null Ruuskanen: Kaikki janoavat syvää nähdyksi tulemisen kokemusta läpi elämän – katseellasi voit auttaa muita

Ruuskanen: Kaikki janoavat syvää nähdyksi tulemisen kokemusta läpi elämän – katseellasi voit auttaa muita

Vaikka emme voi useinkaan vaikuttaa siihen, tulemmeko nähdyiksi, voimme vaikuttaa asiaan käänteisesti.

Mies katsoo taulua auki rävähtänein silmin ja kasvoilta kuvastuu silkka epäusko. ”Teitkö tuon minulle?”, hän saa sanottua itkien. Vähitellen valitus ja nyyhkytys voimistuvat yhä rajummiksi, kunnes lopulta mies tyyntyy taiteilijan otettua hänet halaukseensa. Kuuluu enää hiljainen ynähtely, sellainen kuin lapsella jota lohdutetaan syvän järkytyksen jälkeen.

Huomaan kääntäväni katseeni pois tv-ruudusta. Tuntuu lähes mahdottomalta katsoa toisen ihmisen putoamista syvemmälle surun, liikutuksen ja epätoivon pyörteisiin. Tunnen itseni tirkistelijäksi, joka todistaa toisen ihmisen syvää haavoittuneisuuden hetkeä. Olen helpottunut, kun kohtaus on lopulta ohi.

Kohtaus on peräisin Benjamin Reen dokumenttielokuvasta The painter and the Thief (nähtävillä Yle Areenassa), joka kertoo taidemaalarin ja taidevarkaan monikerroksellisesta suhteesta. Mainitussa kohtauksessa nuori mies näkee ensimmäistä kertaa muotokuvan, jonka taiteilija on hänestä maalannut.

Elokuvan jälkeen katsoin muotokuvia, valokuvia ja sosiaalisessa mediassa postattuja kuvia toisin. Huomasin, kuinka kuvatulvan keskeltä kuului valitus: ”Näe minut, näe minut, näe minut.” 

Elokuvassa Karl-Bertil-niminen mies kohtaa Barboran, taiteilijan, joka kykenee vangitsemaan miehen ulkonäön lisäksi kuvaan jotain oleellisempaa. Taiteilija tulee tavoittaneeksi muotokuvallaan tämän hetken lisäksi miehen menneisyyden aina lapsuuden syvimpään traumaan saakka.

Voimme olla se sydän, joka näkee kaiken kauniin. 

Syvällisessä nähdyksi tulemisen tarpeessa ei keskiössä olekaan se, että joku näkisi ulkoisen olemuksemme, kauneutemme tai virheemme, vaan se, että joku tavoittaisi meidän olemuksemme. Näkisi lapsen, joka joskus olimme ja ehkä tulevaisuuden johon kurotamme. Näkisi meidän kerroksemme, kaiken kauniin ja ruman, heikon ja vahvan ja silti pitäisi meitä arvokkaana ja hyvänä.

Miltä näyttäisi kohtaus, jossa minä tai sinä kokisimme tulevamme ensi kertaa nähdyksi? Miltä näyttäisimme, jos kamera tallentaisi läheltä ilmeemme, eleemme ja äänemme? Saattaisi olla, että reaktiomme olisi hätkähdyttävämpi kuin itse muotokuva. Halu tulla nähdyksi ja ymmärretyksi on meissä niin syvällä oleva perustavanlaatuinen tarve.

Jos olemme jääneet vaille nähdyksi tulemista silloin kun synnyimme maailmaan, tulemme kuljettamaan sitä pakottavaa tarvetta mukanamme koko elämän ajan. Ja vaikka olisimme tulleetkin nähdyksi ja ymmärretyiksi syvällisesti lapsuudessa, jää meille kaipaus siihen, että se kokemus toistuisi yhä uudestaan. 

Kun kuljemme elämän halki, voimme kuulla näkymättömän kuoron kuiskivan ”näe minut”, ja jos tarkoin kuuntelemme, niin saatamme erottaa oman äänemme muiden joukosta. Emme voi useinkaan vaikuttaa siihen, tulemmeko syvällisesti nähdyiksi, mutta voimme vaikuttaa asiaan käänteisesti. Sillä vaikka emme osaisikaan maalata muotokuvia, voimme aina olla ne kasvot, jotka pysähtyvät toisen kasvojen kohdalle, ne silmät, jotka katsovat syvälle ja se sydän, joka ymmärtää kaiken kauniin ja ainutlaatuisen.

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi