Tutkimusavustaja Sarri Suortti esitteli löydöksiä Senaatintorin itälaidan kaivauksella 23. syyskuuta 2020. Kuva: Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva
Arkeologit nostivat Senaatintorin alta 120 vainajan jäänteet – heidän elinaikanaan hautapaikoista käytiin kisaa, nyt kirkon pitää päättää, miten luut haudataan uudestaan
1600-luvulla kaikista suurin kunnia oli tulla haudatuksi kirkon lattian alle. Siksi kirkot löyhkäsivät mätäneviltä ruumiilta ja vilisivät luita etsiviä koiria.
Kun helsinkiläiset ovat kokoontuneet Senaatintorille juhlimaan jääkiekkokultaa tai euroviisuvoittoa, harva lienee ajatellut, että juhlaväki karkeloi tuhansien kuolleiden ihmisten luiden päällä.
Torin länsilaidalla sijaitsi noin vuonna 1640 perustettu hautausmaa, joka jäi 1800-luvun alussa venäläisten rakennuttaman empirekeskustan alle. Nykyisen torikivetyksen alle kuopattujen kalmojen tarkkaa lukumäärä on vaikea sanoa, mutta Museoviraston tutkijan Heli Lehdon mukaan vainajia haudattiin alueelle juuri niin paljon kuin vain mahtui.
– Se on varmasti nelinumeroinen luku, Lehto sanoo.
Lokakuussa arkeologit kaivoivat 120 ihmisen jäänteet takaisin päivänvaloon. Senaatintorin valaistusta uusitaan, ja kaupunginmuseo edellytti, että ennen kuin uusia valopylväitä aletaan pystyttää, arkeologit tutkivat kaivuukohdat.
Hautausmaa perustettiin samaan aikaan, kun Helsingin kaupunki siirrettiin Vanhankaupunginlahden pohjukasta nykyiselle paikalleen Vironniemelle.
– Esimerkiksi katovuosina kuolleita oli paljon, eivätkä kaikki mahtuneet hautausmaahan. Tuolloin jouduttiin perustamaan uusia hautausmaita silloisen kaupungin ulkopuolelle, nykyiseen Kamppiin, Lehto selittää.
Siksi myös Kampin alueen työmailla tulee toisinaan vastaan ihmisten luita.
Luita etsivät koirat piti häätää kirkosta ennen messua
Kuolleiden hautaaminen hautausmaalle oli oikeastaan vain toiseksi paras vaihtoehto, kertoo kirkkohistorian dosentti Esko M. Laine.
Vielä 1600-luvulla helsinkiläiset halusivat mieluummin tulla haudatuksi kirkon lattian alle. Siitä seurasi ongelma, että kirkot tuppasivat haisemaan mätäneviltä ruumiilta. Se taas houkutteli luunhimoisia koiria.
– Vuonna 1673 piispa velvoitti ajamaan koirat ulos ennen messua, Laine kertoo.
Arkeologian opiskelija Inka Sallinen Senaatintorin itälaidan kaivauksella 23. syyskuuta 2020. Kuva: Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva
1700-luvulla keksittiin, että kirkossa voi käyttää parfyymeja, jotka peittävät ruumiinhajun. Vasta valistuksen jälkeen alettiin ajatella, että kirkon lattian alla mätänevät ruumiit eivät ole vain hajuhaitta vaan myös terveysriski.
Myös Senaatintorilla aiemmin sijainneiden kirkkojen – 1654 palaneen Kristiinan kirkon, sen jälkeen rakennetun Pyhän Hengen kirkon ja vuonna 1727 rakennetun Ulrika Eleonooran kirkon – lattioiden alle on mitä luultavimmin haudattu vainajia. Kirkon paikalla ei ole tehty arkeologisia kaivauksia.
Hautapaikkojen jako seurasi ajan sääty-yhteiskunnan henkeä. Kun kuolleita alettiin 1700-luvulla haudata kirkon ulkopuolelle, iso kysymys oli, kuinka lähelle kirkkoa pääsi lepäämään.
– Kun hautausmaat alkoivat täyttyä, haudat siirtyivät yhä kauemmas kirkosta. Se oli omaisille hirvittävän loukkaavaa. Porvoosta on kertomuksia, että omaiset kaivoivat vainajia yöllä ylös ja siirsivät ne lähemmäs kirkkoa suojellakseen suvun ja vainajan kunniaa, Laine kertoo.
– Meillä ei ole tuollaisesta ajattelusta jäljellä enää muuta kuin kiista parkkiruuduista. Siinä näkyy ripaus siitä, millainen sääty-yhteiskunta oli.
Jos vainajaa ei haudattu arvolleen sopivaan paikkaan, oli riski, että hän nousi haudastaan kostamaan.
– Hautakiven ajatushan oli, että kivi estää vainajaa nousemasta ylös, Laine sanoo.
Kun hautausmaat alkoivat täyttyä, haudat siirtyivät yhä kauemmas kirkosta. Se oli omaisille hirvittävän loukkaavaa. - kirkkohistorioitsija Esko M. Laine
Esimerkiksi pyhäinpäivänä vainajilla oli joka tapauksessa tapana vierailla vanhoilla kotikulmillaan. Silloin kodin piti olla siisti eli säntillinen. Sana juontaa latinan pyhimystä tarkoittavasta sanasta sanctus.
Vainajia ei kuitenkaan kohdattu fyysisesti, vaan he elivät rinnakkaistodellisuudessa.
Kuolleet saattoivat antaa kuulua itsestään myös silloin, jos olivat kokeneet elämässään jotain pahaa. Kansanuskossa puhuttiin liekkiölapsista. Jos vaikka naimaton piika sattui tulemaan raskaaksi, hän saattoi tappaa vastasyntyneensä ja piilottaa ruumiin – mihinkäs muualle kuin – kirkkoon. Kirkossa käyvät ihmiset alkoivat kuulla lapsen itkua ja löysivät etsinnän jälkeen pienen ruumiin.
Hautojen avaaminen tuntuu erilaiselta kuin kolikoiden kaivaminen
Huomattava osa Senaatintorin alta löydetyistä vainajista on säilynyt huonosti. Etenkin lähempänä maanpintaa olevat luut ovat haurastuneet. Kosteus ja ilma tekevät työtään.
– Mutta kun kaivoimme syvemmälle, löysimme paremmassa kunnossa olevia vainajia. Ihan kokonaisiakin, Museoviraston tutkija Heli Lehto kertoo.
Torin etelälaidalla, kauimpana silloisesta kirkosta, hautoja on tiheimmin. Ihmisiä on haudattu myös päällekkäin, enimmillään yhdeksän vainajaa.
– Tiedämme historiallisista lähteistä, että hautausmaalle on tuotu uusia hiekkakerroksia, jotta sinne on saatu mahtumaan enemmän vainajia.
Arkeologit kaivoivat lokakuussa myös torin itälaitaa, josta löytyi monenlaisia arkiesineitä piipuista kolikoihin. Vaikka luiden ja posliinisirujen kaivamisessa ei työnä ole juuri eroa, Lehdon mukaan hautojen avaamisessa on erilainen fiilis.
– Kyllä sen totta kai tiedostaa, että nyt käsitellään ihmisvainajia. Niitä haluaa ja pitää käsitellä kunnioittavasti.
Yksi tapa kunnioittaa kuolleita on se, että Museovirasto ei julkaise valokuvia vainajien jäännöksistä.
Rikollisten ruumiinosia myytiin kuin vitamiineja
1600–1700-luvuilla helsinkiläiset kuolivat moniin asioihin, joita nykyään ei juuri pelätä. Rutto tappoi vuonna 1710 kolmanneksen kaupungin väestöstä, ja tuhka- ja vesirokko olivat kuolettavia tauteja. Harva osasi uida, ja hukkuminen oli yleinen tapa päättää maallinen vaellus.
Kolmesataa vuotta sitten Helsingissä teloitettiin vuosittain muutamia rikollisia. Jos kuolemaantuomittu ei katunut tekojaan, hänelle voitiin langettaa tuplarangaistus: teloituksen jälkeen ruumista ei haudattu kirkkomaahan.
– Kyse oli raaoista rikollisista, jotka eivät katuneet ja joita pidettiin kadotettuina sieluina. He olivat niin paatuneita, että heidän sanottiin antaneet itsensä saatanalle, Esko M. Laine kertoo.
Hurjassa rangaistuksessa oli muiden helsinkiläisten näkökulmasta myönteinen kääntöpuoli. Jos ihminen ei ollut kuollut autuaana, kirkko ei ollut erityisen kiinnostunut siitä, mitä ruumiille tehtiin.
Niinpä rikollisten verta ja kuivattuja ruumiinosia myytiin markkinoilla.
– Etenkin veressä uskottiin olevan poikkeuksellista elinvoimaa. Sen juomisen ajateltiin tekevän samaa, mitä vitamiinien ajatellaan nykyään tekevän, Laine selittää.
– Se oli hirveän suosittua. Sitä ei paheksuttu, vaan sitä pidettiin luonnollisena.
Kunniallisen kristityn ruumiin myyminen ja pilkkominen olisi sen sijaan ollut paheksuttavaa.
Nämä hampaat löytyivät Senaatintorin alta vuonna 2012. Kuva: Markku Ulander / Lehtikuva
Hautapaikka todennäköisesti Malmilta
120 helsinkiläisen luut ovat nyt Museoviraston laboratoriossa. Tutkijat puhdistavat luut, minkä jälkeen osteologi eli luututkija selvittää vainajien iän, sukupuolen ja mahdolliset sairaudet.
Sitten kuolleet palautetaan maan lepoon. Senaatintorille niitä ei kuitenkaan enää haudata. Museovirasto luovuttaa luut ensi vuonna Helsingin seurakuntayhtymälle.
– Vainajat ovat joutuneet rakennustöiden vuoksi pois viimeisestä leposijastaan, ja me palautamme heidät rauhalliseen paikkaan, ilman muuta hautausmaalle, sanoo seurakuntayhtymän hautaustoimen päällikkö Risto Lehto.
Minä kun en ole teologi, en osaa sanoa, voiko vainajaa siunata maahan kahteen kertaan. - hautaustoimen päällikkö Risto Lehto
Vainajat haudataan luultavasti Malmin hautausmaan arkkumuistolehtoon. Uudelleenhautauksen yksityiskohdat ovat vielä auki, mutta Lehto kertoo, että hautaamisessa kunnioitetaan vainajien elinajan hautaustapoja. Luita ei esimerkiksi tuhkata.
Risto Lehto suunnittelee, että arkkumuistolehdon alueelle voisi pystyttää kyltin, jossa kerrotaan Senaatintorin alta nostettujen vainajien tarina.
Lehto ei osaa sanoa, minkälaisin menoin luut lasketaan hautoihin.
– Minä kun en ole teologi, en osaa sanoa, voiko vainajaa siunata maahan kahteen kertaan.
Esko M. Laine on onneksi paitsi historioitsija myös teologi ja Malmin seurakunnan pappi. Hänen mukaansa uudelleen siunaamisessa ei ole mitään ongelmaa.
– Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi toimittamaan heille vuoden 1693 kaavan mukaisen siunauksen, Laine lupaa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Malmin hautausmaalla vietettiin 1700-luvulla kuolleiden hautajaisia – alun perin vainajat haudattiin Senaatintorille
AjankohtaistaTavallaan kyseessä olivat tavalliset hautajaiset, mutta vainajista tiedämme vain vähän, ajattelee hautaan siunaamisen toimittanut pappi Esa Järvinen.
