Koivistonkyläläisiä tanssimassa hanurin säestyksellä Mäkelän metsässä vuonna 1920. Maalla järjestettiin niin sanottuja nurkkatansseja ulkona, talvella tuvissa. Kuvaaja Jalmari Virtanen / Kansanperinteen arkisto.
1940-luvulla jopa 15 000 suomalaista sai sakot tanssimisesta – myös kirkko oli huolissaan tanssin synnillisyydestä
Kieltolaista on moni kuullut, mutta sitä pian seurannut yhdeksän vuoden tanssikielto (1939–48) on jäänyt pimentoon. Tuota ajanjaksoa käsittelee Tieto-Finlandia -palkinnon voittanut teos Kielletyt leikit.
Sota-aikana ja sen jälkeen tanssiminen oli Suomessa rikos, josta käytiin käräjiä ja josta sakotettiin useita tuhansia ihmisiä. Yllättävää kyllä, suurin osa tuomituista oli alaikäisiä teinityttöjä. Poliisit tekivät ratsioita laittomille tanssipaikoille, niin sanottuihin nurkkatansseihin, ja pidättivät ”salatanssijoita”. Kaoottisissa tilanteissa kaksi ihmistä kuoli poliisin luodista, ja ainakin viisi ihmistä sai surmansa tappeluissa.
Kristillisen raittiustyön keskeinen vaikuttaja Alli Trygg-Helenius totesi: ”Moni nuori nainen on joutunut turmioon, kun häneen on tarttunut tanssivimma. Ei ole mitään niin mieletöntä kuin pyöriä ympäri. Tanssipaikoissa käytetään sitä paitsi usein alkoholia ja puhutaan rivouksia.”
Tätä ajanjaksoa käsittelee kahden tutkijan Seija-Leena Nevalan ja Marko Tikan tietokirja Kielletyt leikit, joka voitti vuoden 2020 Tieto-Finlandia-palkinnon.
Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948 (Atena) menee ilmiön juuriin. Tanssin kieltäminen on kuin kapea valokiila, joka valaisee aikamoisen siivun suomalaista kulttuurihistoriaa.
Uskonnolliset piirit eivät olleet suinkaan ainoita tanssin vastustajia. Tanssista väiteltiin noin 50 vuoden ajan, ja tanssia ehtivät vastustaa esimerkiksi raittiusliike, nuorisoseurat, lukuisat kunnanvaltuustot, kansandemokraattinen liike, Lotta Svärd, Oy Alkoholiliike Ab:n hallintoneuvosto ja monet kansanvalistajat.
Lopuksi tunti tanssia
1800-luvulla Suomessa oli tanssittu paritansseja lähinnä häissä. Kun uudet kansaa valistavat yhdistykset alkoivat järjestää ohjelmallisia iltamia 1800-luvun lopulla, tanssimahdollisuudet lisääntyivät. Väkeä houkuteltiin paikalle lupaamalla valistavan ja huvittavan ohjelman päätteeksi tunti tanssia.
Samaan aikaa kaksiriviset harmonikat muuttivat radikaalisti tanssien säestämistä. Aina ei tarvittu ammattisoittajaa, saati yhtyettä, vaan omasta joukosta löytyi säestäjä.
Hääväki tanssii purppuria Vimpelissä vuonna 1931. Piirileikkejä eli tanhuja pidettiin siveellisempinä eli vaarattomampina kuin paritansseja. Kuva: Hugo Harmia / Museovirasto.
Maalla nuoret järjestivät myös nurkkatansseja. Tanssittiin tuvissa isäntäväen luvalla, riihissä, silloilla, missä vain tasaisella. Oli nimipäivä- ja syntymäpäivätansseja, talkootansseja ja tapanintansseja.
Nuorisoseuraliike vastusti nurkkatansseja huonona huvina. Nuorisoseurat ja muut sivistysseurat halusivat viljellä kasvattavia huveja. Kuorolaulu, torvisoitto ja puheet sopivat iltamaohjelmaan. Tunti tai puolitoista tanssia illan päätteeksi toi iltamiin yleisöä ja tuloja.
Työväenliikkeen iltamissa tanssi oli alusta alkaen yksi ohjelmanumero muiden joukossa. Työmies-lehdessä asiaa pohtinut pääkirjoittaja totesi, että ”lankeehan näihin tanssihaluisiinkin aina joku siemen keskusteluista ja esitelmistä”.
Urheilua, kulttuuria vai syntiä?
Tanssi valvottuna huvina oli siis hyväksyttävää monille, mutta villien nurkkatanssien nähtiin aiheuttavan levottomuutta ja siveettömyyttä.
Kirkolle (pari)tanssi oli yksiselitteisesti syntiä kaikissa muodoissaan. Kolmesti viikossa ilmestynyt nuori Kotimaa-lehti hyökkäsi joka suuntaan tanssia vastustaessaan: nuorisoseurat, raittiusseurat ja Marttayhdistys saivat huutia tanssien järjestämisestä. Kotimaa veti melko suoran linjan tanssista uskottomuuteen ja avioeroihin.
Sodankylässä tanssittiin “jazzia” gramofonin säestyksellä vuonna 1930.
1920-luvulla tanssitilaisuuksien määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Se oli kaikenlaisten yhdistysten tärkein ansaitsemiskeino. Paritanssi oli valtavan suosittua Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Radio, gramofonit ja äänielokuvat siivittivät sitä. Suomen kaupunkeihin syntyi lukuisia tanssikouluja, yksin Helsinkiin kuusitoista.
Vuonna 1933, kieltolain päättymisen ja tanssikiellon säätämisen välivuosina, kirkolliskokous käsitteli yleistä siveellistä turmelusta ja rikollisuuden kasvua.
Vuonna 1933, kieltolain päättymisen ja tanssikiellon säätämisen välivuosina, kirkolliskokous käsitteli yleistä siveellistä turmelusta ja rikollisuuden kasvua. Oli totta, että jopa yli neljännes Suomen henkirikoksista tapahtui huvitilaisuuksissa, tansseissa ja iltamapaikoilla, ja alkoholilla oli osuutta asiaan. Lääkkeeksi huolestuneet kirkolliskokousedustajat esittivät muun muassa nuorisoa viekoittelevien tanssikapakoiden sulkemista sekä elokuvien tiukempaa valvontaa.
Samanlaista keskustelua käytiin Ruotsissa. Puolueet, kirkko ja kansansivistysjärjestöt olivat yhtä mieltä siitä, että kontrollia tarvittiin.
Juhlatanssit insinööriupseerien ylennystilaisuudessa Helsingissä 1930. Kuva: Museovirasto.
Tanssi yli hautojen
Suomalainen kulttuuri oli 1900-luvun alkupuoliskolla kosketusköyhää. Lapsia halattiin ja paijattiin harvoin, kun taas ruumiillinen kuritus oli yleistä. Halaukset eivät kuuluneet aikuisten tervehtimistapoihin. Paritanssi puolestaan toi mahdollisuuden koskettaa, vieläpä vierasta ihmistä ja vastakkaista sukupuolta.
Pohjimmaisena ongelmana tanssissa oli kaikille vastustajille tanssijoiden kahdenvälinen, oletettu eroottisuus. Sen päälle tulivat monenlaiset lieveilmiöt.
Miksi tanssiminen sitten kiellettiin asetuksella talvisodan sytyttyä 1939? Tärkein syy oli sota itse. ”Poikamme seisovat siellä jossain vartiossa katsoen kuolemaa silmästä silmään, joten meidän ei täällä silloin sovi iloita”. Kevytmielinen huvittelu häpäisi sankarivainajat ja haavoittuneet, ja se oli joutavaa ajanhukkaa. Samalla kyse oli nuorten naisten moraalin vartioinnista.
Toukokuussa 1945 sodan ja tanssikiellon loputtua Helsingin Rautatientorilla järjestettiin suuret rauhantanssit. Jaakko Vuorimaan orkesteri soittaa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.
Tanssimisesta sakotettiin Seija-Leena Nevalan ja Marko Tikan laskelmien mukaan jopa viittätoista tuhatta ihmistä vuosina 1942–44. Kaksi naista sai vankilatuomion jatketusta tanssimisesta ja tanssien järjestämisestä. Muuan hääpari sai vuonna 1944 sakot tanssien järjestämisestä omissa häissään Ylöjärven työväentalolla.
Vuonna 1943 tanssikiellon järkevyyttä ja vaikutuksia joutuivat pohtimaan niin nimismiehet kuin maaherratkin. Poliisipäällystön täytyi muiden töidensä ohessa ottaa kantaa siihenkin, oliko piirileikki katsottava tanssiksi vai ei.
Lopulta sisäasiainministeriö vapautti yleiset tanssit vuodenvaihteessa 1944–45. Suomessa alkoi hurja tanssibuumi. Viiden vuoden kuluttua maassa oli jo yli tuhat tanssilavaa. Niitä rakensivat kaikenlaiset yhdistykset vapaapalokunnista ammattiosastoihin ja maamiesseuroista sonniosuuskuntiin. Ravintolatanssit sallittiin syksyllä 1948.
Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948 (Atena 2020)
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tanssinohjaaja ja teologi Tiina Sara-aho: ”Meditatiivisessa tanssissa tavoitellaan kosketusta pyhyyteen”
HengellisyysMeditatiivinen tanssi liikkuu näkyvän ja näkymättömän todellisuuden rajapinnalla.
