Ruuskanen: Meitä kannetaan sekä elämässä että kuolemassa – arkkua kantamaan tarvitaan kuusi ystävää, elämän aikana yhdenkin ystävän kantovoima voi olla riittävän suuri
Ajatus arkunkantajista auttaa tekemään inventaariota menneestä elämästä.
"Tuletko sitten kantamaan arkkuani?", "Lasketko minut kantajiisi?"
Tämänkaltaiset viestit sinkoilivat ystäväpiirissäni sen jälkeen kun psykologi Pirkko Lahti oli esittänyt pari vuotta sitten julkisuudessa oivallisen ajatuksen siitä, kuinka jokaisella ihmisellä tulisi olla kuusi sellaista ystävää, joille voi uskoutua ja jotka voivat kantaa elämässä vaikeiden kohtien yli. Kuusi siksi, että sen verran tarvitaan ihmisiä kantamaan arkkua hautajaisissa.
Näennäisen kevyen viestittelyn alle kätkeytyivät vakavat ajatukset ystävyydestä ja uskollisuudesta. Moni laski iltaisin arkunkantajiaan ja samalla mietti kenen arkkua kantaisi vuorostaan itse.
Me ihmiset olemme erilaisia ystävinäkin, joillekin luku kuusi on ihan mahdottoman suuri, jotkut taas tarvitsevat ympärilleen suuremman joukkion. Lukumäärään ei kannata jäädä kiinni. Yksikin ystävä on paljon ja yhden ihmisen kantovoima suuri, varsinkin jos suhde on aidosti vastavuoroinen. Sillä vastavuoroisuudesta ja kantamisesta ystävyydessä on kysymys.
Vastavuoroisuuteen kuuluu, että roolit ovat joustavia. Vuorollaan toinen kuuntelee ja auttaa, toisen osa tulee joskus toiste. Hyvään ystävyyteen kuuluu myös se, että ei tarvitse laskea kumman vuoro on ottaa yhteyttä tai kumpi on antanut enemmän. Koska ystävyys perustuu keskinäiseen kiintymykseen, kunnioitukseen ja syvään toisen ymmärrykseen, voi olla rauhassa; kummankin vuoro tulee aikanaan. Ratkaisevinta ei ole kulunut aika tapaamisten välillä, puheluiden tai viestien määrä, ei yhteisten tekemisten määrä tai elämysten laatu.
Kun olet murheellinen tai toivoton, kuvittele ympärillesi kannattelevia käsivarsia ja lempeitä kasvoja.
Ajatus arkunkantajista voi auttaa tekemään inventaariota menneestä elämästä. On turha käyttää aikaa miettiäkseen niitä ystäviä, jotka ovat hylännet meidät tai kohdelleet meitä aikanaan huonosti. Yhtä turha on miettiä niitä ihmisiä, joiden kanssa läheinen ystävyys on loppunut yhteisessä ymmärryksessä vailla dramatiikkaa. Jotkut ystävyydet ovat sidoksissa elämäntilanteisiin ja kun muutumme, saattaa läheinen ystävä muuttua etäisemmäksi, eikä se tee yhteisestä kuljetusta ajasta arvotonta.
Ennemmin kannattaa keskittää voimansa ja kiintymyksenä niihin ihmisiin jotka ovat pysyneet mukana ja lähellä. Joskus katsetta kannattaa tosin tarkentaa vähän kauemmaksi. Voi olla, että on itse pudottanut kyydistä tärkeitä ihmisiä matkan varrella. Oma elämä on ollut ehkä niin kiireistä tai täyttä, ettei siihen oikein ole mahtunut ystäviä mukaan. Tai voihan olla niinkin, että oma elämäntilanne on tuntunut niin tyhjältä ja kipeältä, ettei siihen ole tohtinut ketään pyytää osalliseksi.
Kannattaa katsoa siis taaksepäin, sillä kauempana tiellä saattaa olla joku, joka ilahtuu yhteydenotostasi. Joku, joka on pitänyt sydäntään lämpimänä sinua varten. Joku, joka ymmärtää, että vaikka elämä vei teidät erilleen, se voi myös johdattaa teidät takaisin yhteen. Kyky pyytää ja antaa anteeksi kuroo läpi hiljaisuuden ja erossa olemisen vuodet.
Kuva siitä, että meitä kannetaan niin elämässä kuin kuoleman hetkellä on lohdullinen. Kun olet murheellinen tai toivoton tai pitkää yötä valvoessasi, kuvittele ympärillesi kannattelevia käsivarsia ja lempeitä kasvoja. Ei haittaa, vaikket saisikaan kuutta läheistä kokoon, mukaan mahtuu myös edesmenneet ja ne ystävät, joita et ole vielä kohdannut. Ja jos sittenkin joku paikka jää vajaaksi, voit kutsua mukaan enkeleitä. Niin minäkin teen.
Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ruuskanen: Iän myötä persoonamme saattaa kapeutua ja jäykistyä − kuinka välttyisimme siltä, että pienennymme itsemme pilakuvaksi?
PuheenvuorotYksi elämän paradokseista on, että vaikka iän myötä kokemuksemme ihmisluonnosta karttuu, niin samalla omat luonteenpiirteemme yksipuolistuvat helposti.