Bob Dylan sai ensimmäisen levytyssopimuksensa 58 vuotta sitten.
Jumala on taivaassa ja ihminen maan päällä, vaikka hän olisi Bob Dylan – ”Raamatullinen kieli ja kuvasto ovat aina olleet osa Dylanin lyyristä ilmaisua”
Bob Dylan äänitti vuonna 1983 kappaleen, jonka hän hylkäsi vuosikausiksi. Teoksen nimi on Blind Willie McTell, ja sen avulla voidaan selittää, mistä Dylanin musiikissa on kysymys.
I
”Jumala on taivaassa, ja me haluamme sen, mikä kuuluu hänelle. Mutta valta, ahneus, ja turmeltuneisuuden siemen tuntuvat olevan ainoita, mitä on.”
Suunnilleen näin laulaa Bob Dylan kappaleessaan Blind Willie McTell. Oli huhtikuu 1983. Pian 42 vuotta täyttävä Dylan teki studiolla pitkää päivää äänittäessään tulevan albuminsa Infidelsin (1983) lauluja. Heti ensimmäisenä sessiopäivänä Blind Willie McTellistä työstettiin lukuisia versioita milloin bändin kanssa, milloin pelkän pianon ja kitaran säestyksellä. Dylan ei ollut tyytyväinen. Blind Willie McTell ei tuntunut valmiilta. Niinpä se unohtui vuosikausiksi, ja se julkaistiin virallisesti vasta vuonna 1991.
Dylan on niin iso nimi, että on vaikea päättää, mitä hänestä kertoisi ihmiselle, joka ei ole koskaan kuullut hänen musiikkiaan.
Blind Willie McTellistä kannattaa aloittaa siksi, että se on monille faneille tosi rakas laulu. Se kantaa mukanaan juuri sitä americanaa, joka muutenkin soi Dylanin musiikissa. Blind Willie McTellissä Dylan laulaa aikakausista, joita hän itse ei ole koskaan elänyt. Säkeistöjen kuvaus magnoliakukkien tuoksusta, orjalaivojen haamuista, maantien poskessa hakkua heiluttavista vangeista ja palavista plantaaseista on elävää.
Kukaan elossa oleva taiteilija ei ole kerännyt niin mittavaa määrää maailman arvostetuimpia tunnustuksia kuin Bob Dylan.
Jumala on taivaassa, ja ihminen on maan päällä, vaikka hän olisi Bob Dylan. Syvimmiltään Dylan on kansanpelimanni. Siksi hän kirjoitti myös Blind Willie McTellin. Kun Dylan myöhemmin otti kyseisen kappaleen konserttiohjelmistoonsa, siitä kasvoi teos, joka auttaa ymmärtämään Dylanin muuta tuotantoa.
Tosi elämän McTell – syntymänimeltään William Samuel McTier (1898–1959) – oli 12-kielistä kitaraa soittanut kaunisääninen lauluntekijä, joka levytti merkittävän osan tuotannostaan Yhdysvaltain 1930-luvn suuren laman aikaan. Tuon aikakauden bluesiin Dylan on palannut jatkuvasti koko uransa ajan.
”Valta, ahneus, ja turmeltuneisuuden siemen tuntuvat olevan ainoita, mitä on.” Millainen ihminen laulaa näin? Onko hän nähnyt ja kokenut kaiken ja tehnyt johtopäätöksensä sen pohjalta? Vai onko hän joku, jonka elämässä ei ikinä ole ollut hyviä vaihtoehtoja?
Dylan itse on voittaja. Kukaan elossa oleva taiteilija ei ole kerännyt niin mittavaa määrää maailman arvostetuimpia tunnustuksia kuin Bob Dylan. Hänellä on Golden Globe, Oscar sekä Nobelin kirjallisuuspalkinto. Valtaa, ahneutta ja turmeltuneisuuden siementäkö kaikki on? Kuulostaa Vanhan testamentin Saarnaajalta. Tavallaan Dylanin tuotanto on kuin sähkökitaralla säestetty Saarnaaja.
II
Bob Dylan syntyi Pyhän Marian sairaalassa Duluthissa Minnesotan osavaltiossa toukokuun 24. päivänä 1941. Se oli sapatti. Dylanin perhe oli juutalainen. Hänen juutalainen nimensä on Shabtai Zissel ben Avraham. Koulutodistuksissa luki aina Robert Allen Zimmerman. Se oli Bob Dylanin virallinen nimi.
Dylanin jo 56-vuotiaana kuolleen isän nimi oli Abram. Kappaleessa Highway 61 Revisited (1965) Dylan laulaa: ”Jumala sanoi Abrahamille, tapa minulle poikasi.” Jotkut ovat arvuutelleet, olisiko tässä kätketysti omaelämäkerrallinen elementti. Tarina pojan uhraamisesta on peräisin Vanhasta testamentin dramaattisimmasta kertomuksesta, jossa Jumala käskee Abrahamia uhraamaan Iisakin.
Dylanin laulujen yksi erityinen piirre on siinä, että huumorilyriikoissakin ihmiset joutuvat tekemään valintoja aivan mahdottomissa paikoissa.
Tuskinpa Dylan vertaa itseään Iisakiin. Ihmiskunnan historiassa äidit ja isät ovat joutuneet uhraamaan jonkun lapsistaan, jotta muut saavat elää. Dylanin laulujen yksi erityinen piirre on siinä, että huumorilyriikoissakin ihmiset joutuvat tekemään valintoja aivan mahdottomissa paikoissa. Elämä on absurdia.
Nuori Dylan laittoi lauluihinsa myös ilkeyksiä. Kuusi minuuttia kestävä Like a Rolling Stone (1965) oli biisi, joka muutti rockmusiikin pysyvästi. Se on pelottavan ivallinen laulu, joka iskee epäonnistunutta, langennutta ihmistä armottomilla ja pisteliäillä, suorastaan vahingoniloisilla sanankäänteillä.
Mutta siinä on monia tasoja. Se on kohdistettu ihmiselle, joka on aiemmin nöyryyttänyt muita. Sitä paitsi, kuka tahansa voi kompastua. Ensimmäiset tulevat viimeisiksi. Siksi moni uskoo, että Like a Rolling Stone ei todellakaan ole myötätunnoton. Jokin siinä kolahtaa niin, että jos se pärähtää käyntiin kesäisen kaljaterassin kovaäänisistä, aika moni hippisandaali ja rokkibuutsi naputtaa painekyllästettyä lankkulattiaa.
III
Taiteessa käsitellään tunteita, joita ei voisi muuten ilmaista. Mutta milloin taiteelliset kurkistukset ihmisyyden likaviemäriin koituvat kohtalokkaiksi? Tätä pohtii Savon sydänmailla Kuopiossa asuva pappi Markku Virta. Hän on vastikään kuunnellut läpi Bob Dylanin koko tuotannon ensimmäistä kertaa elämässään.
– Voidaanko ilkeämielinen puhe toisesta oikeuttaa sillä, että ollaan ilkeitä myös itseä kohtaan? Saadaanko toiselle ihmiselle osoitetut pahat sanat anteeksi sanomalla, että olenhan itsekin surkea, Virta kysyy.
Vuosikymmenten kuluessa Dylanista on tullut samanlainen amerikkalaisuuden ikoni kuin Johnny Cash tai Frank Sinatra.
– Pidän siitä, että Dylan yleensä pyrkii näkemään epäoikeudenmukaisesti toimivat ihmiset toisaalta osana jotain julmaa kokonaisuutta, joka muokkaa ihmisistä sellaisia kuin nämä ovat. Toisaalta Dylan ei ota ihmisiltä pois heidän vastuutaan, Virta sanoo.
Hänen mielestään Dylan kykenee sisällyttämään musiikkiinsa ihmismielen pimeyksiä, mutta samalla hänen lauluissaan on ankara moraali. Niin on silloinkin, kun ihminen itse ei enää jaksa olla moraalinen.
Kuunneltuaan riittävästi Virta teki yhden tärkeän havainnon. Hänen mielestään Dylan kuvaa useissa lauluissaan ulkopuolisuuden kokemusta. Niinpä Virta ottaa esiin ranskalaisen filosofin Michel Foucaultin (1926–1984), joka loi käsitteen heterotopia.
Se on samanlainen kreikankielinen johdannainen kuin dystopia tai utopia. Dystopia tarkoittaa sanatarkasti pahaa paikka. Utopia merkitsee sananmukaisesti paikkaa, jota ei ole. Sillä tarkoitetaan paikkaa, jossa kaikki on täydellistä. Heterotopiassa puolestaan asiat ovat toisenlaisia.
Samanlaista on helppo rakastaa. Mutta rakastapa erilaista, toisenlaista, vierasta, muukalaista.
– Heterotopioihin luetaan muun muassa puutarhat, hautausmaat, museot, teatterit, kylpylät, motellihuoneet, huumeluolat, vankilat, mielisairaalat, sisäoppilaitokset – ja peili, Virta sanoo.
Varsinkin Dylanin surrealistisissa kappaleissa on Virran mielestä ilmaistu toiseutta, erilaisuutta – siis heterotopiaa.
Sitten Virta vetää langat yhteen.
– Asiat ja paikat ja tilanteet eivät ole pohjimmiltaan mystisiä. Se on kamala sana. Ne ovat toisia, toiseutta. Niin kuin rakkaus, usko ja toivo, hän sanoo.
Samanlaista on helppo rakastaa. Mutta rakastapa erilaista, toisenlaista, vierasta, muukalaista. Rakasta langennutta, epätoivoista, epäonnistunutta, kaiken menettänyttä. Rakasta sitä Like a Rolling Stonen omahyväistä tärkeilijää, jota oikeasti tekisi mieli vihata.
IV
Kun 1960-luvun hipit rämpyttivät happorockia Woodstockissa, Bob Dylan asettui Big Pink -nimiseen maalaistaloon lähelle New Yorkia soittamaan perinnemusiikkia. Oman psykedeliansa hän oli jo käynyt läpi. Dylan lauloi 30 ikävuotta lähestyessään Johnny Cashin kanssa countryballadeja rakkaudesta.
Lokakuussa 1975 käynnistyi The Rolling Thunder Revue -kiertue. Dylanilla oli päässään harmaa isolierinen huopahattu, jonka hattunauhaan oli sidottu näyttävä kukkaviritelmä. Kasvonsa hän maalasi vitivalkoiseksi. The Rolling Thunder Revueta on joskus sanottu eräänlaiseksi mustalaiskiertueeksi, jonka saundin omintakeisuus perustui pitkälti 25-vuotiaan Scarlet Riveran taianomaiseen viuluun. Joidenkin lähteiden mukaan bändi käytti ihan karmeita määriä kokaiinia, ja se on helppo uskoa.
Hippipsykedeliassa itsensä rikki repineet muusikotkin etsivät pelastusta elämiensä helveteistä.
Samaan aikaan Yhdysvallat valmistautui äänestämään Jimmy Carteria presidentiksi. Puhuttiin kristillisen oikeiston noususta. Uudestisyntyminen oli muotia. Syntyi herätysaalto. Hippipsykedeliassa itsensä rikki repineet muusikotkin etsivät pelastusta elämiensä helveteistä.
Kun Dylan pari vuotta myöhemmin kokosi uutta bändiä maailmankiertueelle, viulun lisäksi mukaan tulivat saksofoni, huilu ja soulkuoro. Osa bändiläisistä oli uskoon tulleita eli uudestisyntynteitä kristittyjä. Vuoden 1978 lopussa konserttien soundcheckeissä soi tummanpuhuva instrumentaali. Se oli varhainen versio uudesta maailmanlopun kristillisyyttä julistaneesta kappaleesta Slow Train.
– Raamatullinen kieli ja kuvasto ovat aina olleet osa Dylanin lyyristä ilmaisua, tosin osa albumeista viljelee niitä enemmän kuin toiset, sanoo Juuso Räsänen.
Dylanin lauluissa on usein raamatullisia ja hengellisiä teemoja.
Yleisradion tuottajana työskentelevä Räsänen on myös entinen musiikkitoimittaja. Räsänen on harrastanut Dylania siitä lähtien, kun hän 14-vuotiaana löysi albumin Slow Train Coming (1979) isänsä kokoelmasta.
Vaikka länsimaista kulttuuria pidetään maallistuneena, Räsänen muistuttaa, että toisen maailmansodan aikaan ja jälkeen kristillisyydellä oli erityisen voimakas merkitys pohjoisamerikkalaisissa maalaisyhteisöissä.
– Dylanin kotikaupungissa Hibbingissä oli myös pieni juutalaisyhteisö. Kylään perustettiin synagoga jo 1904. Dylan on tietääkseni teini-ikäisenä viettänyt bar mitzvan. Voidaan olettaa, että hänen lapsuutensa perheessä on vähintään jollain tavalla vaalittu juutalaisia perinteitä, Räsänen sanoo.
Hänen mielestään on Dylanin ansiota, että myöhemmin vaikkapa U2 uskalsi käsitellä uskonasioita.
V
Mutta sitä vihan määrää. Joissain konserteissa yleisö raivostui silmittömästi, kun Dylan puhui siitä, miten Neuvostoliitto oli juuri hyökännyt Afganistaniin, ja se oli ennustettu Raamatussa. Hän puhui paljon lopun ajoista ja Jeesuksen toisesta tulemisesta.
Mutta olivatko ne itse biisit ihan niin tuomitsevia kuin aina on väitetty?
– Ensimmäinen Dylan-levy, jonka ostin, oli Saved (1980). Sen kannessa taivaasta laskeutuu suuri käsi, jota kohti kohottautuu pieniä käsiä. Monien mielestä se on vastenmielinen ja loukkaava kuva. Minun reaktioni oli, että todellinen julkisuuden henkilö oli kokenut aivan saman kuin minä, kertoo parikkalalainen kieltenopettaja ja kielenkääntäjä Maria Punnonen.
Marraskuussa 1979 moni oli järkyttynyt siitä, että uusi Dylan ei suostunut soittamaan enää vanhoja hittejään. Toisinaan tunnelma konserteissa kiristyi äärimmilleen. Yksi pahamaineisimmista konserteista pidettiin Arizonan Tempessä, jossa yleisö buuasi niin voimakkaasti, että Dylan keskeytti esiintymisensä ja vaati valot päälle saliin nähdäkseen vastustajiensa kasvot.
Uutta Dylania arvostelevien mielestä Dylan olisi saanut laulaa heille, mutta ei heistä.
– Maria Punnonen
– Jotkut fanit toivoivat, että Dylan olisi vanhoilla protestilauluillaan taistellut heidän omaa taisteluaan. Yhteiskuntakriittisissä protestilauluissaan Dylan kritisoi jotakuta muuta, mutta yleisö ei kestänyt ajatusta, että heissä itsessään voisi olla mitään korjattavaa. Uutta Dylania arvostelevien mielestä Dylan olisi saanut laulaa heille, mutta ei heistä, Punnonen sanoo.
Hänen mielestään uutta Dylania inhonneet kuulijat eivät ajatelleet, että Dylanin 1960-luvun protestilaulut olisivat olleet tuomitsevia, koska niissä kritiikin kärki osoitti pois heistä itsestään.
– Jos ihminen ei ole valmis näkemään itsessään mitään väärää, hän voi kokea jotkin sanoitukset tuomitsevina. Nykyään monia 1970-luvun lopun tekstejä saattaa olla entistä vaikeampi niellä, koska melkein mitä tahansa voidaan pitää suvaitsemattomana, Punnonen sanoo.
