null Ruuskanen: Mitä sanoa nuorelle, joka on joutunut kasvamaan aikuiseksi liian varhain?

Ruuskanen: Mitä sanoa nuorelle, joka on joutunut kasvamaan aikuiseksi liian varhain?

Et ole saamaton, vaikka välillä jäät jumiin oman elämäsi kurjiin kohtiin ja vatvot menneitä tekemisiäsi. Olet rakas ja arvokas, kaiken huolenpidon ja hoivan arvoinen.

”Heräsitkö taas kaatopaikalta?” kysyn häneltä, kun hän ilmestyy eteeni ruudulle hieman myöhässä. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja musteensiniset silmänaluset kavaltavat yöunien jääneen vähiin. Hiukset ovat hiestä takkuuntuneet ja silmät laajentuneet pelosta yöllisten painajaisunien jäljiltä, vapisevat kädet nostavat vesilasin huulille hänen vastatessaan: ”Sieltäpä juuri.”

Tiedän mitä seuraavaksi kuulen. Hänen äänensä on hiljainen ja samalla kova, kun hän sättii itseään. Hän kertoo minulle olevansa ruma, saamaton, laiska ja tyhmä – kaiken kaikkiaan joka tavalla epäonnistunut. Yritän katkaista hänen itsesyytöksien täyttämän yksinpuhelunsa ja saada väliin sanottua jotakin. Mutta kuten tavallista, en onnistu yrityksissäni.

On kuin yölliset kauhut olisivat paitsi jättäneet jälkensä hänen olemukseensa, myös tarttuneet hänen mieleensä. Hän vertaa itseään jätteeseen, jota kukaan ei tarvitse ja josta kaikki vain haluavat päästä eroon.

Hän on nuori, minun mittapuillani vasta elämänsä alussa. Hänellä ei ole töitä, ei opiskelupaikkaa, eikä turvaverkkoa, johon nojata. Hänelle on tarjolla vain tämä yksi tunti viikossa, jossa keski-iän ylittänyt nainen koettaa ruudun kautta saada hänet pitämään kiinni elämän langasta.  

Kaatopaikaksi hän kuvaa tilaa, joka hänet täyttää ja ympäröi joinakin öinä. Niitä öitä edeltää usein pitkä piittaamattomuuden jakso, jolloin hän ei ole jaksanut pitää kunnolla huolta itsestään. Kaatopaikaksi yö muuttuu silloin kun se on sekoitus painajaisunia ja valvottuja tunteja. Unet pakottavat hänet katsomaan menneisyyden traumaattisia tapahtumia, jotka täyttävät hänet häpeällä ja voimattomuudella. Painajaisissa hän joutuu toistuvasti toisten ihmisten häpäisemäksi ja rankaisemaksi. Painajaisten kanssa vuorottelevat unettomuusjaksot. Ne kertaavat elämän risteyskohtia, joissa jokaisessa hän kokee kääntyneensä väärään suuntaan.

Kuvittele, että sinulla olisi lapsi. Etkö nostaisi käsivarsillesi ja syliin, etkö kuljettaisi pois pelottavasta paikasta? 

Kun minä katson häntä, näen lapsen, joka hän on vasta äsken ollut, näen turvattoman ja liian nopeasti aikuiseksi kasvamaan joutuneen ihmisen. Näen jonkun, jota olisi pitänyt kantaa vielä vähän kauemmin. Siksi en tiedä mitä muuta tehdä kuin sanoa hänelle: ”Kuvittele, että sinulla olisi lapsi. Kuvittele hetki, että lapsesi joutuisi nukkumaan yönsä kylmissään ja kauhuissaan kaatopaikalla. Mitä tekisit hänelle? Etkö nostaisi käsivarsillesi ja syliin, etkö kuljettaisi pois pelottavasta paikasta? Etkö avaisi kotiasi ja kylvettäisi puhtaaksi? Etkö antaisi lempivaatteet puettavaksi, keittäisi puuroa ja sulattaisi parhaat marjat pakastimesta päälle?”

”Etkö sanoisi: Sinussa ei ole mitään vikaa! Et ole laiska, vaikket aina jaksakaan tehdä töitä niin kuin monet ympärilläsi. Et ole ruma, vaikket jaksakaan aina pitää huolta itsestäsi. Et ole tyhmä, vaikka ahdistus estää sinua opiskelemasta. Et ole saamaton, vaikka välillä jäät jumiin oman elämäsi kurjiin kohtiin ja vatvot menneitä tekemisiäsi. Olet rakas ja arvokas, kaiken huolenpidon ja hoivan arvoinen.”

Hän katsoo minua ruudun takaa, ei hetkeen sano mitään, mutta näen hänessä hienoisen muutoksen. Yhtäkkiä hänen ryhtinsä parantuu ja hän korottaa ääntään: ”Mun lapsi ei joudu koskaan nukkumaan kaatopaikalla, eikä siitä kukaan saa puhua rumasti.” Hän jatkaa: ”Sitä paitsi mulla ei ole lasta eikä varmaan koskaan tule olemaankaan, joten ihan sama.” Sitten hän vaikenee yhtä äkisti kuin aloittikin. Hän katsoo minua niin kuin aina silloin, kun olen hänen mielestään sanonut jotain tyhmää, mutta silmissä hänellä kimaltelee.  Käsittikö hän jotain? Oivalsiko hän ristiriidan, jonka hän juuri tuli paljasteeksi?

Sitä en saa ainakaan nyt tietää, sillä tunti lähenee loppuaan ja kohta ruutu sammuu edessäni. Kun yhteys katkeaa, voin vain toivoa, että jokin pieni lause jää hänen mieleensä itämään. Että kun näemme taas viikon päästä, hän on saanut viettää yönsä muualla kuin kaatopaikalla.


Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi