Ruuskanen: Korona-ajan nettitapaamisissa tietokoneruudusta tulikin ikkuna asiakkaan elämään
Ammattiauttajan silmissä asiakkaat näyttäytyvät yhtäkkiä paljon ehjempinä, kun heidät näkeekin osana tavallista arkea.
Yli vuoden ajan olemme Helsingissä kirkon perheneuvonnassa tavanneet kaikki asiakkaamme etänä. Se on tarkoittanut sitä, että työpäiväni alkaa ja päättyy kotonani tietokoneen ääressä. Ruudun välityksellä minua katsovat niin yksittäiset ihmiset, työnohjattavat kuin pariskunnatkin.
Olen vuoden aikana puhunut ihmisten kanssa, jotka ovat saman aikaan ulkona, mökillä, autossa, pesutuvassa, kerhotilassa ja työpaikalla.
Useimmat ovat kuitenkin yhteydessä kotoaan. Jos he eivät ole sumentaneet taustaa tai valinneet taustakuvaa, niin ruudun takaa näkyy paitsi ihminen myös heidän kotinsa. Viimeksi kuluneen vuoden aikana on tutuksi tulleita huonekaluja, tauluja, verhoja, teemukeja ja kirjahyllyjä. Ja useammassa kuin yhdessä kodissa on minulle myös esitelty perheenjäseniä alkaen vauvoista ja päättyen lemmikkikaneihin.
Kaipaan valtavasti sitä, että saan tehdä työtä taas lähikontekstissa, että saan nähdä ihmisestä myös hänen kehonsa, kuulla hengityksen ja aistia lämmön. Kaipaan sitä, että voin itse käyttää työssäni kehoa työkaluna, että voin tuntea sen mitä asiakaskin, että kehoni voi resonoida sitä mitä vastapäisessä ihmisessä tapahtuu. Puhe ja ääni ovat vain yksi osa terapiassa saatavaa ja käytettävää aineistoa. Sillä on merkityksensä, että olemme samassa tilassa; siinä voi tapahtua jotain syvästi parantavaa ja ihmeellistä.
Joinakin hämärinä aamuina, kun olemme molemmat raahautuneet ruudun ääreen, hiukset kampaamattomina, kädet teekupin reunasta lämpöä etsien, olemme olleet lähempänä toisiamme kuin joskus vastaanottohuoneessa, jossa molemmat ovat repäistynä omasta elämästään.
Silti jotain uutta ja merkittävää tämä poikkeusvuosikin on auttajille opettanut. On ollut suunnaton ilo olla ikään kuin kutsuttuna kylässä, nähdä ihmisten oma elinympäristö. On ollut huomattavaa miten iloisesti ihmiset ovat esitelleet kotiaan ja siihen liittyviä asioita, olen nähnyt lasten piirroksia, hääkuvia, perittyjä viherkasveja ja lempitauluja.
Jotenkin ihmiset ovat kasvaneet kokonaisiksi, kun olen saanut tavata heidät omassa kodissaan, parhaimmillaan omassa turvapaikassaan. Heistä tulee näkyville uusia puolia, mutta ennen kaikkea se, että heistä tulee jotenkin oman maailmansa ehyitä osia, kun he ovat yhteydessä kodistaán käsin. Ja jotenkin salaperäisellä tavalla olemme tasaveroisempia.
Nimittäin myös perheneuvojan koti on ruudulla nähtävillä. Elämäni jäljet ja se, että myös minä olen osa jotain hyvin tavallista ja samalla yksityistä. Oma kotini ja siihen liittyvät asiat ovat olleet kohtaamieni ihmisten näkyvillä yli vuoden päivän. Joinakin hämärinä aamuina, kun olemme molemmat raahautuneet ruudun ääreen, hiukset kampaamattomina, kädet teekupin reunasta lämpöä etsien, olemme olleet lähempänä toisiamme kuin joskus vastaanottohuoneessa, jossa molemmat ovat repäistynä omasta elämästään.
Tuolla naisella, joka on kuunnellut minua niin monet tunnit, on koira ja vielä kissakin. Hän tuntui yhtäkkiä niin kokonaiselta ihmiseltä.
Se, mistä työssäni olen joutunut kehollisuudessa luopumaan, on korvautunut läheisyydellä, joka nousee jaetusta todellisuudesta, ruudun takaa pilkottavista kodeista. Olemme yhdessä tämän uuden ja arvaamattoman todellisuuden armoilla.
Viime talvena olin ruudun kautta yhteydessä omaan psykoterapeuttiini. Kesken tapaamisemme hänen selkänsä takana avautui ovi ja huomasin miettiväni, tuliko kenties joku toinen ihminen huoneeseen. Hän varmasti näki hämmästyneen, ehkä pelästyneenkin ilmeeni ja kertoi minulle, että ovi oli kai ollut huonosti kiinni, kun hänen vanha koiransa pääsi sisään. Onko sinulla koira, kysyin. Hän vastasi, kyllä, ja myös kissa.
En tiedä mitä minussa tapahtui, mutta jostain syystä ajatus liikutti minua. Tuolla naisella, joka on kuunnellut minua niin monet tunnit, on koira ja vielä kissakin. Hän tuntui yhtäkkiä niin kokonaiselta ihmiseltä. Ihmiseltä, jolla oli oma elämä, historia ja tulevaisuus niin kuin minullakin. Tuo tunne oli jotenkin lohdullinen. Ikään kuin jokin ovi olisi auennut myös minussa.
Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ruuskanen: Aivot tarvitsevat hetkiä, joista ei ole mitään hyötyä – ja se on loman tarkoitus
PuheenvuorotLapsi osaa kuljeskella ilman suorittamista, ja juuri se ravitsee hänen mielikuvitustaan. Sama tepsii aikuiseen.
