Ruuskanen: Luontosuhteeseen täytyy asettua kuten ihmissuhteeseen – kumpikin suhde vaatii syventyäkseen luottamusta ja antautumista

Ruuskanen: Luontosuhteeseen täytyy asettua kuten ihmissuhteeseen – kumpikin suhde vaatii syventyäkseen luottamusta ja antautumista

Luontosuhteen kannalta elämme poikkeuksellista kevättää.

Kuluvana keväänä olemme havahtuneet kollektiivisesti kevään heräämiseen. Ihmiset ovat kansoittaneet puistot ja rannat, polut ja metsät. He jonottavat kuvaamaan valkovuokkomättäitä ja vaihtelevat viestejä lähiseutujensa lintujen hyvinvoinnista.

Tämä johtuu varmaan osittain siitä, että olemme luopuneet monista muista arkeen liittyvistä tavoista ja tottumuksista. Elämäämme on tullut tilaa muulle, ja yhtäkkiä ympäröivä luonto on näyttänyt voimansa. Kun monien elämä on muuttunut kaksiulotteiseksi ruudulla olemiseksi, tuo luonto meille aistiärsykkeiden tulvan linnunlaulusta vihreän sävyihin. Se tuo takaisin värit, hajut, kosketuksen ja koko kolmiulotteisen maailman kauneuden ja huumaavuuden.

Meillä saattaa olla ikään kuin huono itsetunto luonnon suhteen.

Massakiinnostus luontoon on herättänyt jos ei nyt ihan aggressiivisuutta, niin ainakin ärsyyntymistä. Ikään kuin ihmiset olisivat löytäneet luonnon jotenkin väärällä tavalla, vasta nyt ja pakotettuina. Silloin taka-ajatuksena tuntuu olevan, että joku toinen on sen sijaan löytänyt luonnon jo aikaisemmin oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Todellinen luonnon rakastaja voisi yksinkertaisesti vain olla onnellinen siitä, että luonto on saanut uusia rakastajia.

Kun olemme luonnossa, olemme sen kanssa vuorovaikutuksessa. Luonnossa oleminen on aina suhteessa olemista, puhutaanhan ihmisen "luontosuhteesta". Ihminen ei ole luonnossa ainoastaan passiivinen vastaanottaja, vaan tuo siihen myös itsensä; oman hengityksensä ja oman jalanjälkensä, hyvässä ja pahassa.

Ihmisellä on luontainen kyky nauttia ja jopa haltioitua luonnosta. Mutta se, mikä meille oli joskus lapsena luontevaa, voi ajan kuluessa muuttua vaikeammaksi. Kumma kyllä haltioitumisen esteenä on usein ihmisen omat ennakkoluulot suhteessa luontoon ja itseensä. Meillä saattaa olla ikään kuin huono itsetunto luonnon suhteen. Saatamme ajatella, ettemme osaa olla luonnossa kuten muut, ettemme tunne lajeja ja osaa nimetä niitä, ettemme osaa nähdä luontoa kauniina tai ettemme osaa nauttia tarpeeksi. Ajattelemme olevamme kömpelömpiä ja pinnallisempia suhteessa luontoon kuin muut ihmiset.

Suhde luontoon vaatii samanlaista suhteeseen asettumista kuin ihmissuhteeseen asettuminen. Eikä luonnon kanssa vuorovaikutuksessa tarvitse olla itseään ihmeellisempi, kuten ei ihmissuhteissakaan. Riittää, että on pyrkimys hyvään ja kunnioittavaan suhteeseen. Riittää, että on halu oppia uutta ja ymmärtää itselleen tuntematonta. Mutta samoin kuin ihmissuhde vaatii syventyäkseen luottamusta ja antautumista, vaatii saman luontokin. Suhteesta tulee nautittavampi, mitä enemmän sille antaa aikaa ja mitä enemmän luonnon edessä antautuu ja pysähtyy.

Siinä, miten ihminen kääntyy luonnon puoleen aidosti suhteeseen pyrkien, on jotain toiveikasta. Sillä luonnossa meillä on edelleen oikeus mennä lähelle, koskettaa ja pysähtyä. Luonnossa me tulemme nähdyiksi, ja kenties lohdutetuiksi.


Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi