Kun kuvataiteilija Nanna Susi maalasi alttaritaulua, hän näki yliluonnollisia unia – eräässä Jumala avasi keskustelun
Nanna Susi on päättänyt maalata niin kauan kuin elää.

Nanna Susi on päättänyt maalata niin kauan kuin elää.

Kun kuvataiteilija Nanna Susi maalasi alttaritaulua, hän näki yliluonnollisia unia – eräässä Jumala avasi keskustelun

”Minulla on turvallinen olo tässä turvattomassa ammatissa.”

Teini-ikäisen uteliaisuutta se kai oli, että Nanna Susi sai kerran päähänsä lyöttäytyä äitinsä ystävättärien matkaan. Näillä oli 1980-luvun alkupuolella tapana ajella pitkin Etelä-Suomea karismaattisissa rukous- ja parantamisilloissa. Sinä iltana Vääksystä suunnattiin Vantaan Rekolaan. Kirkkoa ei Rekolassa tuolloin ollut, vaan tilaisuus järjestettiin Suden muistikuvien mukaan jossakin puutalossa.

– Minua kiinnosti kovasti, kaatuisinko minäkin. Niinpä kokosin rohkeuteni ja lampsin salin eteen. Saarnaaja kosketti minua kahdella sormella ja kaaduin heti, Susi muistelee.

Viitisentoista vuotta myöhemmin Susi oli jälleen Rekolassa. Tällä kertaa hän pelkäsi putoavansa. Rekolan Pyhän Andreaan kirkkoon oli etsitty sopivaa alttaritaideteosta kilpailun avulla, ja Kuvataideakatemiasta juuri valmistunut Susi oli tuomariston yksimielinen valinta teoksen tekijäksi. Kirkkosaliin oli pystytetty rakennustelineet, joilla Susi kiipeili teos­taan viimeistelemässä. Telineistä oli jouduttu irrottamaan tukipuita, jotta ne eivät olisi maalaamisen tiellä.

– Ajattelin, että varmaan romahdan tuohon alttarille ja kuolen. On sekin sitten loppu.

Muutenkin alttaritaulun tekeminen hirvitti. Susi tajusi olevansa sillä puolella alttarin muodostamaa rajaa, missä hänen ei kuuluisi olla, ja tekevänsä jotakin, mikä tuntui isolta niin nuorelle ihmiselle.

– Kirkossa ihmiset istuvat penkissä ja katsovat kaikki alttarin suuntaan. Siellä he menevät naimisiin, pääsevät ripille, surevat kuolleita. Heidän sydämensä on täynnä. Siellä on iloa, surua, pettymystä, rukousta, pelkoja ja toiveita – ihan koko repertuaari, mitä ihminen voi sielussaan kantaa. Alttaritaulua tehdessäni tajusin, että kaikki ne tunteet kohdistuvat myös tähän teokseen, Susi kertoo.

Jumala puhui unessa

Pyhä Andreas, jolle Rekolan kirkko on omistettu, oli kalastaja ja Jeesuksen opetuslapsi. Siksi Nanna Susi teki 21 vuotta sitten alttaritaulusta sinisävyisen, niin kuin se olisi kokonaan isoa merta. Teoksessa voi nähdä myös kalaverkon. Monta muutakin symbolia ja yksityiskohtaa Susi maalaukseensa sisällytti: orjantappuroita, pikarin, askelmat ylös, haudan käärinliinoineen, kyyneleen, saarnastuolin. Perinteisen ristin sijasta Susi maalasi teokseensa nelisakaraisen tähden.

Maalaustyö oli niin kokonaisvaltaista, että se jatkui unissakin. Jotkut niistä tuntuivat yliluonnollisilta, niin selkeitä ja samalla selittämättömiä ne olivat. Eräässä unessa Jumala avasi keskustelun.

– Ääni kysyi: ”Nanna, mitä sinä haluat?” Mietin vastaustani pitkään ja sanoin sitten haluavani kupin kahvia. Jumala oli tosi pitkään hiljaa ja sanoi sitten: ”Jos sinä Nanna haluat vain kupin kahvia, tulet saamaan kaiken, mitä ikinä haluat.” Kun seuraavana päivänä kerroin uneni silloiselle kirkkoherralle Jukka Yrjölälle, hän huomautti, että Raamatussa Jumala esittää saman kysymyksen kuningas Salomolle, joka toivoi viisautta hallita kansaa.

Eräänä aamuna herätessäni näin sängyn laidalla enkelin. Olin varma, että kuolen ja enkeli on tullut hakemaan minua.
– Kuvataiteilija Nanna Susi

Palkintorahoilla, sadalla tuhannella markalla, Susi maksoi opintolainansa pois ja osti itselleen astianpesukoneen.

– Se kevät oli elämässäni merkityksellinen. Silloin sain jonkinlaisen tunteen siitä, että pysyn pystyssä, vaikka minua kuinka huojutettaisiin. Olen saanut tukea, ja minulla on turvallinen olo tässä turvattomassa ammatissa, joka vaatii heittäytymistä ja kestävyyttä, Susi sanoo.

Äkkirakastuminen vei Roomaan

Sinä keväänä, jolloin Nanna Susi työskenteli Rekolassa, hän näki myös näyn, jonka seuraukset tuntuvat hänen elämässään yhä.

– Eräänä aamuna herätessäni näin sängyn laidalla istumassa enkelin. Sillä oli siniharmaa iho, mustat vaatteet, tummat hiukset ja mustat, kiiltävät siivet. Olin varma, että kuolen ja enkeli on tullut hakemaan minua, Susi kertoo.

Mitään dramaattista ei kuitenkaan vielä silloin tapahtunut. Seuraavana vuonna Susi oli stipendiaattina Italian Mazzanossa. Eräänä iltana hän istui paikallisessa baarissa ja näki yhtäkkiä mustan enkelinsä uudelleen. Enkeli ei puhunut englantia eikä Susi italiaa, mutta kahden viikon kuluttua he muuttivat yhdessä Roomaan. Samoihin aikoihin Suden taiteilijanura lähti nousukiitoon, kun hänet valittiin Suomessa vuoden nuoreksi taiteilijaksi.

Roomassa Susi ehti asua niin kauan, että oppi kielen ja riitelemäänkin. Vuonna 2005 hän muutti pienen poikansa kanssa takaisin Suomeen. Hän oli saanut kokea, miten pahasti suomalainen itsenäisen naisen ihanne on törmäyskurssilla perinteisen italialaisen perhemallin kanssa.

Edelleen Susi kuitenkin viettää mahdollisimman paljon aikaa Roomassa. Hän on hankkinut sieltä pienen asunnon, vanhan pyykkituvan kerrostalon katolta. Matka kakkoskotiin tuntuu hänestä helpolta: ensin muutaman sadan metrin kävely kotiovelta Hakaniemen metroasemalle ja Roomassa saman verran juna-asemalta toiselle kotiovelle.

Itse oman itsensä työväline

Työhuoneessa Helsingin Kalliossa tuoksuu öljyväri. Leveitä siveltimiä ja ruttuun puristettuja isoja värituubeja on pöydillä ja lattioilla. Seinille ripustettuina ja niitä vasten nojallaan on suurikokoisia maalauksia. Osa on valmiita, osa vielä kesken.

– Haluaisin saada näihin sellaisen fiiliksen, että ne ovat kevyitä, että kaikki on vähän kuin ilmassa. Mutta kun olen maalari, joka vetää paksuja värikerroksia toistensa päälle, on vähän vaikea pitäytyä siinä kevyessä, Nanna Susi kertoo.

– Maalaaminen on rakentamista, purkamista ja tuhoamista. Tässä käydään paljon tunneskaaloja läpi. Koen itse olevani itseni työväline, eikä työtä voi jättää työpaikalle.

Silloinkaan, kun työ on tuntunut raskaalta, Susi ei ole kyseenalaistanut ammatinvalintaansa. Hän on tehnyt tietoisen päätöksen maalata koko loppuelämänsä.

– Minulla on ollut kovia kriisejä. En tiedä, kuinka monta kertaa olen ollut burnoutin partaalla. Olen jo aika tottunut siihen. Kun poikani Raffaello oli pieni, minulla oli viiden vuoden järjetön unettomuuskausi, jolloin nukuin ehkä kaksi tuntia yössä. Olin niin rajoilla, että saatoin yöllä ihan kirjaimellisesti hakata päätäni seinään.

Ikävä edesmennyttä äitiä

Kun Nanna Susi huomauttaa, että hän on eläessään tehnyt töitä useamman ihmisen edestä eikä päästä itseään helpolla, häntä uskoo. Tammikuusta alkaen hän on maalannut kuumeisesti uusia teoksia näyttelyyn, joka avautuu toukokuun lopulla Joensuun taidemuseossa.

– Aika käyttäytyy jännästi. Vaikka sanon, että minulla on kiire, minusta tuntuu, että minulla ei ole koskaan ollut näin paljon aikaa kuin näinä muutamina kuukausina. Joskus tuntuu, että aika ei liiku. Minulle vain jostain syystä annetaan sitä nyt niin, että olen ehtinyt tehdä kaiken ja välillä huokaistakin, Susi sanoo.

Paikannimet vilisevät Suden puheessa, kun hän kertoo projekteistaan: parhaillaan Jyväskylässä, aiemmin Salossa ja Kiinan Xianissa, lähitulevaisuudessa Joensuun lisäksi Sysmään, Roomaan, Rovaniemelle, Tampereelle. Retrospektiiviset näyttelyt sekä Salon että Jyväskylän taidemuseossa ovat olleet kävijämagneetteja. Sudelle se on osoitus maalauksen vetovoimasta.

– Maalaukset ovat ihan oma maailmansa, eikä niitä nykyisin näytetä juuri missään. Mutta ihmisillä kuitenkin on ikävä maalauksia, he rakastavat niitä.

Ankara työtahti saattaa olla yrittäjä-äidin peruja. Äiti oli Nanna Sudelle läheinen. Vanhempien eron jälkeen Nanna ja hänen sisarensa jäivät asumaan äidin kanssa. Yhteydenpito oli tiivistä silloinkin, kun Susi asui Roomassa. Sitten, vuonna 2016, Laura-äidillä todettiin syöpä, joka oli levinnyt joka puolelle kehoa. Hän kuoli juhannusaattona. Seuraavan vuoden tammikuussa kuoli isä.

Uskon, että kun elämä lyö meitä, sillä on jokin tarkoitus.

Edelleen Susi ajattelee äitiään joka päivä.

– Eilenkin tajusin, että minulla on niin hirveä ikävä, enkä voi tehdä mitään. Uskon, että kun elämä lyö meitä, sillä on jokin tarkoitus. Meidän pitää valmistautua myös omaan kuolemaamme. Läheisen kuolema pehmentää ja opettaa hyväksymään paljon asioita. Täytyy osata pysähtyä, ei voi vain juosta karkuun koko ajan, hän miettii.

– Emme me jaksaisi, jos me ajattelisimme, että elämä on vain sitä, että lopuksi kuollaan. Minulle maalaaminen on paljolti sitä, että on toivoa, että hyvä kantaa ja asioilla ja elämällä on merkitystä. Toivo pitää liikkeessä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi