Ruuskanen: Jos emme anna itsellemme anteeksi, jäämme kiinni menneisyyteen

Ruuskanen: Jos emme anna itsellemme anteeksi, jäämme kiinni menneisyyteen

Loputon syyllisyys on kuin elinkautinen vailla armahdusta ja sovitusta. Se voi estää meitä myös olemasta läsnä ja tekemästä hyvää.

”Se teissä luterilaisissa on niin rasittavaa, että piehtaroitte loputtomiin syyllisyydessä ja synnissä”, ystäväni tokaisi minulle. Olin kertonut, että oli olemassa asioita, joita en kerta kaikkiaan voisi koskaan antaa itselleni anteeksi. ”Ettekö voisi sen sijaan tehdä silläkin ajalla jotain hyödyllistä?”, hän jatkoi ja ojensi haravan minulle.

Sielunhoidossa istuu paljon ihmisiä, jotka kantavat valtavaa syyllisyyttä ja pidättävät itseltään anteeksiannon. Eivät he ole mitään erityisen pahoja ihmisiä, vaan samanlaisia kuin me kaikki muutkin. Tai kuten ruotsalainen pappi ja kirjailija Olle Carlsson sanoittaa: ”Meillä kaikilla on varjo, jonka kanssa painia” ja jatkaa ” jokainen ihminen elää korkeiden ihanteiden ja epätäydellisen todellisuuden välisessä voimakkaassa jännitekentässä.” ---”olemme kaikki poikkeuksetta kykeneviä sekä pahaan että hyvään, sankaritekoihin ja rikoksiin, rakkauteen ja vilppiin.”

Kun pidätämme itseltämme anteeksiannon, mielemme jää kiinni menneisyyteen ja niihin tapahtumiin, joista itseämme syytämme. Paradoksaalisesti vanha väärä teko ei ainoastaan ilmene syyllisyytenä, vaan estää meitä usein tekemästä hyvää. Anteeksiannon pidättäminen itseltä lukitsee sydämen ja sitoo kätemme. Kun sydän on lukossa, se ei kykene antautumaan elämälle ja kasvulle. Sidotut kädet eivät kykene hyviin tekoihin, auttamaan, lohduttamaan ja kulkemaan toisten rinnalla. Loputon syyllisyys on kuin elinkautinen vailla armahdusta ja sovitusta. Kun mielemme on juuttunut menneisyyteen, emme kykene olemaan läsnä niille läheisille, jotka meille on elämään annettu.

Unohdamme sen, että aikoinaan oma käsityskykymme oli rajallinen ja sidottu siihen elämänkokemukseen, joka meillä silloin oli.

Ajattelen esimerkiksi naista, joka sai ensimmäisen lapsensa varsin nuorena ja nyt keski-iässä hän on saanut toisen lapsensa. Hän kokee suunnatonta syyllisyyttä siitä, ettei aikoinaan osannut olla niin rakastava ja kärsivällinen vanhempi kuin nykyään on. Hän kärsii tilanteesta välillä niin, ettei pysty nauttimaan nykyisenkään lapsen kanssa olemisesta. Hänelle, kuten hänen molemmille lapsilleen soisin, että hän kykenisi antamaan itselleen anteeksi. Se vapauttaisi hänet nauttimaan nykyhetkestä. Vanhempaa lasta ei auta se, että äiti kantaa syyllisyyttä siitä, miten häntä kohdeltiin, vaan hänelle arvokasta olisi, että halvaannuttavan syyllisyyden sijaan äiti itseymmärryksen ja anteeksiannon kautta vapautuisi rakastamaan myös häntä tässä hetkessä.

Elämässä on kausia jolloin tulee tarve käydä rehellistä itsetutkiskelua. Tilinteon tarve voi tulla ajankohtaiseksi vaikka suurten elämänmuutosten kohdalla. Joskus tutkiskelu johtaa siihen, että tunnemme tarvetta lähestyä menneisyyden tapahtumia. Haluamme ottaa vastuuta teoistamme ja laiminlyönneistämme. Joskus on yksinkertaisesti saatava pyytää anteeksi. Asia tulee punnita kuitenkin niin, ettei oma hyötymme tai tarve saada helpotusta aja toisen ihmisen edun ohi. Joidenkin asioiden puheeksi ottaminen saattaa rikkoa enemmän kuin rakentaa. Sitä paitsi näkökykymme on usein vinoutunut suhteessa menneisyyteen. Syytämme itseämme sillä tiedolla, kokemuksella ja sydämellä joka meillä nyt on. Unohdamme sen, että aikoinaan oma käsityskykymme oli rajallinen ja sidottu siihen elämänkokemukseen, joka meillä silloin oli.

Me emme voi päättää tai määrätä toista ihmistä antamaan meille anteeksi. Me voimme vain pyytää sitä. Ja jos turvaudumme Jumalan anteeksiantoon, emme voi määräillä siinäkään asiassa, voimme vain luottaa ja turvautua. Entä jos itse pidätämme armon itseltämme? Niin, silloin kiinnitymme itsessä oleviin rikkinäisiin ja hauraisiin osiin, sen sijaan että roikkuisimme hyvässä kiinni.

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi