Ruuskanen: On toisen ihmisen kunnioittamista sanoa välillä ”ei”

Ruuskanen: On toisen ihmisen kunnioittamista sanoa välillä ”ei”

Haluamme, että meistä pidetään ja vastaamme siksi myöntyvästi. Hiljainen sisäinen keskustelu olisi usein tarpeen.

”Kyllä se käy!” ”Joo, sopii.” Ennen kuin ehdimme edes kunnolla ajatella tai pysähtyä toivomuksen tai kysymyksen kohdalla, kiirehdimme suostumaan, haluamaan ja myöntymään. Hetken kuluttua jäämme itsellemme kiinni siitä, että emme tunnekaan iloa suostumisen takia vaan päinvastoin, pettymystä ja mielipahaa.

Levoton ego rientää vastaamaan ennen kuin sisäinen, harkitsevampi minä pääsee mukaan keskusteluun. Haluamme, että meistä pidetään ja tuo halu on niin suuri, että työnnämme haluttomamman puolemme syrjään. Kiirehtivän ”kyllän” piilotettu viesti onkin: ”Pidä minusta, pidä minusta, pidä minusta…”

On totta, että nopea suostuminen tarkoittaa monesti sitä, että toinen ihminen ilahtuu ja saavutamme ikään kuin nopean maalin: joku pitää minusta, enkä aiheuta pettymystä. Sen sijaan toisen ihmisen mahdollinen pettymys tai mielipaha siirtyy salakavalasti meidän itsemme kannettavaksi. Mielihyvä siitä, että meistä pidetään, muuttuu ensi pettymykseksi itseämme kohtaan ja sitten se suuntautuu ulospäin kohti toista ihmistä. Emme enää olekaan pettyneitä itseemme, vaan olemme nurinkurisesti pettyneitä ihmiseen, joka meiltä jotain pyysi.

Joskus nopeassa miellyttämiseen perustavassa kanssakäymisessä on vaikeaa erottaa oma tahto kaiken muun seasta.

Joskus näennäisen kepeillä myöntymisillä voi olla kauaskantoiset seuraukset. Varsinkin silloin, kun tämä tapahtuu yhdessä ja samassa ihmissuhteessa. Mitä useammin suostumme vastoin todellista haluamme ja tulemme talloneeksi oman tahtomme, sitä suuremmat kaunan tunteet meissä kasvavat. Ja kun kauna asettuu meihin taloksi, se muuttuu vähitellen katkeruudeksi. Ajatuksissamme toinen ihminen muuttuu pakottajaksi ja epäkunnioitavaksi tunkeutujaksi. Ihminen, jolle alun perin sanoimme ”kyllä”, saa sisäisessä elämässämme osakseen kohtuuttoman kovan ei-huudon.

Hetken tauko ja asian äärellä pysähtyminen ennen kuin riennämme vastaamaan, on avain tällaisen tapahtumaketjun estämiseksi. Tämä hiljainen hetki, kysymyksen ja vastauksen tai tilanteen ja teon välillä, on merkittävä. Se on ikään kuin sisäisen keskustelun alue, hetki, jolloin olemme yhteydessä niihin puoliimme, jotka ovat pinnan alla.

Tämä hiljainen keskustelu on sitä tärkeämpää, mitä vakavammasta asiasta on kyse. Joskus nopeassa miellyttämiseen perustavassa kanssakäymisessä on vaikeaa erottaa oma tahto kaiken muun seasta. Tämän aikalisän tarkoituksena on myös arvioida ja punnita tilannetta. Onko suostuminen arvojeni mukaista? Onko asia tai tilanne minulle tarpeeksi turvallinen? Tai yksinkertaisesti: haluanko sanoa kyllä?

On myös toisen ihmisen kunnioittamista ja huomioimista uskaltautua sanomaan välillä ei. Se osoittaa, että luotamme hänen kykyynsä ottaa vastaan se, ettemme aina halua, kykene tai pysty. Sitä paitsi, jos ”kyllä” ei ole automaattinen vastaus, vaan omasta tahdosta nouseva, on kuin antaisi lahjan toiselle.

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi