Tampereen hiippakunnan emerituspiispa Juha Pihkala ja avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja kirjoittivat kolmannen keskustelukirjansa.
Tämä kolahti: Kosmologin ja piispan pitkä kirjeenvaihto päättyy edistysuskon ja ympäristöahdistuksen riitasointuun
Keskustelu tihenee, kun Juha Pihkala kysyy Esko Valtaojalta, voiko ilmastoahdistuksesta vapautua ilman uskonnon antamaa toivoa.
Piispa emeritus Juha Pihkalan ja tähtitieteen professori emeritus Esko Valtaojan keskustelukirja Elämän merkityksen jäljillä (Minerva 2020) alkaa hapuilevammin kuin kaksi edeltäjäänsä. Ensimmäisten keskustelujen aikana kirjeenvaihto sutii useaan otteeseen paikallaan, kun kirjoittajat pyrkivät välttämään jo sanotun toistoa.
Tällaisia jo hiihdettyjä latuja ovat kysymys Jumalan olemassaolosta, uskon ja tiedon suhde, moraalin alkuperä ja uskonnon merkitys modernin tieteen aikakaudella. Näiden keskustelujen tähtihetket löytyvät tekijöiden aikaisemmista keskustelukirjoista Nurkkaan ajettu Jumala? (Kirjapaja 2004) ja Tiedän uskovani, uskon tietäväni (Minerva 2010).
Uutterat kirjoittajat törmäävät ilmiöön, joka on tuttu arkielämän pitkistä ihmissuhteista: jossakin vaiheessa asiat on puhuttu niin moneen kertaan, että tuoretta sanottavaa ei meinaa löytyä.
Pihkala puolestaan palaa traagiseen onnettomuuteen, jossa hänen luokkatoverinsa ampui vahingossa itseään rintaan ja kuoli äitiään avuksi huutaen verilammikkoon koulun käytävälle.
Kirjan alkupuolella teksti tihenee, kun Valtaoja jakaa kokemuksensa siitä, miten hänen lapsuutensa loppui 13-vuotiaana oman isän itsemurhayritykseen. Valtaoja kuvaa isäänsä arvostetuksi ja rakastetuksi opettajaksi, joka pelasti monen oppilaansa elämän, mutta ei osannut pelastaa itseään. Itseään kohtaan kohtuuttoman ankara isä yritti lääkitä masennustaan ja ahdistustaan viinalla.
Pihkala puolestaan palaa traagiseen onnettomuuteen, jossa hänen luokkatoverinsa ampui vahingossa itseään rintaan ja kuoli äitiään avuksi huutaen verilammikkoon koulun käytävälle. Pihkala ei usko koskaan pääsevänsä irti tapahtuman herättämistä eksistentiaalisista kysymyksistä. Miksi koulutoveri ei painanut liipaisinta hetkeä aikaisemmin, kun sama ase osoitti Pihkalan rintaa?
Filosofit ja Tenavien Ressu saavat kyytiä
Henkilökohtaisista kokemuksista avautuu väylä elämänkatsomukselliseen pohdintaan. Pihkalalle usko Jumalaan ei ole vastaus todellisuuden selittämisen tarpeeseen tai inhimillisen tiedon aukkopaikkojen täyttämistä. Tätä varten on järki ja tiede. Sen sijaan usko on jotakin, minkä varassa hän jaksaa elää, kohdata maailman rumuuden ja kuolla ilman tyhjyyden kauhua. Kristillinen usko tarjoaa Pihkalalle myös jonkinlaisen moraalisen ”perälaudan”, luottamuksen perimmäiseen oikeudenmukaisuuteen.
Valtaoja tunnistaa itsestään isänsä geeniperinnön, joka näkyy huolestuneisuutena ja ahdistuneisuutena. Hän ei kuitenkaan ole kokenut sellaista eksistentiaalista hätää, jossa esitetään miksi-kysymyksiä ja vastauksia niihin etsitään filosofian ja uskonnon suunnasta. Hädän hetkiä elämässä on kyllä riittänyt, mutta niissä Valtaojan kysymys on ollut aina ”miten”: miten kannattaisi toimia, jotta tästäkin selvittäisiin?
Pelko ruokkii keskinäistä epäluottamusta, joka uhkaa tehdä ihmiskunnan yhteiset ponnistukset tyhjäksi.
Pihkala viihtyy humanistisen ajattelun syvässä päädyssä ja viettää koronarajoitusten hiljentämiä päiviä lukemalla raskaaseen sarjaan lukeutuvia filosofian klassikoita. Valtaoja puolestaan kyseenalaistaa sellaisten filosofien lukemisen mielekkyyden, jotka ovat käyttäneet elämänsä turhanpäiväisten ja näennäisten eksistentiaalisten kysymysten ”nykertämiseen”. Niihin ei, toisin kuin aitoihin luonnontieteellisiin ongelmiin, löydy vastauksia.
Filosofit, teologit, runoilijat, vanhojen zen-arvoitusten kirjoittajat ja Tenavat-sarjakuvan Ressu vierailevat kirjan riveillä ja saavat välillä kyytiä, kun kaksikko pohtii muun muassa Maan ulkopuoliseen elämään liittyviä teologisia näköaloja ja ikääntymisen ja kuoleman realiteetteja. Kumpikin kehittelee tekstin punaista lankaa taitavasti, mutta muutamia ”ahaa”-hetkiä lukuun ottamatta tekstiin ei synny aiempien kirjeenvaihtojen kaltaista imua.
Mistä lääke ilmastoangstiin?
Kirjan alussa pedattu filosofinen jännite tihenee kirjeenvaihdon loppumetreillä, kun Pihkala nostaa käsittelyyn ihmisen aiheuttamat apokalyptisen tuhon näköalat. Tällaisia kohtalokkaita kehityskulkuja ovat ilmastonmuutos, eläinlajien kiihtyvä sukupuutto ja pääomien keskittyminen yhä harvalukuisemman globaalin eliitin haltuun.
Nämä ovat ”todellisia, faktoja faktojen perään, tiedon eivätkä uskon asioita”, Pihkala kirjoittaa ja haastaa Valtaojan pohtimaan, miten näistä tosiasioista seuraavan perustellun pelon voisi saada väistymään. Kyse ei Pihkalan mukaan ole vain yksilön henkilökohtaisesta ahdistuksesta: pelko ruokkii keskinäistä epäluottamusta, joka uhkaa tehdä ihmiskunnan yhteiset ponnistukset tyhjäksi.
Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisen saralla on Pihkalan mukaan nähty lähinnä pienoismalliharjoittelua. Mahdollisuudet rajata ilmaston lämpeneminen kahteen asteeseen on menetetty. Pihkala toteaa, että maapallo lämpenee kuluvalla vuosisadalla vähintään kolme astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Tästä seuraa väistämättä pakolaisvyöryjä, joihin verrattuna kaikki historian aiemmat kansainvaellukset ovat olleet pikkujuttuja.
Pihkala kysyy, miten ilmastoahdistuksesta nouseva pelko voitetaan, jos tämä pitää tehdä agnostikon eväillä eli ilman uskonnollisen maailmankatsomuksen antamaa toivoa.
Valtaojan optimismi yllättää
Valtaojan vastaus yllättää sekä Pihkalan että kirjeenvaihdon lukijan: Maailmanloppu on aina ollut tulossa, mutta tässä yhä olemme – emmekä pelkästään hengissä, vaan tilastotiedon valossa paljon paremmassa maailmassa kuin meitä edeltävät sukupolvet. Apokalyptiset tulevaisuudennäkymät perustuvat yksipuoliseen tietoon ja maailman katsomiseen tummien silmälasien läpi.
Myrskyvaroitus ry:ssa ilmastonmuutoksen torjuntaan osallistuva Valtaoja ei kyseenalaista Pihkalan esittämiä tosiasioita. Hän luottaa kuitenkin siihen, että ihmiskunta pystyy paremman ja turvallisemman tulevaisuuden edellyttämiin korjausliikkeisiin. Jos ihmiskunta ei oppisi virheistään, olisimme ehtineet käydä tasaisen vauhdin taulukolla jo viisi maailmansotaa, Valtaoja todistelee.
Siksi optimistinen tähtitieteilijä uskaltaa visioida vuoden 2100 maailman, jossa hyvinvointi on jatkanut kasvuaan 1900-luvun vauhdilla ja miljardeilla ihmisillä on länsimaisten yhteiskuntien tarjoamat itsensä toteuttamisen mahdollisuudet.
Tähän saakka olen löytänyt kummankin kirjoittajan ajatuksista samastumispintoja, mutta pitkän kirjeenvaihdon loppusuoralla Valtaojan järkkymätön edistysusko ajaa minut ensimmäisen kerran valitsemaan puoleni.
Valtaojan mukaan hänen henkinen kotinsa on teknillis-tieteellisessä kulttuurissa, joka on mahdollistanut ihmiskunnan suuret edistysaskeleet ja jossa ”kaikki on yhä edelleenkin mahdollista”. Tästä lähtökohdasta Pihkalan esiin nostama filosofi Georg Henrik von Wrightin varoitus luonnon vastaiskusta ja länsimaisen elämänmuodon romahduksesta on humanistien taaksepäin katsovaa puuhastelua.
Tähän saakka olen löytänyt kummankin kirjoittajan ajatuksista samastumispintoja, mutta pitkän kirjeenvaihdon loppusuoralla Valtaojan järkkymätön edistysusko ajaa minut ensimmäisen kerran valitsemaan puoleni. Lukiessani kirjoittajien viimeisiä keskinäisen ihmettelyn sanoja huomaan siirtyneeni Pihkalan kehänurkkaukseen.
”Joskus kuluneen vuoden mittaan minusta on vaikuttanut siltä, että uskoni ja toivoni ovat jossakin mielessä vahvempia kuin Juhan usko ja toivo. Tämä on jäänyt hieman kummastuttamaan minua”, Valtaoja kirjoittaa jälkisanoissaan.
”Sellaisena kuin Esko on itseään tässä keskustelussa ilmentänyt, hän ei ole huolissaan. Päinvastoin, hän on välillä riehakkaan varma ja optimistinen”, kirjoittaa puolestaan Pihkala. ”Minulle asia on jäänyt mysteeriksi, josta en pääse perille.”
Toimittajan fiilikset:
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”En ole enää varsinainen ateisti, mutta en myöskään uskovainen” – Risto Isomäki kertoo, miksi tieteellinen maailmanselitys ei enää tunnu riittävältä
HengellisyysViime vuosikymmeninä käyty tieteellinen keskustelu saa Risto Isomäen pohtimaan, voisiko universumi sittenkin olla tietoisen olennon synnyttämä.
