Historiantutkija Seppo Aallon mukaan Helsinkiin iski 1700-luvun taitteessa peräjälkeen kolme suurta katastrofia: nälkä, rutto ja sota. Ruttouhreista kertoo muistolaatta Vanhassa Kirkkopuistossa.
Rutto tappoi joka kolmannen helsinkiläisen syksyllä 1710 – parannuskeinoa ei ollut, mutta tautia yritettiin torjua eristämällä sairaat
Runsas kymmenen vuotta ennen ruttoa kaupunkia riivasi nälänhätä. Tuhon viimeisteli tsaarin armeijan hyökkäys ja tulipalo, joka tuhosi lähes kaiken.
Historiantutkija Seppo Aalto nojaa Rammstein-paidassa Vanhan kirkkopuiston porttiin. Portin sisäpuolella on kyltti, jonka vuoksi puistosta käytetään myös nimeä Ruttopuisto.
Kyltissä on karu teksti: ”Tällä paikalla oli se hautausmaa, johon vuonna 1710 neljän kuukauden aikana haudattiin 1 185 Helsingin asukasta. Ulkoa tullut kauhea rutto surmasi silloin kaksi kolmannesta Helsingin asujaimistosta.”
Tekstin perässä on raamatunlause, jae Viidennestä Mooseksen kirjasta: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.”
Kyltissä on monta kiinnostavaa asiaa. Ensinnäkin ”tällä paikalla”, joka ei ihan tarkkaan ottaen pidä paikkaansa.
Alueella, johon puisto nykyisin kuuluu, oli tilapäiseksi tarkoitettu hautausmaa. Se perustettiin, kun Senaatintorin alla sijainnut hautausmaa alkoi täyttyä, ja vuosien 1696–1697 nälkäkatastrofin uhreille piti saada hautapaikka. Tuolloin kaupunkiin tuli maaseudulta nälkäpakolaisia ruuan toivossa. Suurin osa kuolleista oli muita kuin helsinkiläisiä, vaikka myös heitä menehtyi nälkäisten mukanaan tuomaan pilkkukuumeeseen.
Nälänhädän uhrit haudattiin joukkohautoihin Bulevardin ja Fredrikinkadun risteyksen paikkeille. Ruttouhrien hautapaikka on nykyisen Annankadun kohdalla. Hekään eivät siis lepää kirkkopuiston multien alla. Puiston hautakivet ovat myöhemmältä ajalta.
Rutto tuli sotapakolaisten mukana
Ajankohta syksy 1710 pitää paikkansa, samoin kuin se, että ainakin suurin osa näistä ihmisistä kuoli ruttoon. Helsingin asukkaita kaikki eivät suinkaan olleet, sillä joukossa oli sadoittain kaupunkiin tulleita sotapakolaisia.
– Aiemmassa nälänhädässä kuolonuhrit olivat suurimmaksi osaksi kaupunkiin maalta viljaa hakemaan tulleita ihmisiä. Rutto tappoi tasa-arvoisemmin. Kuolleista noin 650 oli helsinkiläisiä, eli tauti tappoi noin kolmanneksen kaupunkilaisista. Köyhiin tauti iski toki pahemmin, mutta kuolleiden joukossa oli muun muassa kirkkoherra Anders Ignatius, Helsingin historiaa tutkinut Seppo Aalto kertoo.
Se, että rutto tuli ulkoa, pitää paikkansa. Myös raamatunlause on paikallaan: moni varmasti turvasi hädissään Jumalaan, jos jaksoi ja ehti. Paiserutto tappoi ihmisen muutamassa päivässä, ja jos se muuttui keuhkorutoksi, kuolema seurasi jopa vuorokaudessa. Ei ihme, että tautia pidettiin Jumalan rangaistuksena.
Siitä, milloin tauti tarkkaan ottaen alkoi, ei ole täyttä varmuutta. Toivatko sen elokuun alussa Helsinkiin sotaa pakoon tulleet kaksi liivinmaalaista naista? Koska elo- ja syyskuussa tautikuolemia kirjattiin vain muutamia kymmeniä, Seppo Aalto ei usko tähän. Joko kyseessä oli jokin muu tauti tai sitten sairaat pystyttiin vielä eristämään.
– Rutto leviää nopeasti, eikä Helsingissä tehty ennen syksyä mitään eritystoimenpiteitä taudin ehkäisemiseksi. Tallinnasta saapuneet pakolaisetkin saivat liikkua vapaasti kaupungilla. Ainakaan nuo kaksi naista eivät aloittaneet varsinaista epidemiaa. Se alkoi toden teolla myöhemmin syksyllä, Aalto arvioi.
Missä armeijat kulkivat, siellä yhteiskunta romahti
Nälkä, kulkutaudit ja sota ovat epäpyhä kolmiyhteys, jotka usein kulkevat käsi kädessä. Niin tässäkin tapauksessa. Vuodesta 1700 oli käyty suurta Pohjan sotaa.
”Karismaattinen psykopaatti”, kuten Seppo Aalto kutsuu Ruotsin kuningasta Kaarle XII:sta, oli vienyt armeijansa pääosan Puolaan ja Venäjälle. Siellä, nykyisen Ukrainan alueella, ruotsalaiset joukot kärsivät Pultavan taistelussa 1709 tappion Pietarin Suuren armeijalle. Venäjä alkoi valloittaa Ruotsin alueita Liivinmaalla eli Baltiassa sekä Karjalassa.
Seppo Aalto käsittelee kirjassaan Kruununkaupunki Helsingin historiaa vuosina 1640–1721. Viimeksimainittuna vuonna kaupunkia alettiin rakentaa alusta, sillä se tuhoitui sodassa.
Nykyisen Pietarin paikalla sijainneesta ruotsalaisesta Nevanlinnasta oli tullut Helsinkiin pakolaisia jo sodan alussa. Nyt pakolaisia oli Helsingissä myös venäläisten 1708 tuhoamasta Porvoosta, Viipurista, Narvasta, Liivinmaalta ja Tallinnasta, joka antautui syyskuussa 1710 piirityksen jälkeen.
Tallinnan pakolaiset toivat tullessaan Puolasta pohjoiseen levinneen ruton.
– Siellä, missä armeijat kulkivat, yhteiskunta romahti. Sotilaat majoittuivat valloitettuihin kaupunkeihin. Heidän mukanaan kulki monenlaista väkeä kaupustelijoista prostituoituihin. Sota ajoi joukoittain ihmisiä pakosalle ja taudit kulkivat mukana. Helsinkiin tuli väkeä laivoilla ja veneillä, Aalto kertoo.
Kenraalikuvernööri käski eristämään sairaat saarelle
Helsinki oli pieni ja tiivisti rakennettu kaupunki, jossa oli noin 300 tonttia. Vaikka Ruotsin valtaneuvosto oli jo edellisenä vuonna kehottanut varautumaan ruttoon, kaupunkiin yhtäkkiä saapunut väenpaljous aiheutti sen, ettei tautia pystytty ehkäisemään. Vielä 1650-luvulla ruttoepidemia saatiin torjuttua, kun laivat pysäytettiin Susisaarelle.
Kun Suomen kenraalikuvernööri ja maassa olleiden ruotsalaisjoukkojen ylipäällikkö Carl Nieroth oli lokakuun alussa aikeissa matkustaa Helsinkiin, hän sai viestin, joka pysäytti matkanteon. Kaupungissa oli puhjennut rutto, johon ainakin neljä renkiä oli sairastunut.
Nieroth reagoi heti ja lähetti maaherra Johan Creutzille ruton leviämistä ehkäisemään tarkoitetut ohjeet. Kaikki Tallinnasta laivoilla tulleet oli tarkastettava, eikä sairaita pakolaisia enää saanut päästää kaupunkilaisten keskuuteen. Heidät oli myös pidettävä etäällä sotilaista.
Nieroth käski myös toimittamaan sairastuneiksi epäillyt kaupungin ulkopuolelle joko vartioidulle saarelle tai johonkin niemenkärkeen.
– Heille piti viedä sinne myös ruokaa, jotta he eivät lähtisi kaupunkiin hortoilemaan. Aivan kuin nyt korona-aikana, myös ruton iskiessä sairaiden eristäminen terveistä oli viranomaisille keskeinen keino yrittää estää taudin leviäminen.
Kuolleita oli jopa 20–30 päivässä.
Se olikin käytännössä ainoa keino, sillä Yersinia pestis -bakteeriin aiheuttamaan tautiin ei ollut parannuskeinoa. Bakteerien merkitys tautien aiheuttajana oivallettiin vasta 1800-luvun lopulla. Antibiootit keksittiin vasta 1900-luvulla.
Ruton arveltiin liittyvän myrkyllisiin höyryihin. Sen yhteyttä rottiin ja niissä oleviin kirppuihin ei tiedetty. Kun rottapopulaatio alkoi kuolla, kirput iskivät ihmisiin. Paiserutto leviää vain kosketuksesta, mutta jos rutto muuntuu keuhkorutoksi, se pystyy leviämään pisaratartuntana. Näin Helsingissä ilmeisesti kävi, sillä ihmisiä alkoi kuolla kuin kärpäsiä.
Kun maaherra sai ohjeensa, epidemian pysäyttäminen oli aivan liian myöhäistä. Silti sitä yritettiin. Talot, joissa ruttoa oli, piti merkitä mustalla ristillä. Hygieniasta ei pystytty ahtaissa oloissa huolehtimaan. Kuolleita löytyi taloista, pihoilta ja rantavajoista. Kalmoja makasi kaduilla. Kenraalikuvernööri joutui kiirehtimään heidän hautaamistaan.
– Ihmisiä kuoli lokakuussa yli 300 ja marraskuussa ja joulukuussa sama tahti jatkui, kunnes epidemia lakkasi. Kuolleita oli jopa 20–30 päivässä, Seppo Aalto kertoo.
Myös kirkkoherra Anders Ignatius sai tartunnan ja kuoli ruttoon. Auttoiko hän sairaita vai saiko taudin muusta syystä, sitä Aalto ei tiedä. Kirkkoherralla oli julkisia tehtäviä ja siten kontakteja ihmisiin.
Yksittäisiä hautajaisia ei pidetty, vaan ihmiset haudattiin joukkohautaan, niin pakolaiset kuin kaupunkilaiset. Joukkohauta siunattiin. Papit eivät ehtineet pohtia, olivatko kaikki vainajat eläneet elämää, joka oikeutti heidät siunattuun maahan.
Piirros, joka esittää keskiaikaista ruttoa Englannissa. Ruttoon kuolleet jouduttiin Helsingissäkin hautaamaan joukkohautaan, sillä tauti tappoi ja levisi niin nopeasti.
Perääntyvät ruotsalaiset polttivat koko Helsingin
Rutto, joka riivasi Helsinkiä, levisi sitä pakenevien helsinkiläisten mukana myös ympäröivälle maaseudulle. Se teki tuhojaan monessa muussakin suomalaisessa kaupungissa ja Itämeren piirissä. Tukholmassa tauti tappoi 22 000 ihmistä.
Epidemia oli viimeinen seitsemästätoista ruttoepidemiasta, jotka Suomeen on iskenyt.
Ruton jälkeen Helsingille koitui pieni hengähdystauko, sillä venäläiset eivät halunneet hyökätä ruton runtelemaan kaupunkiin. Vuonna 1713 he viimein iskivät.
Venäläisten ensimmäinen hyökkäys 8. toukokuuta saatiin torjuttua. Toista, pari päivää myöhemmin tehtyä, ei. Suomalaiset ja ruotsalaiset joukot perääntyivät ja sytyttivät vetäytyessään viljavarastot ja samalla koko puisen kaupungin tuleen.
– Kun tsaari Pietari Suuri ensimmäisenä Venäjän johtajana astui Suomen maaperälle ja katsoi tuhoa, hän käski pettyneenä polttaa loputkin. Hän oli aikonut käyttää Helsinkiä armeijansa logistiikkakeskuksena. Nyt Helsingistä jäi jäljellä vain yksi kivitalo ja kirkon kellotorni, Seppo Aalto kertoo.
Helsinkiläiset jättivät kaupunkinsa, jonne päästiin palaamaan vasta vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan jälkeen.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Salvat 1701 -koraalidraama vie katsojan keskelle ruton riivaamaa Helsinkiä
Hyvä elämä AjankohtaistaOhjaaja Ville Sandqvistin mukaan esitys on harras, voimakas ja jopa karnevalistinen.
verkko.jpg)
