Apulaispormestari Nasima Razmyarilla on unelma Helsingistä, joka on hyvä kaikille – myös muslimeille
– Ei ole itsestään selvää, että kaikki se hyvä, mitä Suomessa on rakennettu, myös kestää, pohtii apulaispormestari Nasima Razmyar.

– Ei ole itsestään selvää, että kaikki se hyvä, mitä Suomessa on rakennettu, myös kestää, pohtii apulaispormestari Nasima Razmyar.

Apulaispormestari Nasima Razmyarilla on unelma Helsingistä, joka on hyvä kaikille – myös muslimeille

Nasima Razmyarin toiveiden Helsingissä jokainen nuori voi taustasta, elämäntilanteesta ja uskonnosta riippumatta katsoa toista ihmistä silmiin ja kohdata siellä hyväksynnän.

Suomen ensimmäinen muslimitaustainen apulaispormestari ja kaupunginvaltuutettu Nasima Razmyar toivoo, että hänen ei kuluvan valtuustokauden jälkeen tarvitse enää vastata kysymyksiin, mistä olet tullut ja miksi et mene sinne takaisin. Hän haluaa rakentaa Helsinkiä ja yhteiskuntaa, jossa tällaisille kysymyksille ei ole enää tarvetta.

– Unelmani on kaupunki, jossa jokainen nuori voisi lähteä aamulla kotoa pää pystyssä. Eikä niin, että hänen pitää varoa katsomasta ketään silmiin ja tuijottaa maata. Sen sijaan hän voisi ajatella, että vain taivas on rajana. Hän voisi kohdata avoimesti jokaisen vastaantulevan ja saada heiltä lempeän ja hyväksyvän katseen. Se on unelmani, mutta tiedän, että siihen on vielä matkaa.

Razmyar, entinen SDP:n kansanedustaja, vastaa apulaispormestarina kulttuurista, liikunnasta ja nuorisosta. Näillä kaikilla toimialoilla hän voi pala kerrallaan edistää hankkeita, jotka ovat tuon unelman suuntaisia. Samalla hänen pitää realistisesti nähdä asiat, jotka ovat vielä esteenä sille.

– Minulle on sanottu, että olet saanut Suomesta kaiken. Olet turvassa, sinulla on katto pään päällä, olet saanut koulutuksen. Miksi puhut meidän suomalaisten asioista? Ensinnäkin, koska olen nyt suomalainen. Toiseksi puhun juuri siksi, että olen nähnyt sen toisenlaisen maailman, jossa asiat eivät ole niin hyvin kuin täällä. Näen myös, ettei ole itsestään selvää, että se hyvä, mitä täällä on rakennettu, myös kestää. Sen eteen pitää tehdä työtä, sanoo Razmyar.

Arvojohtajuudella tarkoitan puhetta, joka eheyttää yhteiskuntaa ja sitä, että joku sanoo: selviämme tästä kaikesta

Kaikkein eniten tarvitaan arvojohtajuutta

Razmyar vietti hiljattain aamupäivän Helsingin Diakonissalaitoksella. Siellä hän tutustui lastensuojeluun, nuorten toimintakeskukseen Vamokseen, huumeidenkäyttäjien korvaushoitoon ja paperittomien keskukseen, jossa ihmiset käyvät peseytymässä ja syömässä pientä välipalaa.

– Osa suomalaista todellisuutta ikävä kyllä on, että huono-osaisuus kasautuu ja periytyy. Se on surullista. Johtuuko se siitä, että ajatellaan, että hyvinvointiyhteiskunnan kehitys on mennyt liian pitkälle ja ihmisten pitäisi tulla omillaan toimeen? Vai siitä, että vastuunkanto ja yhdessä tekeminen ovat vähentyneet?

Naisena, muslimina ja maahanmuuttajana Razmyar kertoo saavansa osansa vihapuheesta. Tätä ei pidä hyväksyä, mutta monien viestien takana hän kertoo näkevänsä lähettäjän tuskaisen olotilan. Siksi Suomessa tarvitaan hänen mielestään nyt arvojohtajuutta enemmän kuin mitään muuta.

– Arvojohtajuudella tarkoitan sellaista puhetta, joka eheyttää yhteiskuntaa ja sitä, että joku sanoo: selviämme tästä kaikesta. Kun olen yrittänyt puhua myös niiden kanssa, jotka haukkuvat minua, olen saanut palautetta, että kiitos, kun et heti tuominnut. Pitää olla sydäntä ymmärtää myös sellaista, joka tuottaa itselle huonon olon, vaikka se ei helppoa olekaan.

Tätini miehen kuoltua jouduin miettimään, onko meillä muslimeilla kunnollista paikkaa surra?

Mitä on olla tasavertainen kansalainen

Razmyar tekee työtä ihmisiä erottavien raja-aitojen madaltamiseksi. Hän on ollut aktiivisesti mukana myös uskontojen välisessä yhteistyössä. Maanantaina 29.1. hän avaa YK:n julistaman maailmanlaajuisen uskontojen ja katsomusten välisen yhteisymmärryksen viikon Suomessa. Avaustilaisuus on Huopalahden kirkossa kello 18.30 ja Razmyar puhuu siinä. Hän on myös viikon suojelija.

– Maailmassa, jossa tuntuu, että on helpompi löytää eroja kuin yhdistäviä asioita, tarvitaan tällaisia tilaisuuksia ja viikkoja, joissa pohditaan sitä, mikä meitä yhdistää. Suomessa eri uskontokuntien edustajat ovat tehneet paljon tässä, mutta en silti sano, että asiat ovat meillä kunnossa. Siinä mielessä tilanne on kuitenkin hyvä, että jos nyt tehdään asioita oikein, voidaan välttyä monelta ongelmalta, joita muualla Euroopassa on, tuumii Razmyar.

Razmyarin mukaan uskontojen vuoropuhelun lisäksi tarvitaan myös käytännön ratkaisuja, jotta myös uskonnollisiin vähemmistöihin, kuten islamiin, kuuluvat voivat kokea itsensä tasaveroisiksi kansalaisiksi ja helsinkiläisiksi. Hän lähestyy asiaa konkreettisen esimerkin kautta.

– Jouduin tänä kesänä ensimmäistä kertaa miettimään Suomessa muslimina, mitä tapahtuu, kun läheinen kuolee ja koko perhe murtuu. Tätini mies kuoli ja omaiset kääntyivät puoleeni, jos voisin auttaa järjestelyissä. Muslimit pitää uskomme mukaan haudata pian, kahden päivän kuluessa. Luulin tuntevani yhteiskunnan ja kaupungin hyvin, mutta nyt jouduin miettimään, mikä muslimien tilanne oikein on. Onko meillä kunnollista paikkaa surra?

Hautapaikka järjestyi Honkanummen hautausmaalta muslimeille tarkoitetulta alueelta. Afganistanilaiseen kulttuuriin kuitenkin kuuluu, että erillisiä hautajaiskutsuja ei lähetetä saati tulijoiden määrää rajata, vaan jokainen kynnelle kykenevä saapuu yhteiseen surujuhlaan. Ihmisiä saattaa tulla satoja.

– Meillä on kyllä moskeijoita, mutta ei varta vasten moskeijaksi rakennettua tilaa. Tarvitsisimme tilan, joka on kaunis sisältäpäin ja jossa voisi olla monenlaista toimintaa. Muslimivähemmistö kasvaa väistämättä Helsingissä ja olisi syytä nähdä tämä tarve, Razmyar sanoo.

Ensimmäisen polven maahanmuuttajilla on omia ajatuksiaan, mutta pitäisi löytää tapoja, joilla heidän ja nuoremman polven kaksi maailmaa löytäisivät toisensa.

Moskeija tarvitaan, mutta myös asennemuutos

Razmyarin mukaan ainakin tällä erää hyllytetty suurmoskeijahanke oli muutaman henkilön yritys. Sen ongelma oli, että siltä puuttui muslimiyhteisön laaja omistajuus. Nyt pitäisi hänen mielestään löytää ensin muslimien oma tahtotila ja sitoutuminen ja sitten katsoa, miten yhteiskunta voi auttaa.

– Kyse ei ole vain moskeijasta, vaikka sellainen tarvitaan. Olisi myös hienoa, jos tila voisi olla shiiojen ja sunnien yhteinen, tosin kristityilläkin on eri kirkkokunnilla omat tilansa. Tarvittaisiin kuitenkin myös muuta eli kymmenvuotissuunnitelma siitä, mitä muslimit tarvitsevat Suomessa kokeakseen itsensä tasaveroisiksi kansalaisiksi.

Razmyarin mukaan esimerkiksi kouluissa annettavan oman uskonnon opetuksen korkea laatu on tärkeä asia, samoin kuin se, että yliopistossa voisi opiskella myös islamilaista teologiaa. Iso asia on asenne- ja työilmapiiri. Hänen oma isänsä, Afganistanin korkea virkamies ja diplomaatti, on kokenut, että jo nimi Mohammed voi olla työnhaussa este. Sama kokemus on monella muullakin muslimilla.

– Minusta nyt pitäisi ennen kaikkea kysyä nuorilta, mitä asioita he kaipaavat. Tapasin musliminuoria Stoan taidenäyttelyn avajaisissa. He kuvasivat minulle itseään helsinkiläisinä muslimeina, ei siis muslimeina Helsingissä. Minusta tämä oli hienoa, huomauttaa Razmyar.

Jos yhteiskunnassa ja yrityksissäkin arvostetaan esimerkiksi meditointia tauoilla, miksei jossain työpaikalla voisi olla hiljainen huone, jonne muslimi voisi piipahtaa rukoilemaan?

– Toinen tähän liittyvä näkökulma on muslimiyhteisön sisäinen. Yhteisön sisällä on keskusteltava siitä, millaista on elää muslimina Suomessa ja Euroopassa. Ymmärrän, että ensimmäisen polven maahanmuuttajilla on omia ajatuksiaan, mutta pitäisi löytää tapoja, joilla heidän ja nuoremman polven kaksi maailmaa löytäisivät toisensa, sanoo Razmyar.

Hän on aiemmin työskennellyt muslimitaustaisten, perheväkivaltaa kokeneiden, turvakodissa olleiden naisten ja tyttöjen parissa. Aika moni keskustelu on lähtenyt liikkeelle siitä, mitä uskonto sallii ja mitä ei. Sellainen valintatilanne, jossa tyttö joutuu miettimään, menettääkö perheensä vai vapautensa, ei ole helppo. Tällaisista asioista tarvitaan Razmyarin mielestä keskustelua muslimiyhteisön sisällä.

Nasima Razmyar kertoo rukoilevansa iltaisin omalla äidinkielellään darilla.

Nasima Razmyar kertoo rukoilevansa iltaisin omalla äidinkielellään darilla.

Taleban nujersi Razmyarin tädit maan tasalle

Suomessa on viime vuosina puhuttu paljon turvapaikanhakijoista. Razmyar on syntynyt Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa vuonna 1984. Perhe muutti Moskovaan vuonna 1989, kun isä sai sieltä paikan diplomaattina. Kun Afganistanissa vaihtui valta, paluu sinne ei ollut mahdollinen. Perhe pääsi Suomeen kiintiöpakolaisina vuonna 1992. Mitä Razmyar muistaa entisestä kotimaastaan?

– Kun asuin siellä, oli silloin tällöin pommiräjähdyksiä, mutta pääosin elämä oli hyvää. Muistan isoisäni tulppaanit, sinisen taivaan ja auringon. En ole käynyt Afganistanissa sen jälkeen enkä tiedä, uskallanko mennä. Pelkään, että kun sieltä palaisin, kauniin muiston tilalla olisi jotain muuta.

Razmyar muistelee myös Afganistaniin jääneitä tätejään. He pukeutuivat aina kauniisti ja olivat hyvissä ammateissa, kuten lakimiehenä, toimittajana ja opettajana. Talebanin ääri-islamilaisen hallinnon aikana nämä naiset nujerrettiin maan tasalle, eivätkä kaikki kyenneet sieltä enää nousemaan.

– Olin sinne yhteydessä ja sanoin, ettei enää ole burkhapakkoa. Miksi käytätte sitä vielä? Tätini vastasi, että kun ihmiseltä kerran viedään elämänhallinta, ilo, naiseus ja ylpeys, on sen jälkeen aivan sama, esiintyykö enää omilla kasvoilla vai ei. Tällaista hirmuhallinto jonkin ideologian, tässä uskonnon, nimissä voi saada aikaan.

Razmyar haluaisi, että ihmiset oppisivat olemaan ihmisiä toisilleen. Hän kertoo tavanneensa Helsingissä nuoria muslimimiehiä, jotka ovat kertoneet, miltä tuntuu, kun kaupassa, bussipysäkillä ja kadulla katsotaan pitkään vihaisella ja pelokkaalla katseella. Sellaisella, jolla katsottaisiin rikollista. Jos tunne on tämä julkisella paikalla, miten siitä pääsee eroon vaikkapa työnhaussa, hän kysyy.

– Tällainen kokemus on iso menetys sille ihmiselle ja yhteiskunnalle ja väärin. Sen janan loppupäässä on se tragedia, joka monia nuoria kohtaa Euroopassa. Osa heistä radikalisoituu.

Razmyar kertoo ymmärtävänsä ihmisten pelkoja, mutta toivoo, että islamin ja muslimien oivallettaisiin olevan yleensä jotain aivan muuta kuin ikävät uutiset maailmalta. Hän kokee suurta vastuuta ja velvollisuudentunnetta työssään, jossa voi toimia muslimina kaikkien kaupunkilaisten parhaaksi.

Olen niin kuin monet muutkin suomalaiset: usko on merkittävä asia, mutta aika vähän se näkyy jokapäiväisessä elämässä.

Rukoilen iltaisin äidinkielelläni

Apulaispormestari Razmyar palaa vielä siihen, mitä uskontojen välillä tapahtuu. Hänelle uskonnonvapaus on itsestäänselvyys ja siihen kuuluu myös oikeus vaihtaa uskontoa. On todella ikävää, miten kristittyjä tai toisten mielestä väärällä tavalla uskovia toisia muslimeja vainotaan monessa maailman muslimimaassa. Hän on myös nähnyt vastaanottokeskuksissa, että sotaa ja keskinäisiä riitoja ei ole helppo jättää taakse.

– Kun Suomessa sisällissodasta on nyt kulunut sata vuotta ja siihen yhä palataan, niin millainen on tilanne, kun on elänyt sodassa vaikka vain kuukausi sitten? Tuon kaiken taakse jättämiseen kuluu aikaa.

Miten islamin usko näkyy omassa elämässäsi?

– Olen niin kuin monet muutkin suomalaiset: usko on merkittävä asia, mutta aika vähän se näkyy jokapäiväisessä elämässä. Rukoilen äidinkielelläni darilla joka ilta. Joskus pysähdyn myös keskellä päivää, koska tulee olo, että pitää keskustella jonkun itseäni suuremman kanssa.

Razmyar on naimisissa suomenruotsalaisen, kristityn miehen kanssa. Razmyar mietti aluksi, miten perhe asiaan suhtautuu, mutta kaikki on sujunut hienosti, mukaan lukien suomalais-afganistanilaiset häät.

– Vuoden ja viiden kuukauden ikäisen lapsemme uskontoa emme ole vielä ratkaisseet, mutta ehkä se joskus tulee eteen. Ajattelen kuitenkin niin, että kun minä puhun lapselle suomea, isä ruotsia ja äitini daria, hänestä tulee rikas, monen kulttuurin ihminen. Kyllä hän löytää oman polkunsa myös uskonnossa.

– Olen oppinut paljon elämästä mieheni kanssa. Rakastan suomalaista jouluperinnettä ja tykkään käydä yhdessä joulukirkossa. Se on ihana hetki. Ehkä joskus vielä meillä on kaunis moskeija, jonne voin puolestani viedä mieheni. Nyt sellaista ei ikävä kyllä vielä ole.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi