null Ruuskanen: Keski-iässä meitä määrittävät maine ja mammona − elämän alussa ja lopussa näkyy aarre

Ruuskanen: Keski-iässä meitä määrittävät maine ja mammona − elämän alussa ja lopussa näkyy aarre

Maailma antaa meille monenlaisia vaatteita, mutta elämä myös riisuu niitä.

Rippikoulussa teetettiin aikoinaan harjoitusta ”Kuka minä olen”. Siinä nuori vastasi tuohon kysymykseen yhdellä sanalla ja kirjoitti kaikki vastaukset vihkoonsa siinä järjestyksessä, kun ne tulivat hänen mieleensä. Tarkoitus oli vahvistaa nuoren itsetuntemusta.

Muistini mukaan useissa vihkoissa toistuivat vastaukset 1) rippikoululainen 2) kaveri ja useissa myös 3) veli/sisko. Muistan kehottaneeni heitä tekemään harjoituksen aina silloin tällöin uudestaan ja huomioimaan, kuinka järjestys saattaisi ajan kuluessa muuttua ja kuinka jotain uutta tulee tilalle jonkun asian jäädessä pois. 

Tämä harjoitus palasi mieleeni, kun tapasin vähän aikaa sitten maailmaan juuri syntyneen ihmisen ja kuiskasin tuon pienen vauvan korvaan: ”Kuka sinä olet?” Hän katsahti minuun ihmeellisen kirkkailla silmillään ja tuntui vastaavan minulle.

Hän kertoi olevansa näiden tyyppien (osoitti vanhempiaan) varassa ja kertoi sitten, että he luultavasti pitivät hänestä kovasti, koska antoivat hänelle suojaa, turvaa, lämpöä ja ravintoa. Ja hymyilivät paljon. Hänen vastauksensa tuntui olevan 1) muiden varassa oleva 2) rakastettu. Odotin vielä kolmatta vastausta. Ajattelin hänen vastaavan ”minä”. Mutta hän ei vastannut niin. 

Kuka olisin, jos minulta vietäisiin terveys, ikä, ulkonäkö?

Tuntuu siltä, että vastauksia tulee yhä enemmän sitä mukaa kun kasvamme ja vanhenemme. Lakipisteessä määritelmät tuntuvat olevan keski-iässä. Silloin ei tahdo ruutuvihkon rivit millään riittää. Useilla on kauhea kasa määritteitä, joista huomattava osa kertoo työstä, asemasta ja tietenkin myös perheestä ja sosiaalisista suhteista. Kun aikaa taas kuluu, vähenevät usein vastauksetkin. Mitä vanhemmaksi ihminen elää, sen niukempi on lista.

Ehkä tuo rippikoululaisen tehtävä kannattaisi syvässä aikuisuudessa (ja voimien tunnossa) tehdä muodossa ”Kuka minä olen, jos en olisi...” Kuka olisin, jos minulla ei olisi ammattiani ja sen tuomaa asemaa, palkkaa ja arvostusta? Kuka olisin, jos minä en olisi opiskellut tai oppinut? Kuka olisin, jos minulta vietäisiin terveys, ikä, ulkonäkö? Ja tätä kysymystä voisi jatkaa niin kauan, kunnes jäisi vain vähin jäljelle. Kuka silloin olisin? Olisinko tarpeeksi? Olisinko arvokas ja rakastettu? Keiden varassa olisin?

Jos saamme elää kyllin pitkään, olemme taas toisten hyväntahtoisuuden ja rakkauden ja hoivan varassa.

Jos harjoitus saa aikaan pakokauhuisen tunteen siitä, ettei ole mitään, jos ei saa käyttää vähintään seitsemää vastausta, kannattaa ehkä suuntautua elämässään kohti toisia ihmisiä. Kannattaa suuntautua siihen, että opettelee turvautuman toisiin ihmisiin ja luottamaan heidän hyväntahtoisuuteensa ja huolenpitoonsa.  Sillä me tulemme tähän maailmaan niin että olemme muiden varassa. Yksin emme pärjäisi montaa tuntiakaan.

Jos saamme elää kyllin pitkään, olemme taas toisten hyväntahtoisuuden ja rakkauden ja hoivan varassa. Jossain keski-iässä hukkaamme tämän ajatuksen, silloin emme tunnu tarvitsevan muuta kuin sen mitä itsemme päälle keräämme. Maailma antaa meille monenlaisia vaatteita, mutta elämä myös riisuu niitä. Siksi onkin välillä hyvä pysäyttää itsensä kysymällä ”Kuka minä oikein olen – kaiken tämän alla?” 

Kuvittelen kysyväni saman kysymyksen ihmiseltä, joka on juuri lähdössä tästä maailmasta. Hän ei enää paljoa jaksa puhua eikä kuunnellakaan. Mutta hänelle on tärkeää, että hänen vierellään ollaan ja kädestä pidetään kiinni. Uskaltaudun kysymään häneltä ”Kuka sinä olet?” Hän katsoo minua hetken ihmeellisen kirkkailla silmillään ja kuiskaa: ”Minä se olen, kaikesta huolimatta, usko pois. Kaiken tämän alla, olen se maailmaan joskus tullut aarre.”  Eli 1) minä 2) rakastettu. 

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi