Atte Korholan mielestä kristinuskoa tulkitaan länsimaisessa nykykulttuurissa nurinkurisesti. Kristinusko ei ole ensisijaisesti oppijärjestelmä.
Professori Atte Korholan mielestä ideologiaksi typistetty uskonto on hirviö – ”Kristinusko on ensisijaisesti mystiikkaa ja vasta toissijaisesti etiikkaa”
Atte Korhola tutustui Jumalaan masennuksessa ja tyhjyydessä. Samalla hän oppi tuntemaan itsensä.
Nykyisen Israelin valtion alueella on kaksi suurta järveä, Genesaretinjärvi ja Kuollutmeri. Genesaretinjärvi on läpivirtausjärvi, ja se on täynnä elämää. Kuollutmeri on virtojen päätepiste, josta vesi poistuu ainoastaan haihtumalla. Se on nimensä mukaisesti käytännössä eloton.
Ympäristönmuutoksen professorin Atte Korholan mielestä nuo kaksi järveä ovat hyvä vertauskuva ihmisen hengelliselle tilalle.
Jos kristitty haluaa pysyä hengellisesti elossa, hänen täytyy olla avoin ja antaa todellisuuden virrata lävitseen. Jos ihminen kaivautuu poteroon, hänen henkensä ummehtuu.
– Se johtaa haluun olla oikeassa ja tuomita muut. Muodostamme riitaisia kuppikuntia, luulemme löytäneemme ainoan totuuden ja rakennamme omaa valtakuntaamme, josta ajattelemme armeliaasti ripottelevamme jotain toisille, Korhola selittää.
Korholalta ilmestyi tänä kesänä kirja, jossa hän kertoo hengellisistä oivalluksistaan. Kirjan nimi on Ovista ja ikkunoista – matka syvimpään minussa. Juuri siellä, syvällä ytimessään, Korhola ajattelee kohtaavansa Jumalan.
Korhola ei usko hengelliseen kehonrakennukseen. ”Olen tullut vakuuttuneeksi siitä, ettei hengellisessä elämässä voi olla varallisuutta, omaisuutta, resursseja tai kapitaalia, mitä kasvattaa. Kaikki, mitä meillä on ja mitä edelleen saamme, on lahjaa, ja se on tarkoitettu annettavaksi eteenpäin”, hän kirjoittaa.
– Kristityn ei ylipäätään kuulu kasvattaa mitään. Kaikki kasvu, mikä tapahtuu, tapahtuu Jumalan armosta. Ihmisen kilvoittelua on pysyä paikoillaan ja sanoa kyllä. Meidän tehtävämme on olla mullassa, Korhola sanoo.
Ajatus liittyy tiiviisti siihen, miten Korhola pohjimmiltaan ymmärtää kristinuskon. Hänen mielestään kristinuskoa tulkitaan länsimaisessa nykykulttuurissa nurinkurisesti. Kristinuskossa ei ole ensisijaisesti kyse ideologiasta tai oppijärjestelmästä – siis jostain, minkä voisi paaluttaa peruskallioon ja sanoa, että näin tämä on.
Sen sijaan kyse on rakkaussuhteesta.
Kun etiikasta tulee etikkaa
Ideologiaksi typistetty uskonto on hirviö, Atte Korhola tuumii. Uskonnosta tulee tuolloin väline, jonka kautta ihmiset lokeroivat toisiaan. Jotkut ovat vihollisia ja jotkut ystäviä.
– Näivettävin tapa elää kristinuskoa on pitää kiinni sen eettisistä ihanteista ilman elävää suhdetta niiden synnyttäjään ja antajaan. Etiikka muuttuu silloin helposti lyömäaseiksi, Korhola sanoo.
Sellainen etiikka on kuollutta, kylmää ja haavoittavaa. Ihminen keskittyy vahtimaan, miten muut elävät. Korhola painottaa, että jokaisella ihmisellä on oma tiensä. Jokaisella on oikeus korjata vain omaa polkuaan.
– Meidän pitäisi säilyttää täydellinen avoimuus suhteessamme toisiin ihmisiin. Se on tie tuomiohengestä pois.
Jollain tavalla on niin, että emme koskaan pääse kokemaan syvää iloa, jos emme osaa myös surra.
– Atte Korhola
Eikö kristitty siis saisi sanoa toiselle ihmiselle, jos ajattelee tämän toimivan eettisesti väärin?
Saa kyllä, Korhola ajattelee. Mutta se pitää tehdä kahden kesken, viisaasti, kunnioittavasti ja rakkaudella.
– Jotkut sanovat, että eivät tuomitse toista ihmisenä mutta tuomitsevat tämän teot. Mielestäni se on semanttista roskaa. Tietenkin tuomitsemme siinä myös toisen ihmisen.
Seuraa toinen tärkeä oivallus. Korholan mukaan kristinusko on ensisijaisesti mystiikkaa ja vasta toissijaisesti dogmatiikkaa ja etiikkaa.
Siksi kristityn tulisi kulkea maailmassa avoimena, kuunnellen ja rukoillen.
– On perin luterilainen ajatus, että kirkon oppi pitäisi ammentaa vain Raamatusta, sola scriptura. Mutta minä en näe sille perusteita Raamatussa itsessään, Korhola sanoo.
Hän on alkanut yhä enemmän ajatella, että Jumalan henki puhuu kautta historian.
Korholalle itselleen Henki puhui tyhjyydessä.
Jos emme tunne omaa syvyyttämme, olemme kuin simpanssit. ”Hypimme puusta puuhun ja haluamme välittömästi tyydytyksen tarpeillemme”, Atte Korhola selittää.
Musertava tyhjyys, jonka takaa löytyi kaksi tyyppiä
Vuonna 2011 Atte Korhola erosi silloisesta vaimostaan. Avioero johti syvään masennukseen ja henkiseen kriisiin, josta Korhola kertoi Kirkko ja kaupungin haastattelussa pari vuotta sitten.
Hän vajosi tyhjyyteen.
– Se ei ollut vapauttava tyhjyys vaan musertava kokemus. Sen kautta minuun tuli ikään kuin varkain valtavasti tunteita, jotka olivat minulle vieraita.
Korhola ei ole koskaan ollut hyvä tunteidensa käsittelyssä. Hänen on ollut vaikea ylipäätään tunnistaa, mitä tuntee milloinkin.
Tyhjyydessä hän pysähtyi. Hän antoi tunteiden tulla eikä juossut niitä karkuun. Pimeän keskeltä alkoi näkyä elämää.
Kriisissä Korhola tutustui syvällisesti kahteen tyyppiin, jotka olivat aiemmin olleet hänelle jotakuinkin vieraita: itseensä ja Jumalaan.
Hän uskoo, että näiden kahden luokse vie yksi ja sama polku.
– Kun Jumala lähestyy meitä, hän sanoo, että minä olen Herra, sinun Jumalasi. Silloin herää kysymys, että kukas minä sitten olen. Sitä kautta syntyy suhde, Korhola selittää.
Minä olen tiedemies, teen ankaraa tiedettä ja julkaisen tutkimuksia maailman huippujulkaisuissa. Silti usko on minulle täysin luonnollista.
– Atte Korhola
Kun ihminen pysähtyy, hänelle avautuu mahdollisuus tutustua siihen, mitä Korhola kutsuu ”syvimmäksi minussa”. Se on mielen pintakerrosten alla oleva juuri, ydin tai kipinä. Syväsukelluksessa ei voi koskaan päästä perille, mutta itse matka on ihmiselämän tärkein.
– Jos emme tunne syvintä meissä, elämme kuin simpanssit. Hypimme puusta puuhun ja haluamme välittömästi tyydytyksen tarpeillemme. Olemme kyltymättömiä: haluamme aina lisää nautintoa ja helpotusta. Mutta kun alamme tuntea syvintämme, meidän on helpompi hyväksyä, että kaikki ei tulekaan heti. Ajattelen, että Jumala ei vastaa heti jokaiseen pyyntöömme, koska hän haluaa antaa ajan kanssa enemmän.
Korhola ajattelee, ettei olisi oppinut tuntemaan Jumalaa näin intiimisti, ellei olisi mennyt rikki. Matka ytimeen on raskas. Sielun huoneissa on paljon sellaista, mitä kukaan ei haluaisi kohdata. Toisaalta jotkin tunteet, jotka saattavat äkkiseltään vaikuttaa ikäviltä, voivatkin olla ihania.
Sellainen on esimerkiksi suru.
– Ilon ja surun raja on ohut. Jollain tavalla on niin, että emme koskaan pääse kokemaan syvää iloa, jos emme osaa myös surra. Suru on puhdistava tunne.
Atte Korhola huomauttaa, että Jeesus ei lähestynyt ihmisiä oppi edellä.
Maailmankaikkeuden perimmäinen luonne ei ole totuus
Atte Korhola sanoo monia asioita, joita sekulaari länsimainen tiedemaailma kavahtaa. Vaikkapa tällaisia: maailmankaikkeuden perimmäinen luonne ei ole totuus vaan rakkaus.
– Niin minä uskon. Pohjimmiltaan rakkaus on täydellisen hyväksynnän ja levon syli. Se on yhtä kuin Jumala. Jumala on rakkaus ja rakkaus on Jumalan syli, Korhola sanoo.
– Tietysti rakkaus on myös totuudellista. Ei ole olemassa rakkautta, joka ei perustu totuuteen. Epärehellisyys tuhoaa rakkauden.
Korhola on jo kauan sitten luopunut ajatuksesta, että hän voisi todistaa kenelläkään, että Jumala on olemassa, kuulee ja vaikuttaa. Usko on lahja ja mysteeri.
– Minä olen tiedemies, teen ankaraa tiedettä ja julkaisen tutkimuksia maailman huippujulkaisuissa. Silti usko on minulle täysin luonnollista, Korhola sanoo.
– En näe tiedettä ja uskoa mitenkään toistensa vihollisina. Päinvastoin, ne rikastuttavat toisiaan.
Toisten uskontilan utelua Korhola kavahtaa. Hänen kokemuksensa mukaan sellaisten kyselyjen takana on usein kysymys, miksi sinä et ole uskossa.
– Ei ketään pitäisi lähestyä sillä kysymyksellä. Se ei ole kunnioittavaa.
Korhola huomauttaa, että Jeesuskaan ei lähestynyt ihmisiä oppi edellä. Sen sijaan hän kysyi, mitä ihmiset haluaisivat, että hän tekisi heille.
– Meiltä ei kysytä viimeisellä tuomiolla, mitä ajattelit mistäkin opinkappaleesta. Meiltä kysytään, mitä me teimme toisille ihmisille.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Järjen ylivalta on kasvanut niin, että olemme menettämässä kyvyn vertauskuvien tulkintaan
PuheenvuorotEi ihmeissä tai ylösnousemuksessa ole mitään järkeä – ja armo se vasta järjenvastaista onkin. kirjoittaa Hilkka Olkinuora.
