Osa Ola Kolehmaisen teoksesta San Pietro, 2017
Ihanassa kirkossa on valoa, tilaa ja jotakin selittämätöntä
Joissakin kirkoissa huimaa ja hengästyttää. Pyhiä tiloja kuvannut Ola Kolehmainen ja kirkkoarkkitehtuuria tutkinut Arto Kuorikoski pohtivat, miksi.
On kirkkoja, joihin astuvan ensimmäinen reaktio on henkäisy. Tunnetta, joka herää, on vaikea tarkasti nimetä. Se on sekoitus hämmästystä, ällistystä, ihastusta, liikutusta, ahneuttakin. Tila tuntuu koko ruumiissa. Henki salpautuu. Huimaa. Joskus itkettää.
Sydämentykytykset ja heikotus taiteen äärellä ovat oireita niin kutsutusta Stendhalin syndroomasta. Se on saanut nimensä ranskalaisen kirjailijan Stendhalin mukaan, joka vuonna 1811 Italian-matkallaan joutui Firenzen Santa Croce -kirkossa outojen tuntemusten valtaan.
Ei minua hämmästytä, että Stendhalin syndrooman raportoidaan iskevän usein juuri Italiassa. Siellä kirkoissa voi nähdä mykistäviä taideaarteita: Giotton freskoja, Caravaggion maalauksia, Berninin ja Michelangelon veistoksia. Hämmästyttäisi, jos sydän ei hakkaisi.
Mutta omaan kokemukseeni kuuluu esteettisen lisäksi jotain muutakin. Ehkä sitä voisi paremman sanan puuttuessa kutsua uskonnolliseksi. Oma oleminen asettuu jotenkin oikeampaan mittakaavaan. Minä olen pieni ja jokin ympärilläni avautuu käsittämättömiin.
On yllättävää, että 2000-luvulla lomamatkojen, elokuvien, pelimaailmojen ja visuaalisten ärsykkeiden kyllästäminä reagoimme edelleen näin. Millaisina esimerkiksi 1200-luvun goottilaiset kirkot taivaaseen kurkottavine torneineen, pitsiseinineen, veistoskoristeluineen ja värikkäine lasimaalauksineen ovat näyttäytyneet tavallisille ihmisille, jotka asuivat pienissä pimeissä tölleissä ja joiden maailmassa värikästä oli vain Luojan luoma luonto? Eikä tarvitse mennä edes niin kauas: kyllä vaikkapa 1400-luvun lopussa rakennettu Espoon tuomiokirkko seinämaalauksineen on varmasti aikoinaan tuntunut suurelta ihmeeltä.
Ola Kolehmainen: San Miniato Al Monte 1207 II, 2017
Nautintoa ja haltioitumista
Samasta ihmeen kokemuksesta saan kiinni myös Ola Kolehmaisen Pyhiä tiloja -näyttelyssä. Hänen teoksissaan, jotka kuvaavat moskeijoita, kirkkoja ja synagogia, on niin voimakas tilantuntu, että niihin melkein voisi astua sisään. Kolehmaisen on täytynyt viettää noissa huimaavissa tiloissa kameransa kanssa lukemattomia tunteja. Miltä se on tuntunut?
Kolehmainen kertoo, että hänellä on taipumus aistia tila ja nauttia, jopa haltioitua siitä. Ylevän tuntemuksen aiheuttava tila voi hänelle olla kirkko, mutta yhtä lailla museo tai satamarakennus.
Kiinnostus tilaan heräsi Kolehmaisella jo opiskeluaikoina Taideteollisessa korkeakoulussa. Hän rakensi lopputyönään Kluuvin galleriaan eräänlaisen pyhän tilan, Temppeliksi nimetyn installaation. Sen jälkeen Kolehmainen alkoi miettiä, miksei hän voisi kuvata kirkkoja. Niinpä vuonna 2000 hän vietti kaksi kuukautta Pariisissa ja kuvasi 78 kirkkoa.
– Mutta siitä hommasta ei tullut mitään. En vain saanut tilasta kiinni.
Samalla matkalla hän alkoi kuvata nykyarkkitehtuuria, ja juuri sen kuvaajana hänet on tähän asti tunnettu.
Oma vihkikirkko voi olla rakkain, vaikka se jonkun toisen mielestä olisi ankea betonibunkkeri.
"Tila tuntuu koko kropassa"
Pyhät tilat avautuivat Kolehmaiselle, kun turkkilainen taiteenkerääjä Ahmet Kocabiyik tilasi hänet kuvaamaan arkkitehti Mimar Sinanin 1500-luvulla suunnittelemia moskeijoita.
– Sinan uudisti moskeija-arkkitehtuurin täysin. Aiemmin moskeijoissa oli rakennusteknisistä syistä paljon pilareita. Sinanin moskeijat ovat lähes neliön muotoisia, niissä on iso kupoli ja sen ympärillä kannattelevat kupolit. Niin moskeijasta on saatu valtavan kokoinen yhtenäinen, tyhjä tila, joka aukeaa heti, kun ovesta astuu sisään. Se tuntuu voimakkaasti koko kropassa, Kolehmainen kertoo.
– Aiemmissa kuvissani keskeisiä ovat väri ja valo, koska kuvasin lähinnä rakennusten julkisivuja. Nyt sisätilasta tuli kuvieni sisältö. Aiemmin pelkäsin, että jos tartun historialliseen arkkitehtuuriin, sorrun pelkkään dokumentointiin.
Vaikka Kolehmainen työskenteli moskeijoissa seitsemän kuukauden ajan lähes päivittäin, kokemus tilan voimakkuudesta ei kadonnut. Hän on käynyt samoissa paikoissa kuvausprojektin jälkeenkin, ja tunne on edelleen tallella.
Ola Kolehmainen: San Pietro, 2017
Historia näkyy
Ola Kolehmaisen projekti ei päättynyt Turkkiin ja moskeijoihin. Se laajeni ensin kirkkoihin Italiassa ja lopulta myös synagogiin eri puolilla Eurooppaa. Vanhin hänen kuvaamistaan rakennuksista on 120-luvulla rakennettu, alun perin antiikin Rooman jumalille omistettu temppeli Pantheon, joka muutettiin kirkoksi 600-luvulla. Uusimmat ovat synagogia 1800- ja 1900-luvuilta.
Vaikka Kolehmainen kuvasi kolmen uskonnon pyhiä tiloja, työn lähtökohtana oli arkkitehtuuri, ei uskonto.
– Mutta en pyrkinyt millään lailla välttämäänkään uskonnollisuutta. Olin kauhuissani siitä, että näillä rakennuksilla on niin mieletön historia. Miten niitä voisi käsitellä niin, että historia näkyy, mutta tulos ei ole banaali? Ja kun tilat ovat niin täynnä yksityiskohtia, miten niitä voisi kuvata niin, ettei se jää pelkäksi dokumentoimiseksi?
Jotkut Kolehmaisen kuvaamista rakennuksista ovat myös suosittuja turistikohteita, tuttuja postikorteista ja matkaoppaista, tallennettu lukemattomia kertoja kameroihin ja kännyköihin. Niilläkin, jotka eivät ole niissä käyneet, voi olla vahva mielikuva siitä, miltä näyttää Hagia Sofia Istanbulissa, Pantheon ja Pietarinkirkko Roomassa tai Pyhän Markuksen kirkko Venetsiassa. Niistäkin Kolehmainen onnistuu näyttämään jotain ennennäkemätöntä.
Epätoivon hetkiä hän koki varsinkin Pyhän Markuksen kirkossa. Mikään ei tuntunut onnistuvan. Kirkon kultaiset mosaiikit olivat liian päällekäyviä. Ei ollut helppoa kuvata myöskään Padovassa sijaitsevaa Scrovegni-kappelia, jonka seiniä peittävät varhaisrenessanssin mestarin Giotton heleänväriset freskot. Kolehmaisen kuvissa Pyhän Markuksen kirkon kulta on vain himmeä aavistus ja Scrovegni-kappeli on vedostettu hyvin tummaksi.
Ola Kolehmainen: Hagia Sophia 537AD III, 2014
Tila havaitaan osissa
Isojen tilojen kuvaaminen oli niin haasteellista, että Kolehmainen kokee joutuneensa opettelemaan uuden kielen. Miten tilan mittasuhteet ja toisaalta myös yksityiskohdat välittyisivät? Lopulta Kolehmainen päätyi jakamaan tilan osiin, kuvaamaan osat erikseen ja yhdistämään sitten lopullisen teoksen useammasta osasta.
Ola Kolehmainen teki Pyhiä tiloja -näyttelyään neljä vuotta. Kuva: HAM/Maija Toivanen
Lähes kolmiulotteisen vaikutelman ohella Kolehmaisen kuvissa ihastuttaa valo. Se tuntuu tulevan jostakin toisesta todellisuudesta ja näyttää sakealta, lähes käsinkosketeltavan aineelliselta.
– Se on ihan perusvalokuvausjuttu. Valokuvaan voi ikään kuin varastoida valoa niin, että tietyt alueet ovat kirkkaita ja silti varjoalueiltakin voi erottaa asioita. Silmä sen sijaan ei pysty havainnoimaan tiloja näin. Kirkas valo sokaisee niin, että kaikki sen ympärillä jää hämärään, Kolehmainen selittää.
Kolehmainen käyttää kuvissaan vain luonnonvaloa, joten hänen täytyi löytää hetki, jolloin valo on juuri oikea. Siksi hän kuvasi noin 12 000 luonnoskuvaa määritelläkseen, mikä vuoden- ja vuorokaudenaika missäkin paikassa on valon kannalta kuvaamiselle paras. Juuri oikeanlainen valo saattaa osua tilaan 15 minuutin ajan päivässä parin viikon ajan – ja sitten taas seuraavan kerran ehkä puolen vuoden päästä. Synkeä sadepäivä voi pilata kuvaukset.
Oma erityinen kokemuksensa syntyy siitä, miten tilaan asettuu. Sytyttää ehkä kynttilän. Istuu penkkiin, lepuuttaa sielua ja jalkoja.
Muistot tekevät kirkosta kauniin
Teologian tohtori Arto Kuorikoski on kuvannut Kuvio-tietokantaa varten kaikki Suomen kirkot, yhteensä yli 800 rakennusta, ja sen lisäksi ulkomailla vielä noin tuhat kirkkoa. Kaikki niistä eivät millään voi olla mykistäviä, ainutkertaisia tai ihmeellisiä. Eikö työ alkanut kyllästyttää?
Kuorikoski sanoo yllättyneensä monesti – positiivisesti. Vaatimatonkin kirkko on melkein aina kiinnostavampi kuin mitä hän siitä näkemiensä kuvien perusteella olisi odottanut. Kuorikoski myös muistuttaa, ettei kirkon merkitystä ihmisille voi mitata voi mitata sen arkkitehtonisen arvon perusteella.
– Ihmisen muistot vaikuttavat paljon siihen, minkä he kokevat rumaksi tai kauniiksi. Oma vihkikirkko voi olla rakkain, vaikka se jonkun toisen mielestä olisi ankea betonibunkkeri.
Kuorikoski on myös tutkinut kirkkoarkkitehtuuria. Siitä tunteesta, joka minut joissakin kirkoissa valtaa ja jota en osaa nimetä, voisi hänen mukaansa käyttää sanaa numinöösi. Sana ei ole Kuorikosken omaa keksintöä, vaan peräisin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneeltä uskontotieteilijältä Rudolf Ottolta. Otto oli erityisen kiinnostunut uskontopsykologiasta ja uskonnollisesta kokemuksesta.
– Otto tutkii pyhää sen herättämien tunteiden kautta. Hänen paljon siteeratun määritelmänsä mukaan pyhässä on kyse salaisuudesta, joka on yhtä aikaa sekä pelottava että puoleensavetävä, Kuorikoski kertoo.
Otton mukaan pyhä voi herättää pelkoa, joka on erilaista kuin normaali, luonnollisiin asioihin kohdistuva pelko. Se voi herättää kokemuksen läsnäolevasta voimasta tai elävästä jumalallisesta tahdosta. Kokemukseen voi liittyä myös mystisiä piirteitä: ihmeen ja käsittämättömän tuntua, arvoituksellisuutta, hämmennystä tai tunnetta, että kohtaa jonkin täysin toisen. Tai suunnatonta nöyryyttä.
– Toisaalta pyhän voi kokea puoleensavetävänä, kiehtovana, kaikkia aisteja kiihottavana ja kohottavana. Voi tuntua siltä, että siitä ei pääse irti, Kuorikoski lisää.
Kuorikoski nimeää muutaman modernin rakennuksen, joita hän on analysoinut: Fritz Wotruban betoninen Kaikkein Pyhimmän Kolminaisuuden kirkko Wienissä kuvastaa valtaa ja voimaa, Le Corbusierin kuuluisa Ronchampin kappeli leijuvalta vaikuttavine kattoineen hämmästystä ja ihmettä. Loputonta energiaa ja liikettä taas voi aistia vaikkapa Alvar Aallon Vuoksenniskan kirkossa.
Kaipuu rauhaan
Kaikki, mitä kirkoissa koetaan, ei tyhjenny valon, tilan tai taiteen tuottamaan visuaaliseen elämykseen. Historia ja legendat ovat läsnä pyhäinjäännöksissä ja haudoissa. Kaikuu. Tuoksuu. Kesähelteillä vihkivedellä tehty ristinmerkki tuntuu hetken viileältä otsalla. Talvella taas esimerkiksi Firenzen isoissa renessanssikirkoissa voi olla niin kylmä, että hengitys höyryää.
Oma erityinen kokemuksensa syntyy myös siitä, miten tilaan asettuu. Sytyttää ehkä kynttilän. Istuu penkkiin, lepuuttaa sielua ja jalkojakin. Kaupungin häly jää ulkopuolelle, matka pysähtyy hetkeksi. Voi olla avoin sille, mitä ehkä tapahtuu.
Katolinen munkki ja mystikko Thomas Merton oli nuorena Roomassa turistimatkalla, mutta kaupungin vanhat, varhaiskristilliset kirkot muuttivat matkan pyhiinvaellukseksi. Muistelmissaan Merton kertoo, että aluksi hän hakeutui kirkkoihin taiteen vuoksi. Sitten Merton huomasi, että hänellä oli jokin tarve tai kaipuu, joka täyttyi vain kirkoissa. Niistä hän löysi sisäistä rauhaa ja tunteen siitä, että juuri sinne hän kuuluu.
Kirkkojen mosaiikit ja freskot eivät olleet mitä tahansa taideteoksia: ensimmäistä kertaa Merton sai aavistuksen siitä, kuka on Jumala, jota ne kuvaavat.
”Kuinka usein olin aivan yksin noissa kirkoissa valtavan Jumalan kanssa, enkä tiennyt siitä mitään – paitsi että täytyihän minun hämärästi tietää siitä jotain. Ja se oli Hän, joka opetti minulle, kuka oli, suoremmin kuin kykenin tajuamaan”, Merton kirjoittaa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Pilatuksen palatsin portaat, Pietarin kahleet ja Tuomaan sormi – pyhiinvaeltajan Roomassa legendat ja historia elävät rinnakkain
HengellisyysRoomassa on noin yhdeksänsataa kirkkoa, monien kristinuskon merkkihenkilöiden hautoja ja toinen toistaan ihmeellisempiä pyhäinjäännöksiä.
