Ruuskanen: Fyysistä etäisyyttä on helpompi sietää kuin henkistä etäisyyttä

Ruuskanen: Fyysistä etäisyyttä on helpompi sietää kuin henkistä etäisyyttä

Kun elää riittävän pitkään, ymmärtää, että jokainen päivä on kallisarvoinen.

”Kyllä, meillä on ikävä toisiamme”, hän sanoo minulle hiljaisella äänellä. ”Puhumme melkein joka päivä puhelimessa, mutta eilen hän sanoi, ettei se enää riitä hänelle. Hän sanoi, että haluaa katsoa minua silmiin, kun puhumme.”

Hän naurahtaa ja jatkaa: ”Minä kyllä kestäisin. Olen hyvä olemaan yksin, kun olen jo niin tottunut siihen. Mutta mies ei enää malttaisi odottaa.” Sitten hän kertoo, ettei hänen rakastettunsa koskaan halunnut istua vieretysten, vaan aina vastakkain, että voisi paremmin nähdä.

Istun ystäväni asuintalon pihalla ja yritän nähdä hänen parvekkeellensa asti, vaikka hän varmaan istuukin keittiössä tavallisella paikallaan. Pieni kevätsade tekee maisemasta hetkeksi utuisen. Ajattelen heidän rakkauskertomustaan ja kaikkia rakastavaisia jotka nyt, fyysisessä erossa, kaipaavat toisiaan, kosketusta ja lämpöä, hellyyttä ja yhdessä nukkumista. Sitten ajattelen heitä, joilla rakastettu on ihan lähellä, mutta henkinen välimatka on niin pitkä, ettei kurottautuminen toisen luo tunnu olevan mahdollista.

Ehkä nämä toisiaan kaipaavat rakastavaiset ovat sittenkin onnekkaammassa osassa kuin ne, joiden lähellä toinen on mutta joiden välille rakkaus on jäänyt riippumaan osumatta enää kumpaankaan. Fyysinen etäisyys on helpommin siedettävissä kuin henkinen etäisyys, sillä fyysiseen etäisyyteen sisältyy olettamus sen päättymisestä jonain päivänä, kun taas henkinen etäisyys näyttäytyy usein loppumattomana ja ratkaisemattomana.

Elämä on lahja ja jokainen päivä on kallisarvoinen, eikä niitä ole tuhlattavaksi asti.

Katselen ympärilläni puhkeamaisillaan olevaa vihreyttä ja riippakoivun melkein näkymätöntä harsoa, ja hän jatkaa: ”On meillä suunnitelmakin. Että jos lähtisimme molemmat kotoamme ja tapaisimme puolessa välissä. Siinä kasvitieteellisen puutarhan luona. Istuisimme sitten hetken vastakkain ja puhelisimme. Olisiko se hyvä ajatus?”

Ajattelen heitä ja hidasta kulkua kohti molempien puoliväliä. Hetken yhdessäoloa ja pitkää matkaa takaisin. Lievittäisikö se ikävää vai tekisikö se seuraavista päivistä, viikoista tai kuukausista entistä vaikeampia? Olisiko parempi muistella toista oman kodin turvassa?

Olen melkein sanomaisillani, että ehkä se ei ole niin hyvä ajatus, kun yhtäkkiä muistan, miltä ystäväni kauniit kasvot ja tuikkivat silmät näyttivät pari vuotta sitten. Katseesta oli vähäksi aikaa sammunut jotain. Kasvot olivat olleet varjoisat.

Ennen kuin ehdin vastata, sanoo hän itse: ”Mun täytyy tätä hieman miettiä, mutta nyt jo väsyttää. Katson iltauutiset ja menen maate.”

Sade on loppunut ja kiillottanut toukokuun vihreää aavistuksen syvemmäksi. Elämä on lahja ja jokainen päivä on kallisarvoinen, eikä niitä ole tuhlattavaksi asti. Niin saa sanoa, ainakin jo muutaman syövän selättänyt yli kahdeksankymmentävuotias nainen.

Illalla selaan japanilaista runokirjaa ja siellähän se on melkein viimeisenä, Shikibun runo:

”Saisinpa – ennen kuin lähden maailmasta – nähdä kasvosi.
Painaisin ne mieleeni ja veisin ikuisuuteen.”


Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi