Kirkko asettui presidentti Urho Kekkosen taakse, koska uskoi hänen selviävän parhaiten Neuvostoliiton kanssa. Maiden suhteet kiteytti Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus eli YYA. Kuvissa Kuopion piispa Eino Sormunen, Kekkonen ja Neuvostoliiton johtaja, kommunistisen puolueen pääsihteeri Leonid Brežnev.
Yhteydenotto Urho Kekkosen presidentinkansliasta esti puhumasta kirkossa uskonvainoista – ”Jätän lukijoille moraaliset arviot siitä, onko kirkolla jotain kaduttavaa”
Neuvostoliiton pelko ajoi piispat presidentti Kekkosen taakse. Tutkija Ville Jalovaaran mukaan suomettumista tapahtui myös kirkossa.
Kirjailija Jari Tervon toimittama Kylmän sodan Suomi -televisiosarja nosti vuodenvaihteessa pinnalle suomalaisen yhteiskunnan ja sen kärkipoliitikkojen suomettumisen Kylmän sodan aikana. Varsinkin 1970-luvulla oltiin suorastaan rähmällään Neuvostoliiton suuntaan ja kansakunta oppi valehtelemaan itselleen.
Kirkkohistoriantutkija ja Turun yliopiston poliittisen historian dosentti Ville Jalovaara löytää tuolta ajalta useita esimerkkejä kirkon suomettumisesta. Samalla hän muistuttaa siitä, millaista aikaa tuolloin elettiin.
– Historiantutkijana jätän tutkimusten lukijoille moraaliset arviot siitä, onko kirkolla jotain kaduttavaa, ja tyydyn lataamaan faktat pöytään. Jos suomettumista pidetään ilmiönä, jossa pienempi mukautuu suuremman tahtoon saadakseen elää rauhassa, niin sitä tapahtui koko yhteiskunnassa ja myös kirkossa.
Taustalla oli tilanne, jossa maailma oli jakautunut kahteen leiriin. Neuvostoliitto vaikutti ikuiselta, eikä lännestä saatu varauksetonta tukea. Sodan hävinnyt Suomi koki olevansa yksin. Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968 konkretisoi miehityksen pelon.
– Tunnelmat olivat hieman samantapaiset kuin Ukrainassa nyt, Jalovaara sanoo.
Kun nyt ollaan huolissaan ilmastonmuutoksen seurauksista, kylmän sodan aikana pelättiin koko maailman yhdessä hetkessä tuhoavaa ydinsotaa. Vaikka kaikki tämä vaikutti suomettumisen taustalla olevaan ilmapiiriin, Jalovaara pitää hyvänä, että aiheesta nyt keskustellaan, sillä toki varovaisuus johti myös ylilyönteihin varsinkin 1970-luvulla.
– Urho Kekkosen valinta presidentiksi poikkeuslailla 1973 on esimerkki tästä, hän sanoo.
Suomettuminen koski tutkija Ville Jalovaaran mukaan koko yhteiskuntaa ja myös kirkkoa. Kuva: Esko Jämsä
Neuvostoliiton pelko ajoi kirkon Kekkosen tueksi
Ville Jalovaaran vuonna 2007 ilmestynyt väitöskirja Kirkko, Kekkonen ja kommunismi poliittisina kriisivuosina 1958 –1962 kertoo ajasta, jolloin kriittisesti Urho Kekkoseen suhtautunut kirkko vaihtoi puolta.
– Kekkosta pidettiin kirkon johdossa pitkään moraalittomana muun muassa naissuhteisiin liittyvien huhujen takia. Hänen ei katsottu sopivan valtionpäämiehen tehtävään, vaan mieluummin olisi nähty presidenttinä joku muu.
Esimerkiksi Helsingin piispaa Martti Simojokea ja Lapuan piispaa Eero Lehtistä taivuteltiin presidenttiehdokkaiksi. Piispat eivät suostuneet ehdolle, joten Kekkosen vastaehdokkaaksi nostettiin vuonna 1961 oikeuskansleri Olavi Honka.
Hänen ehdokkuutensa kariutui noottikriisiin, jossa Neuvostoliitto esitti YYA-sopimukseen vedoten sotilaallisia konsultaatioita ”toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Saksan liittotasavallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta”.
– Neuvostoliiton ja kommunismin pelko ja varsinkin noottikriisi ajoivat kirkon Kekkosen taakse. Ajateltiin, että hän on Suomen poliitikoista sellainen, joka pystyy parhaiten säilyttämään rauhan, länsimaisen yhteiskuntamallin ja uskonnonvapauden, Jalovaara kertoo.
Kuopion piispa Eino Sormunen piti Kekkosta Jumalan Suomelle antamana johtajana. Kuva: Pekka Kyytisen kokoelma/Museovirasto
Myöhemmin noottikriisiä on pidetty myös Kekkosen tilaustyönä valtansa varmistamiseksi. Joka tapauksessa tilanne johti siihen, että Kuopion piispa Eino Sormunen kirjoitti eduskunnan puhemiehelle K.A. Fagerholmille kannattavansa Kekkosen valitsemista poikkeuslailla. Hän myös piti Kekkosta Jumalan Suomelle antamana johtajana.
Oppikeskusteluita ystävyyden hengessä ja KGB:n seuraamana
Kirkko oli jatkossa tiukasti esivallan tukena ja piispat varoivat puuttumasta etenkin ulkopolitiikkaan. Ville Jalovaaran mukaan kirkko oli tästä huolimatta osa länsimaista antikommunistista rintamaa. Sisäpoliittisesti kirkko ei ollut puolueeton, vaan toimi tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän avoimesti äärivasemmistoa eli kommunisteja ja kansandemokraatteja vastaan.
– Kirkossa kyllä tiedettiin, mikä uskonnonvapauden tilanne oli esimerkiksi Virossa ja Unkarissa ja kommunistien valtaannousua pelättiin, Jalovaara arvioi.
Jonkin verran kirkkojen ahdingosta kommunistimaissa kirjoitettiin kirkon puolivirallisena äänenkannattaja pidetyssä Kotimaa-lehdessä. Kirkon johto sen sijaan varoi sanojaan, Mikkelin piispa Osmo Alaja totesi itsenäisyyspäivän saarnassaan vuonna 1959, että Suomen ulkopoliittinen asema estää kirkkoa ilmaisemasta myötätuntoaan ”eräiden meille läheisten kansojen” kohtaloita koskevissa kysymyksissä.
Arkkipiispa Martti Simojoen virkaanastujaiset Turussa. Simojoen vierellä presidentti Urho Kekkonen. Kuva: V. K. Hietanen / JOKA / Museovirasto.
Arkkipiispaksi valitun Martti Simojoen aloitteesta syntyneet oppikeskustelut Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa alkoivat vuonna 1970 ja ovat jatkuneet tähän päivään asti. Vaikka niillä pyrittiin antamaan Venäjän kristityille edes jonkinlaisia henkireikiä länteen, ne toimivat Jalovaaran mukaan myös virallisen ystävyyspolitiikan kirkollisena jatkeena.
– Kaikkialla suomalaisessa yhteiskunnassa luotiin ystävyyden hengessä yhteyksiä vastaaviin tahoihin Neuvostoliitossa. Ainoa poikkeus taisi olla puolustusvoimat, joka pyrki kaikin keinoin välttelemään yhteyksiä, etteivät YYA-sopimuksen sotilaalliset artiklat vain vahingossakaan aktivoituisi, Jalovaara kertoo.
Arkkipiispa Mikko Juva kertoo kirjassaan Seurasin nuoruuteni näkyä (Otava 1993) kirkkojen välisestä yhteydenpidosta seuraavasti: ”Suomessa olimme toki hyvin selvillä siitä, että kaikki viralliset vierailut tapahtuivat kommunistisen puolueen ja KGB:n ehdoilla. Tiesimme myös, että toimintaamme valvottiin ja että asiattomasta käytöksestä saisivat isäntämme kärsiä.”
Arkkipiispan vierailu Neuvostoliitossa tuotti luvan toimittaa kirkoille vähäisiä määriä suomenkielisiä kirjoja. ”Venäjänkielisiä Raamattuja sen sijaan oli turha toimittaa.”
Neuvostoliiton johtaja Leonid Brezhnev saapui vierailulle Suomeen 22. syyskuuta 1961. Rautatientorilla häntä oli ottamassa vastaan suomalaista työväkeä. Banderollissa lukee Eläköön Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ystävyys! Kuva: Lehtikuva.
Valentin Agapov osoitti mieltään 3. marraskuuta 1978 Helsingissä Neuvostoliiton suurlähetystön edessä. Poliisit korjasivat Agapovin talteen, samoin hänen ystävänsä Pietari Termosen. Agapov passitettiin takaisin Ruotsiin, minne hän loikkasi 1974. Agapov ei ollut yrityksistään huolimatta saanut vaimoaan, äitiään eikä tytärtään luokseen Neuvostoliitosta. Kuva: Peter Jansson/Lehtikuva
Kansanlähetys salakuljetti miljoonia kirjoja itään
Samaan aikaan kun kirkon johto oli kannanotoissaan varovainen ja pyrki auttamaan itäisiä kumppaneitaan virallisten kanavien kautta, jotkut kirkolliset ja yhteiskristilliset järjestöt toimivat suoremmin.
Vuonna 1967 perustettu Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetyksen slaavilaisen työn osasto organisoi yli miljoonan Raamatun ja muun kirjan salakuljetuksen kommunistimaihin. Vuonna 1973 perustettu Sansa eli Medialähetys Sanansaattajat tuki rajan taakse lähetettävien kristillisten radio-ohjelmien tekoa.
– Piispat suhtautuivat Raamattujen viemiseen varauksellisesti, vaikka eivät ilmeisesti tehneet mitään kovin mittavaa estääkseen sen. Kansandemokraattiset lehdet pitivät toimintaa neuvostovastaisena, eikä vain uskonnollisena toimintana. Siellä haluttiin uskoa, että kirkkojen hiipuminen Itä-Euroopassa johtui vain siitä, ettei uskonto kiinnostanut ihmisiä.
Vaikka suojelupoliisi seurasi toimintaa, keinoja puuttua siihen lain puitteissa ei ollut. Supon päällikkö Seppo Tiitinen lähetti keväällä 1980 arkkipiispa Mikko Juvalle kirjeen, jossa hän vihjasi, että kirkon olisi hyvä Moskovan olympialaisten alla tehdä asialle jotain.
Vainoista puhuminen kiellettiin kirkossa ETYK-kokouksen alla
Stefanus-Lähetys pyrki saamaan vainottujen kristittyjen äänen kuuluviin kutsumalla 14 vuotta uskonsa tähden vangittuna ja kidutettuna Romaniassa olleen pastori Richard Wurmbrandin Suomeen.
Richard Wurmbrand vankilassa. Norjalaiset kristityt maksoivat hänestä 10 000 dollaria kommunistiviranomaisille. Hän sai turvapaikan Yhdysvalloista. Kuva: Wikipedia.
– Samaan aikaan kun Suomessa valmisteltiin Helsingin ETYK-kokousta, jossa esillä olivat myös ihmisoikeudet, Wurmbrandtia estettiin ulkopoliittisista syistä puhumassa kirkossa uskonnonvapauden loukkauksista. Tämä on ehkä kaikkein selkein esimerkki kirkon suomettumisesta, Ville Jalovaara sanoo.
Kun Wurmbrand lokakuussa 1990 vieraili Suomessa ja puhui kirkoissa, haastattelin häntä Savon Sanomiin. Hän kertoi haastattelussa toimittajien suomettumisesta 1970-luvulla. Vaikka jokainen toimittaja tuolloin kysyi häneltä mielipidettä Etelä-Afrikan apartheidista, yksikään ei kysynyt siitä, miten kristittyjä kohdeltiin Suomen rajan takana Karjalassa.
– Sekä kirkossa että muuallakin yhteiskunnassa tuomittiin aivan oikein Etelä-Afrikan apartheid. Ajan kaksinaismoraalista kertoo, ettei Itä-Euroopan ihmisoikeuksista juuri kannanottoja näkynyt, Jalovaara sanoo.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Oliko piispa Yrjö Wallinmaan kuolema partisaani-iskussa attentaatti? – Tutkija Ville Jalovaara selvittää piispan kohtaloa kuin rikostutkija
AjankohtaistaKirjailija Mika Waltari nimitti bussiin tehdyssä iskussa kuolleen Oulun piispan marttyyripiispaksi. Partisaanit tappoivat jatkosodassa 182 suomalaista siviiliä.