Kaikki eivät vihanneet uutta Dylania, ja itse bändi oli täysillä mukana. Silloinen Dylanin rumpali Jim Keltner on kertonut, että konserteissa hän itki liikutuksesta, koska musiikki oli niin kaunista. Myöhemmin kitaristi Fred Tackett sanoi haastattelussa, että kriitikot eivät sietäneet Dylania, mutta yleisö oli innostunutta muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.
VI
Kun Dylan vuonna 1983 äänitti Blind Willie McTellin, elettiin reaganismin ja kylmän sodan kautta. Kevyen musiikin myyntitilastoja hallitsi Michael Jackson. Arnold Schwarzeneggerin läpimurtoelokuva Conan – barbaari ja Sylvester Stallonen esittämä Rambo toivat valkokankaille sankarityypin, jolla oli käsittämättömät muskelit. 1980-luku – aivan niin kuin 2010-lukukin – oli rahan ja lihasmassan kulttuuria.
Sellaisen maailman keskellä Dylan lauloi: ”Jumala on taivaassa, ja me haluamme sen, mikä kuuluu hänelle. Mutta valta, ahneus, ja turmeltuneisuuden siemen tuntuvat olevan ainoita, mitä on.”
Dylan on ainoa rockmuusikko, joka on saanut kuva-alan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot sekä kirjallisuuden Nobelin.
Tämän tarinan suola on ehkä se, että Blind Willie McTell ei ole Dylanin oma sävellys. Bob Dylanin ura on täynnä taiteellisia varkauksia. Blind Willie McTellin melodia perustuu St. James Infirmary Blues -nimiseen kansanmusiikkikappaleeseen, jonka tekijää ei tiedetä. Siitä on hieno versio esimerkiksi Cab Callowaylla.
St. James Infimary on sairaala, jossa laulajan rakas makaa kuolleena. Laulaja pyytää, että kun hän itse kuolee, hänet puetaan puupalttooseen ja päähän laitetaan Stetson-hattu. Kun St. James Infirmary Bluesista tuli kuuluisa, Yhdysvallat oli dystopia, paha paikka. Ihmiset nälkiintyivät slummeissa ja pellinpalasista kyhätyissä hökkeleissä, joissa vauvat pestiin likavedellä niin kuin pakolaisleireillä. Elettiin laman ja kieltolain aikaa, ja rikollissyndikaatit vuolivat tuohta pimeällä viskillä. Köyhä kansa ihaili liituraitaisia pankkirosvoja.
Tunteen lisäksi rakkaus on sitä, että tulevaisuus nähdään yhteisenä, jaettuna.
Yhdysvaltain suuri lama merkitsi sitä, että kuka tahansa saattoi menettää kaiken. Ja aina on historiassa täysin sattumalta joku noussut ryysyistä rikkauksiin – siis utopiaan, kunnes ehkä on taas tullut alas niin kuin vierivä kivi. Lamasta alettiin päästä vasta, kun Dylan syntyi 1940-luvun alussa.
Eikö sitten ole muuta kuin voima, ahneus ja turmeltuneisuuden siemen? Missä on kolmas näkökulma, heterotopia, toisenlainen paikka?
Bob Dylania pidetään yhteiskuntakriittisen protestilaulun arkkityyppinä. Mutta Markku Virta näkee toisenkin puolen. Dylan laulaa paljon enemmän rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta. Virta sanoo, että tunteen lisäksi rakkaus on sitä, että tulevaisuus nähdään yhteisenä, jaettuna.
– Rakkauden näkeminen yhteisenä tulevaisuutena ja tapana nähdä maailma, eikä pelkkänä tunteena, tekee enemmän oikeutta rakkaudelle. Ja Dylanille.
Poistettu vanhentunut konserttitieto jutusta 24.5.2021.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tämä kolahti: Maailmaa ei voi selittää eikä ymmärtää, näyttävät 1900-luvun runoilijatähdet Dylan Thomas ja Paul Celan
Hyvä elämäRunojen lukijana joudun arvailujen varaan ja arvaamattoman äärelle. Kokemus on miltei uskonnollinen.
