Ruuskanen: Mies kertoi valokuvillaan yksinäisyydestä ja rakkaudesta – sitten kamera hajosi
Tunteet etsivät meistä väyliä ulos. Kun yksi tie katkeaa, yleensä toinen aukeaa.
Järkytys paistoi hänen kasvoiltaan ja ymmärsin, että kyse on menetyksestä. Niin olikin.
Hänen kameransa oli hajonnut heti kesän alussa. Hän oli juuri ottamassa viikon parasta kuvaa, sitä missä järven yllä liikkuu aamun usva, kun hän kompastui ja kaatui kameransa päälle. Se hajosi saman tien.
Mökillä mies katsoi tuttua maisemaa kuin olisi ottanut kuvia. Ensimmäinen viikko meni edelleen yksityiskohtien ja harmonioiden etsimisessä, rajaamisessa, tarkentamisessa ja lopuksi laukaisemisessa.
Kuvissa esiintyivät linnut, kukat, puut, kalliot ja kivet, taivas ja pilvet, mutta niiden muotoihin, väreihin ja asetelmiin kätkeytyi paljon enemmän.
Tunteet etsivät meistä väyliä ulos. Yleensä saamme käydä niitä läpi vuorovaikutuksessa läheisten ihmisten kanssa. Puhumme, kerromme ja kuuntelemme. Mutta on myös muita tapoja; kirjoittaminen, valokuvaaminen tai vaikka tanssiminen. Vaikka emme olisi taiteilijoita, voimme käyttää samoja välineitä kuin he ilmaistaksemme sisäistä maailmaamme.
Kun tapasin miehen ensimmäisiä kertoja, hän oli uupunut. Hän koki ympäröivän maailman monimutkaisena ja haastavana. Hän tunsi itsensä jatkuvasti alamittaiseksi ja liian hitaaksi.
”Kuin en ehtisi koskaan maailmaan mukaan”, hän kuvaili minulle. Houkuttelin häntä palaamaan vanhan harrastuksen pariin ja pyysin tuoman aina yhden valokuvan viikoittaiselle vastaanotolle.
Kuva kerrallaan hän paljasti minulle sisäistä maailmaansa. Kuvissa esiintyivät linnut, kukat, puut, kalliot ja kivet, taivas ja pilvet, mutta niiden muotoihin, väreihin ja asetelmiin kätkeytyi paljon enemmän.
Mies kertoi valokuvaamalla kauneudenkaipuustaan, yksinäisyydestään, toiveikkuudestaan ja rakkaudesta. Kuvia ottamalla hän oli rajannut maailmaa ja järjestänyt sitä. Vaikeiden ristiriitojen keskellä pelkkä yhden kuvan ottaminen oli auttanut häntä näkemään asioita selvemmin. Kuvan ottaminen oli auttanut, kun elämä oli tuntunut liian monimutkaiselta ja sisäinen maailma kaoottiselta. Pieneen yksityiskohtaan keskittyminen oli kuin olisi antanut itsensä pudottautua vaativasta maailmasta luonnon tarjoamiin loputtomiin yksityiskohtiin ja harmonioihin. Omasta sisäisestä maailmasta jakaminen oli löytänyt väyläkseen valokuvaamisen.
Ehkä mies on valmis panemaan kameran pois itsensä ja toisten ihmisten välistä.
Mitä nyt tapahtuisi, kun kameran paino oli hävinnyt hänen käsistään? Hän ei enää voinut käyttää valokuvaamista keinona purkaa tunteitaan.
En tiedä vielä. Mutta sen tiedän, että yleensä kun yksi tie katkeaa, toinen aukeaa.
Ehkä mies on nyt valmis näyttämään rikasta sisäistä maailmaansa läheisilleen. Ehkä hän on valmis panemaan kameran pois itsensä ja toisten ihmisten välistä. Ainakin vähäksi aikaa, kunnes on jälleen aika ottaa muutama kuva. Vaikka se yksi, joka jäi ottamatta. Se jossa aamu-usva leijuu peilityynen järven pinnalla.
Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kypsän iän rakkautta, kolmikymppisten kriiseilyä ja arkkitehtipariskunnan suhde – loppukesän elokuvissa voi eläytyä rakkauteen eri ikävaiheissa
Hyvä elämäAalto, Seurapeli ja Lauluja rakkaudesta kertovat kukin omalla tavallaan rakkauteen liittyvistä ristiriidoista.
