näin ei käynyt edes silloin, kun pappi valmisti tuomittua edessä olevaan mestaukseen.

Papin tehtävä oli johdatella syytettyä kohti autuaallista kuolemaa. Hän lohdutti syntejään katuvaa sillä, että vaikka Jumala rankaisee, Hän myös rakastaa ja armahtaa. Piispa Mikael Agricola kirjoitti vuonna 1549 erityisen rippikaavan teloitettavia varten. Vielä vuonna 1723 kuninkaallinen määräys velvoitti pappeja olemaan läsnä teloitushetkellä.

Teloituspaikalla syytetty sai henkistä tukea papeilta. Nämä veisasivat jonkun sopivan virren ja rukoilivat yleisön edessä teloitettavan puolesta. Mikko Moilanen kertoo, että pappi muistutti syytettyä Luukkaan evankeliumin kohdasta, jossa Jeesus armahtaa ryöväriä ristinpuulla.

Viimeiseksi pappi luki teloitettavalle synninpäästön.

Maallisen esivallan mielestä erityisen hyvä oli, jos tuomittu itse jäähyväissanoissaan kehotti teloitusta seuraavaa väkeä varomaan syntiä ja antoi ymmärtää tuomion olevan oikeudenmukainen. Viimeiseksi pappi luki teloitettavalle synninpäästön.

Teloitettavan ruumis haudattiin hautausmaan siunaamattomaan osaan, ellei sitä poltettu roviolla tai haudattu teloituspaikalle tai suohon. Joissakin rikoksissa ruumis jäi pitkäksi aikaa hirsipuuhun tai nostettiin näytille teilinpuihin. Toki sääty-yhteiskunnassa aatelisilla oli tässäkin erioikeuksia, he saattoivat päätyä jopa hautaan kirkon sisälle.

Moilasen mukaan tuomiolle päätyi myös alun toistakymmentä pappismiestä: henkirikoksesta, osallisuudesta lapsenmurhaan, sukurutsasta, huoruusrikoksesta ja varastamisesta.

Kuolemanrangaistuksesta luopuminen alkoi 1800-luvulla

Suomen viimeinen rauhanaikainen teloitus tehtiin Pieksämäellä vuonna 1825. Vaikka kuolemanrangaistuksia langetettiin senkin jälkeen, vuosina 1828–1861 peräti 1327, senaatin oikeusosasto muunsi ne vankeus- ja raipparangaistuksi.

Keisarillisen Venäjän Suomen suuriruhtinaskunta oli edelläkävijöitä kuolemanrangaistuksesta luopumisessa.

Taustana linjanmuutokselle oli keisari Nikolai I:n julistus, jossa hän ilmoitti käyttävänsä armahdusoikeuttaan lukuun ottamatta maanpetturuutta ja keisariperhettä vastaan suunnattuja rikoksia. Suomen rikoslakiin 1899 jäi mahdollisuus määrätä kuolemanrangaistus esimerkiksi murhasta ja maanpetoksesta.

Vuoden 1918 sisällissodan aikana teloitukset olivat yleisiä. Talvi- ja jatkosodan aikana Suomessa teloitettiin 500–600 henkilöä, muun muassa desantteja, vakoojia ja rintamakarkureita. Sodan aikana tuomittiin kuolemaan myös viisihenkisen perheen murhannut mies. Kuolemanrangaistus poistettiin laista kokonaan vuonna 1972.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi