Santahaminassa työskentelevä sotilaspastori Risto Kaakinen toivoo, että palveluksensa aloittavat eivät pelkäsi sitä, mitä on edessä, vaikka jännittävää armeijaan tulo onkin.
Sotilaspastorin kanssa puhutaan tappamisesta ja rakkaudesta
Risto Kaakinen käsittelee varusmiesten kanssa vaikeita kysymyksiä. Ne voivat liittyä sotaan tai arkisiin asioihin kuten siihen, miksi parisuhteessa on niin kovin vaikeaa.
Tulevan maanantain he muistavat vielä pitkään. 8. tammikuuta varuskuntien porteista saapuvat palveluksensa aloittavat miehet ja naiset. Asenne tulevaan voi vaihdella, mutta yksi asia heitä yhdistää: kaikkia jännittää.
– Toivon, että heidät osataan ottaa hyvin vastaan. Tämä on niitä paikkoja, joita ei tarvitse pelätä. Kaikki, mitä täällä tapahtuu tai tehdään, kerrotaan ja opetetaan heille, sanoo Santahaminan varuskunnan sotilaspastori Risto Kaakinen.
Uudet varusmiehet kohtaavat sotilaspastorin jo ensimmäisellä viikolla, sillä sunnuntaina järjestetään tulokirkot. Sitä seuraavalla viikolla alkavat Kaakisen pitämät oppitunnit, joilla pohditaan muun muassa sotaan liittyviä eettisiä kysymyksiä, eettistä johtamista ja asioita, joita kuolemattomaksi itsensä tunteva parikymppinen ei välttämättä haluaisi ajatellakaan, esimerkiksi kaatuneista huolehtimista.
Uniformussa pappi on osa joukkoa
Omaa varusmiespalvelustaan noin 20 vuotta sitten Risto Kaakinen kuvaa elämänsä vaikeimmaksi vuodeksi. Isä oli kuollut paria vuotta aikaisemmin ja paikka maailmassa oli vielä hakusessa, kuten nuorilla miehillä usein on.
– Jos joku olisi silloin sanonut, että olen täällä joskus töissä, en olisi ikinä uskonut. Kyllä se oli enemmänkin kuten Suurlähettiläiden biisissä, jossa lauletaan, että kun tänään lähden, en taakse aio vilkaistaan.
Armeijassa ei silloinkaan ollut pelkästään kivaa.
– Vaikka se oli vaikea jakso, mielessäni ei kuitenkaan käynyt keskeyttäminen. Oliko se sitten se porukka? Se, ettei ollut siinä kurimuksessa yksin, Kaakinen pohtii.
Näissä varusteissa joudun myös käsittelemään eettiset kysymykset tappamisesta ynnä muista asioista.
Armeijan jälkeen hän opiskeli teologiaa ja työskenteli nuorisopastorina. Kertausharjoituksissa Kaakinen näki sotilaspastorin, joka hoiti tehtäväänsä Isä Camillo -tyyliin, luontevana osana joukkoaan.
Kun sotilaspastorin paikka tuli auki, Kaakinen haki ja pääsi. Se tarkoitti myös sitä, että papinpaita oli vaihdettava uniformuun ja palkan maksaa nyt puolustuvoimat, ei kirkko.
– Sillä on se merkitys, että kuulun joukkoon. Pantapaidassa olisin ulkopuolinen.
– Näissä varusteissa joudun myös käsittelemään eettiset kysymykset tappamisesta ynnä muista asioista. On tärkeää tunnustaa väriä, tässä tapauksessa vihreää, ja hyväksyttävä se missä on töissä.
Armeijamaailmassa kaivataan kuuntelijaa ja armoa
Sotilaspastorin työhön kuuluu monenlaista. On oppitunteja, hartauksia, jumalanpalveluksia, yksityisiä keskusteluita. Häntä tarvitaan myös silloin, kun yhteisöä kohtaa jokin kriisi. Työhön kuuluu myös rippikoulun järjestäminen: Santahaminassa esimerkiksi viime saapumiserästä noin viisi prosenttia kävi rippikoulun varusmiespalveluksen aikana. Sotilaspastorit ovat myös varuskunnan työpaikkapappeja.
Kun Risto Kaakinen aloitti tehtävässään, hänen perehdyttäjänsä sanoi, että "minä en tule kertomaan sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä". Se kuvastaa sitä, että työtä saa tehdä persoonallaan. On tietyt raamit, mutta ei tarkkoja ohjeita, mitä sanoa ja vastata. Se, mihin armeijassa tarvitaan pappia, on kirkastunut vähitellen.
– Eräänä päivänä tuli puhelinsoitto portilta. Sinne oli tullut mies, joka halusi jutella papin kanssa. Hän kertoi varusmiespalveluksestaan ja siitä, kuinka häntä oli silloin kiusattu. Viimeisenä päivänä tupakaveri oli sanonut, että jos sota syttyisi nyt, olisit ensimmäinen, jonka tappaisin.
Kokemus painoi, vaikka siitä oli 15 vuotta.
– Kunpa hänellä silloin olisi ollut joku, jonka kanssa jutella, Kaakinen toteaa.
– Sain luvan kertoa hänen tarinansa ja kerron tätä varusmiehille esimerkkinä siitä, mikä valta on sanoilla.
Suurimmalla osalla palvelusaika sujuu hyvin. Heistäkin armeija voi silti tuntua kovalta ja kilpailuhenkiseltä paikalta.
– Pappi voi olla täällä toisenlaisena äänenä kertomassa, että kelpaat sellaisena kuin olet.
Kahdenkeskisissä keskusteluissa varusmiesten kanssa käsitellään eniten maallisia murheita. Läheisten sairautta, omaa ahdistusta, epävarmuutta tulevasta. Parisuhdehuolet painavat monia.
– Kyllä tässä saa olla varsinainen rakkauden apostoli.
Ratkaisuja parisuhdeongelmiin tai hämärään tulevaisuuteen sotilaspastorilta ei välttämättä löydy.
– En oikein usko patenttiratkaisuihin, jotka tulevat ulkopuolelta. Tärkeintä on, että ihminen sanoo ääneen omat ajatuksensa ja peilaa niitä toisen kanssa.
Sotatraumoista vapaa, fiksu sukupolvi
Uutiset eivät maalaa nuorten miesten elämästä mairittelevaa kuvaa. He kärsivät mielenterveysongelmista, työttömyydestä ja syrjäytyvät. Eivätkä Cooperin testin tuloksetkaan ole kuin ennen!
– Oma käsitykseni on, että tänne tulevat ovat paljon fiksumpia kuin oma sukupolveni aikanaan. He ovat tiedostavia nuoria ihmisiä, jotka hoitavat asiansa, tietävät oikeutensa ja vievät asioita eteenpäin, Risto Kaakinen kuvailee.
Ja mitä niihin Cooperin testeihin tulee, niin vaikka Lasse Virénin juoksutuloksiin ei ylletäkään, motoriset taidot voivat olla skeitatessa ja lumilautaillessa hyviksi harjaantuneet.
Oma käsitykseni on, että tänne tulevat ovat paljon fiksumpia kuin oma sukupolveni aikanaan.
Kaakisen mielestä kiinnostavaa on se, että parikymppisten sukupolvi on vapaa sotien traumoista. Maanpuolustustahto ei kumpua isien ja pappojen sotajutuista, vaan siitä, on jotakin muuta, mikä koetaan merkitykselliseksi. Perinteiset suomalaiset arvot, koti, uskonto ja isänmaa kuulostavat turhan jykeviltä, mutta ehkä ne ovat siellä jossakin yhä, uusia merkityksiä saaneina.
– Sitä merkitystä voi hakea vaikka Suomen passista ja vapaudesta. Me suojelemme passia, vapautta, sananvapautta, vapaata liikkumista ja sitä kautta kotiamme, Kaakinen arvioi.
Santahaminassa palvelee hyvin monikulttuurinen joukko, jossa sotilaspastorin tehtävään kuuluu myös varmistaa, että uskonnon ja vakaumuksen vapaus ylipäätään toteutuu. Se tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että muslimivarusmies voi harjoittaa uskontoaan palveluksen sallimissa rajoissa ja vaikkapa ramadan huomioidaan.
Uskonnon rooli tai sen näkyminen armeijassa ei Kaakisen mukaan aiheuta ongelmia.
– Valtaenemmistö suhtautuu niin, että jos pidän kenttähartauden, 200–300 varusmiehestä viisi lähtee pois. Varusmiehet tietävät oikeutensa eivätkä jää, elleivät halua. Se taas tarkoittaa myös sitä, että minulla on pakko olla jotakin sanottavaa.
Risto Kaakisen mukaan pappi voi olla armeijassa se ääni, joka muistuttaa, että jokainen kelpaa sellaisena kuin on. Sitä tarvitaan kilpailuhenkisessä yhteisössä.
Jokaisen on mietittävä, mitä varten armeijassa ollaan
Armeijassa voi kokea paljon sellaista, mitä ei muualla koe. Touhun syvempi tarkoitus ei kuitenkaan ole siinä, että nuoret ihmiset saisivat yöpyä metsässä, oppisivat ampumaan tauluun tai tuntisivat kuuluvansa johonkin porukkaan. Armeijat ovat olemassa siksi, että varaudutaan sotaan. Sodissa kuolee ihmisiä, isiä, äitejä, siskoja, veljiä, jonkun lapsia. Risto Kaakinen on sitä mieltä, että sitä puolta olisi jokaisen mietittävä.
Varusmiespalveluksen aikana siitä puhutaankin ainakin sotilaspastorin tunneilla. Eikö tunnu siltä, että vaikea teema on ikävästi sysätty papille?
– Sinäpä sen sanoit. Kyllä näinkin olen välillä kokenut. Jokainen sotilas täällä kouluttaa kuitenkin eri asioita, ja tämä on minun tehtäväni.
– Me sotilaspastorit olemme korkeakoulututkinnon suorittaneita, ja teologia antaa eväitä myös tällaisiin keskusteluihin. Ei ole estettä, miksi emme voisi puhua myös tällaisista asioista.
Raamatussa sanotaan sotilaista, sodasta ja tappamisesta paljonkin. Ei esivalta turhaan miekkaa kanna. Joka miekkaan tarttuun, se miekkaan hukkuu. Anna keisarille se, mikä keisarille kuuluu. Älä tapa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.
Olisikohan Jeesus mennyt armeijaan? Risto Kaakinen on pitkään hiljaa.
– Tuota... En ole miettinyt. Äärimmäisen hyvä kysymys. En tiedä.
Sotaan liittyvissä kysymyksissä jokaisen on tehtävä omat ratkaisunsa – tai hyväksyttävä se, että kun sotilaspuku on yllä, on vain osa suurempaa kokonaisuutta, jossa joku muu tekee suuret päätökset.
Risto Kaakista on erityisesti kolmen lapsen syntymän myötä alkanut puhutella ajatus suojelusta.
– Olen lainannut tässä Ultra Bran kappaletta Minä suojelen sinua kaikelta: "Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi..." Ajattelen niin, että tehtävänäni on olla suojelemassa niitä, joita rakastan. Lähimmäisenrakkauden toisella puolella on ajatus siitä, että on valmis myös vahingoittamaan jotakuta suojellakseen toista. Onhan se vaikea yhtälö.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kommentti: Kenttäpiispan blogikirjoituksella saattaa olla pitkät jäljet
PuheenvuorotPekka Särkiön ummehtuneita asenteita vilisseelle kirjoitukselle ei löytynyt ymmärrystä sen paremmin Puolustusvoimien kuin kirkonkaan johdossa, ja se on hyvä se.
