Ruuskanen: Poikkeusaikana oman epävarmuuden tunnistaminen avaa meille polun uudenlaiseen yhteyteen toistemme kanssa

Ruuskanen: Poikkeusaikana oman epävarmuuden tunnistaminen avaa meille polun uudenlaiseen yhteyteen toistemme kanssa

Jos uskaltaa kuunnella haurasta osaa itsessään, se johdattaa meidät ymmärtämään, että vastapäisen talon ihmiset ovat samanlaisia ja samassa tilanteessa kuin mekin. Yhtä neuvottomia ja yhtä avuttomia tuntemattoman edessä.

En ole koskaan seurannut vastapäisen talon asukkaiden ihmisten elämää niin tarkasti kuin menneinä viikkoina. Näen nuoren isän nostelevan vastasyntynyttä vauvaa käsiensä varassa kohti kattoa ja näen miehen, joka työntää pyörätuolissa istuvan naisen aurinkoiselle parvekkeelle.

En ole koskaan aiemmin kiinnittänyt heihin huomiota. En ole ajatellut, mitä heille kuuluu ja minkälaista elämää he viettävät. En ennen kuin työpisteeni siirtyi kotiin ja ikkuna työpöydän yllä suuntautuu suoraan vastapäiseen taloon.

Olen siirtynyt lukemattomien muiden ammattiauttajien tavoin kohtamaan ihmisiä etänä. Kuulen ihmisten hädän ja murheet puhelimessa tai näen ne edessäni ruudulla. Monilta ovat katkenneet juuri ne arkeen apua tuovat tavat ja rutiinit, joiden avulla jaksaa mennä päivä kerrallaan eteenpäin. Jotkut joutuvat olemaan ihan yksin, rakkaistaan erotettuina ja huolen täyttäminä.

Samalla kun tunnen itsekin voimattomuutta tuntemattoman tilanteen edessä, olen huomannut uudella tavalla tulevani lohdutetuksi ihmisten välisestä yhteydestä. On ilahduttavaa, kun ruudulle ilmestyvät ihmisen kasvot. Ihmisen, joka on hetken valmis avaamaan kanssani arkeaan ja elämäänsä. Ruudun takana vilahtavat kirjahyllyt ja taulut, perheenjäsenet ja kissat. On kuin saisi tulla kylään.

Samalla tulen näyttäneeksi enemmän myös itsestäni. Myös minun ruudultani välittyy koti ja arki, ehkä toisella tavalla kuin yleensä. Jotain hyvin liikuttavaa koronajan etätyössä on. Ei ole enää niin suurta eroa auttajan ja autettavan välissä, olemme samassa kohdassa ja me kannattelemme toisiamme läpi tämän vaikean matkan.

Haavoittuneen puolen ohittaminen tarkoittaa yksinäisen polun valitsemista, jossa ei koe yhteyttä toisiin ihmisiin.

Kun elämäämme ravistellaan ja joudumme pois turvalliselta mukavuusalueelta, on meidän luotava uusi suhde arkeemme ja meitä ympäröiviin ihmisiin. Luulen, että useimmille meistä se tarkoittaa asettumista kohdakkain oman haavoittuneisuutemme ja haurautemme kanssa. Yhtäkkiä ymmärrämme, että kaikki mitä olemme saaneet ja luoneet, voi olla hetkessä pois pyyhittyä.

Haavoittuneen ja epävarman puolen tunnistaminen itsessä on sikäli tärkeää, että se avaa meille polun yhteyteen toistemme kanssa. Kun tunnistamme tuon osan itsessä, tunnistamme sen toisissakin. Ja tunnistaminen saa aikaan yhteyttä ja sitä kautta empatiaa.

Jos taas torjumme haavoittuvan puolemme ja keskitymme painamaan kaikki luonnolliset epävarmuuden ja pelon tunteet pois, astumme ikään kuin tilanteen ulkopuolelle, kuin se ei koskettaisi meitä. Usein asetumme silloin myös valitettavasti yläpuolelle suhteessa toisiin ihmisiin. Tämä näyttäytyy usein toisten pelon ja huolen mitätöimisenä, kyynisyytenä ja välinpitämättömyytenä. Haavoittuneen puolen ohittaminen tarkoittaakin juuri yksinäisen polun valitsemista, jossa ei koe yhteyttä toisiin ihmisiin vaan jättäytyy ulkopuolelle, vaikka kukaan meistä ei ole kuolematon ja immuuni pelolle ja huolelle.

Jos uskaltaudumme kuuntelemaan haavoittunutta ja haurasta osaamme, johdattaa se toisten ihmisten yhteyteen. Se johdattaa meidät tuntemaan empatiaa ja halua auttaa, koska äkkiä ymmärrämme, että vastapäisen talon ihmiset ovat samanlaisia ja samassa tilanteessa kuin mekin. Yhtä neuvottomia ja yhtä avuttomia tuntemattoman edessä.  Ihmisiä, jotka ovat heränneet ymmärtämään miten kaunis on arki ja miten hauras on ihmiselämä.

Kun menen illalla nukkumaan, on niin kovin hiljaista. Kaupungin äänet ovat vaimeampia kuin yleensä. Lintuparvi lentää kerrostalojen kattojen yli ja minä kuulen siipien kahisevan.


Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi