Tämä kolahti: Luiden tie saattelee lukijan hyytävään vankileirien saaristoon
Stalinismin uhrien muistomerkki Moskovassa.

Stalinismin uhrien muistomerkki Moskovassa.

Tämä kolahti: Luiden tie saattelee lukijan hyytävään vankileirien saaristoon

Neuvostoliitossa kymmenet miljoonat ihmiset kärsivät ja miljoonat kuolivat teloituksissa, vankileireillä ja kuljetuksissa. Gulag oli terrorin verkosto.

Gulagin jäljillä -teosta voi lukea on matkaoppaana, jos haluaa lähteä etsimään vankileirien raunioita tundralta tai Siperian taigalta. Samalla se on kattava dokumentti vankileirien historiasta.

Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen ovat ottaneet selvää Neuvostoliiton vankileirien saaristosta niin lukemalla, ihmisiä tapaamalla kuin käymällä katsomassa, mitä leireistä on jäljellä. He kunnioittavat Luiden tie – Gulagin jäljillä (Like 2019) kirjallaan vankien muistoa ja kertovat tarinan, jonka jokaisen demokratian ystävän tai sitä epäilevän olisi syytä lukea. 

Gulag eli vankileirien saaristo oli yli 10 000 leirin ja sivuleirin kokonaisuus, joka vuosikymmenien kuluessa levittäytyi Neuvostoliiton syrjäisimmillekin kulmille. Gulagin läpi kulki noin 30 miljoonaa ihmistä aina vuodesta 1928 vuoteen 1953, jolloin alkoivat armahdukset Josif Stalinin kuoleman jälkeen. Tämän ihmismassan joukossa oli erityisasutettuja ja pakkosiirrettyjä, jotka elivät usein lähes yhtä karuissa oloissa kuin vangit. Pelkästään vankien määrä oli noin 12–14 miljoonaa.

Suuri osa miljoonista Stalinin aikana pidätetyistä ja vangituista teloitettiin välittömästi.

Vankeja käytettiin raskaaseen pakkotyöhön kaivostöistä rakentamiseen ja puiden kaatamisesta tehtaissa raatamiseen. Työkalut olivat alkeellisia, ja varsinkin alussa tehtiin paljon paljain käsin. Järjestelmä oli tehoton, mutta sillä ei ollut väliä kommunistisessa pakkovallassa. Ihmisiä riitti.

Toisen maailmansodan jälkeen vankileireille päätyi rikollisten, poliittisten vankien ja sotavankien lisäksi myös omia sotilaita, joista osa oli vapautettu saksalaisten vankeudesta. Vangit muodostivat tuolloin 16–18 prosenttia Neuvostoliiton teollisuustyövoimasta. He rakensivat kaupunkeja, teitä ja rautateitä.

Toki tsaarienkin aikana lähetettiin väkeä Siperiaan ja muille syrjäseuduille. Nämä karkotustuomiot ja rangaistussiirtokunnat antoivat mallia bolshevikeille. Istuihan heitäkin siellä, tosin paljon gulagia kevyemmissä oloissa. Stalin eli karkotettuna Argangelissa sijaitsevassa Kotlasissa. Hän sai Ropposen ja Sutisen mukaan asua miten halusi ja käydä metsällä, minkä lisäksi hänellä oli kaksi rakastajatarta.

Ykistyiskohta vuosina 1937–1938 Jekaterinburgissa suuren terrorin vuosina teloitettujen nimistä muistotaulussa.

Ykistyiskohta vuosina 1937–1938 Jekaterinburgissa suuren terrorin vuosina teloitettujen nimistä muistotaulussa.

Kuka tahansa voitiin vangita

Neuvostojärjestelmässä otettiin tästä opiksi. Gulagin olot luotiin paljon ankarimmiksi. Vangit rakensivat leirinsä itse, ja ennen sen valmistumista he yöpyivät pakkasessa paljaalla maalla tai maakuopissa. Ruokaa oli niukasti, ja sekin yksipuolista. Työpäivät venyivät jopa 16-tuntisiksi, ja pakkasraja työnteolle oli 55 miinuastetta. Stalinin terrorin aikana pakkotyö, murhat ja teloitukset harvensivat väkeä. Vangeista kymmenen prosenttia oli lapsia ja naisia, jotka joutuivat usein raiskausten uhreiksi.

NKVD:n eli poliittisen poliisin tilastojen mukaan vuoden 1936 lokakuusta aina marraskuuhun 1938 pidätettiin yli 1,7 miljoonaa ihmistä. Heistä puolitoista miljoonaa tuomittiin, usein tekaistuin syyttein. Noin miljoona teloitettiin, ja loput vietiin leireille tai karkotettiin.

Varsinainen gulag sai alkunsa Solovetskin luostarisaarilta Vienanmereltä, minne siirrettiin vankeja jo 1920-luvun alussa.

1930-luvun alkupuolella vangit rakensivat Vienanmeren kanavaa, jolloin rakennustöissä kuoli tuhansia. Ropposen ja Sutisen kirjan nimi Luiden tie tulee siitä, että rautateitä rakennettaessa hautoja ei voitu kaivaa ikiroutaan. Siispä ruumiit haudattiin ratojen perustuksiin.

Suuri osa miljoonista Stalinin aikana pidätetyistä ja vangituista teloitettiin välittömästi. Esimerkiksi tuhannet suomalaiset, sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon paenneet tai Amerikasta asti parempaa elämää tavoittelemaan tulleet päätyivät joukkohautaan Karjalan metsiin.

Suuri terrori oli ainoa aidosti demokraattinen asia Stalinin Neuvostoliitossa: se kohdistui erottelematta kaikkiin.

Järjestelmän uhreiksi päätyi kokonaisia kansoja, joita pidettiin epäilyttävinä. Ukrainalaisia nääntyi nälkään miljoonittain. Puolalaisia teloitettiin satatuhatta. Volgan saksalaiset, tsetseenit ja Krimin tataarit pakkosiirrettiin. Suomesta sodan jälkeen palautetut inkeriläiset karkotettiin Siperiaan. Baltian maista siirrettiin väkeä venäläisten tieltä, jolloin tuhannet ja taas tuhannet kuolivat karjavaunuissa kuljetuksen aikana. Krimin tataarit pääsivät takaisin vasta Neuvostoliiton sorruttua, ja nyt Krim on jälleen miehitetty.

Natsien terrori kohdistui yleensä tiettyihin uhreihin ja väestönosiin. Stalinin terrorissa vainottiin toki kulakkeja eli ”rikkaita” maanviljelijöitä, tapettiin upseereja ja pidätettiin poikkipuolisen sanan lausuneita. Oleellista oli, että vainotut ryhmät eivät olleet tarkasti määriteltyjä, joten kuka tahansa saattoi joutua vankileirille tai saada luodin niskaansa. Aiempi pidätys tai sukulaisuussuhde epäilyttävän henkilön kanssa riitti syyksi. Stalin totesi, että jos viisi prosenttia osoittautuisi ”aidoiksi vihollisiksi", massiivinen vaino oli täysin perusteltu.

Ropposen ja Sutisen mukaan ”suuri terrori oli ainoa aidosti demokraattinen asia Stalinin Neuvostoliitossa: se kohdistui erottelematta kaikkiin”. Ihmisiä ei tapettu sen takia, mitä he olivat tehneet, vaan siksi, mitä he ehkä olisivat voineet tehdä.

Kun Stalin kuoli, hänen seuraajansa alkoivat vähitellen rajoittaa gulagia ja vapauttaa vangittuja. Ensin rikollisia, sitten syyttömiä. Nikita Hruštšovin suojasään aikana Stalinin balsamoitu ruumis siirrettiin pois Leninin viereltä, ja vainoista alettiin puhua ääneen. Sitten Leonid Brežnevin aikana kritiikki vaiennettiin, mutta Stalinin aikaiseen julmuuteen ei sentään palattu.

Vankeja kaivamassa savea tiilityömaalla Solovetskin saarella vuonna 1924 tai 1925.

Vankeja kaivamassa savea tiilityömaalla Solovetskin saarella vuonna 1924 tai 1925.

"Hiipivä skitsofrenia" iski toisinajattelijoihin

Psykiatriaa ja vankimielisairaaloita alettiin käyttää poliittisen sorron keinoina 1960-luvulta alkaen. Kun toisinajattelijat julistettiin mielisairaiksi, heidän uskottavuutensa ja heihin kohdistunut huomio väheni. Toisinajattelijoita varten kehitettiin diagnoosi ”hiipivä skitsofrenia”. Se aiheutti ”pakkomielteen” pyrkiä totuuteen, oikeuteen ja yhteiskunnan uudelleenjärjestelyyn.

Kun Neuvostoliitossa oli vuonna 1929 noin 20 000 psykiatrista potilasta, niin 1970-luvulla heitä oli lähes 400 000. Tässä joukossa oli runsain määrin ihmisoikeuksien puolustajia, demokratia-aktivisteja, ”neuvostovastaisia” taiteilijoita tai ”lahkolaisia”. Lahkolaisiksi nimitettiin esimerkiksi baptisteja ja muita protestantteja. Osa uskovista päätyi mielisairaalaan siksi, että he lukivat ja levittivät Raamattua. Niitä salakuljetettiin kylmän sodan loppuvuosina Neuvostoliittoon muun muassa Suomesta.

KGB:llä oli omat erityismielisairaalansa. Neuvostopsykiatrien ”hoito” oli sellaista, että moni palasi siviiliin fyysisesti ja psyykkisesti sairaana. Maailman psykiatrialiitto erotti Neuvostoliiton järjestöstään.

Osa uskovista päätyi mielisairaalaan siksi, että he lukivat ja levittivät Raamattua.

Myös leirijärjestelmä jatkui, ja lyhyen suojasään jälkeen oloja tiukennettiin jälleen. Varsinaisia poliittisia vankeja oli noin 10 000 vuonna 1970. Leireistä ole vieläkään kokonaan luovuttu. Nyky-Venäjällä on 760 ojennussiirtolaa, joista monet sijaitsevat entisten vankileirien paikoilla. Niissä istuu 600 000 vankia, kun heitä on tavallisissa vankiloissa hieman yli 100 000.

Amnesty Internationalin mukaan julmat ja epäinhimilliset metodit ovat yhä käytössä Venäjän vankisiirtoloissa. Vladimir Putinin poliittisia vastustajia on tuomittu vankeuteen tekaistuin syyttein. Vaikka sorron mittakaava on pienempi, gulagin jäljet eivät ole Venäjältä kokonaan kadonneet.

Sitäkin tärkeämpää on, että Gulagin muisto ei unohdu. Venäjällä on museoita ja muistopaikkoja, kuten valtiollinen Gulag-museo Moskovassa. Muistamisen taso vaihtelee, ja usein unohduksen halu, gulagin mitätöinti ja jopa kiihkeä Stalinin ihannointi nostavat päätään.

Omaiset, ortodoksinen kirkko, paikallishallinnot ja Memorial-järjestön aktiivit pitävät yllä museoita, leirien jäänteitä, pyhiinvaelluspaikkoja, muistomerkkejä ja uhriluetteloita eli martyrologioita. Gulagin jäljet yhteiskunnassa ovat niin kattavat, ettei niitä voi kokonaan pyyhkiä pois. Kuinka aktiivisesti niitä pidetään yllä, jotta historia ei kaikessa karmeudessaan pääsisi toistumaan?


Jutun ingressiä muokattu 22.7.19.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi