Papiksi vihkiminen vuonna 2012 merkitsi Mari Leppäselle irtiottoa vanhoillislestadiolaisuudesta. Helmikuussa hän aloittaa Turun piispana.
Ihminen tarvitsee elämäntarinan, jonka voi kestää, sanoo Turun piispaksi valittu Mari Leppänen – vanhoillislestadiolaisen käpyläläisperheen tytär kohtasi uskonyhteisönsä torjunnan
Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantuminen vei Jumalasta kertovat sanatkin. Uusien löytämisessä auttoi muun muassa hiljaisuuden jooga.
Lämmin ja turvallinen. Nämä sanat toistuvat, kun Turun piispaksi joulukuussa valittu Mari Leppänen kertoo lapsuudestaan. Lapsi kokee oman kasvuympäristönsä tavallisena, mutta jälkeenpäin katse huomaa myös sen, mikä on ollut erityistä.
Leppäsen lapsuudenkoti oli vanhoillislestadiolainen. Lapsen näkökulmasta se tarkoitti laajaa turvallisten aikuisten verkostoa. Varhaisessa muistikuvassa pieni tyttö istuu siskojensa kanssa seurapenkissä vanhempiensa välissä. Hän piirtää keskittyneesti.
– Tilanne toistui samanlaisena vuosi vuoden perään. Seurapuheiden ja laulujen rytmi painui syvälle ruumiin muistiin, Leppänen sanoo.
Monissa suvuissa vanhoillislestadiolaisuus on useiden sukupolvien päähän ulottuva jatkumo, mutta Leppäsen perheessä herätysliike oli ennen muuta isovanhempien löytö. Isovanhemmat sekä isän että äidin puolelta löysivät lestadiolaisuuden 1920- ja 1930-luvuilla.
Vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluu tarkka raja ulkopuolisiin, mutta se murtui näissä kohtaamisissa.
Perinteisestä kuvasta poikkesi sekin, että perhe ei elänyt vahvalla lestadiolaisalueella vaan Helsingin Käpylässä. Leppäsen ystävät ja koulukaverit tulivat liikkeen ulkopuolelta ja erilaisista taustoista.
– Minulla oli kuusi sisarusta, mutta yksi parhaista ystävistäni asui kaksin mumminsa kanssa. Yhden ystäväni äiti oli koulumme elämänkatsomustiedon opettaja. Vanhempani suhtautuivat ystäviini lämpimästi ja kannustavasti.
Tavallinen ja erilainen lapsuus
Kodin ilmapiiriä sävytti se, että Mari Leppäsen vanhemmat olivat uskonnontutkijoita. Isä Juha Pentikäinen syventyi uskontotieteen professorina kansanuskon, shamanismin ja uskontojen maailmoihin ja äiti Elina Pentikäinen tutki körttiläistä herätysliikettä.
– Isä ei koskaan naureskellut erilaisille kulttuureille ja perinteille, vaan lähestyi niitä arvostavasti ja eläytyen. Äiti otti minut mukaan körttiseuroihin, joissa kävi tutkijana. Vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluu tarkka raja ulkopuolisiin, mutta se murtui näissä kohtaamisissa ja tavoissa olla ihmisten kanssa.
Leppänen eli tavallista helsinkiläisen tytön lapsuutta, mutta muistaa myös hetkiä, joissa kokemus rinnakkaistodellisuudesta oli vahva. Herätysliikkeen piirissä nuoret jakoivat tärkeitä hetkiä laulamalla Siionin lauluja ja virsiä. Koulukaverit puhuivat tv-ohjelmista ja pop-musiikista, joista hän ei tiennyt mitään.
– Olin pihalla monesta 1980-luvun lasten ja nuorten kulttuuriin kuuluvasta asiasta, mutta opin luovimaan niissä tilanteissa. Erilaisuuden kokemukseen ei liittynyt suurempaa häpeää.
Olin solmussa itseni kanssa. En tiennyt, oliko kutsumukseni pappeuteen tosi.
Kertoessaan lähtökohdistaan Leppänen mainitsee myös opettajana työskennelleen Elma Lyyran. Hän oli kummitäti, jonka kanssa Leppänen vietti paljon aikaa ja kävi läpi lapsuuden jatkunutta kirjeenvaihtoa.
– Hän oli miesten ja naisten välisen tasa-arvon vahva kannattaja. Se on vaikuttanut omaan ajatteluuni, Leppänen sanoo.
Papin kutsumus vei sisäiseen solmuun
Itsestä puhuminen ei ole Mari Leppäselle luontaista. Folkloristiikan yliopisto-opintojen jälkeen hän aloitti työuransa elämäkertatutkijana, joka kuunteli toisten elämäntarinoita, toimitti niitä kirjoiksi ja ohjasi elämäkertakirjoittamisen kursseja.
– Mikään muu ei inspiroi minua enempää kuin se, että joku alkaa kertoa omasta elämästään. Kenen tahansa elämästä paljastuu mielenkiintoisia vaiheita ja kohtaloita, hän sanoo.
Elämäntarinat opettivat Leppäselle sen, että ihminen jäsentää omaa minuuttaan koko elämänsä ajan joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Yritämme rakentaa elämästä sellaisen kertomuksen, jonka kestämme ja jonka kanssa jaksamme elää.
Oman tarinan vuoro tuli vuonna 2005, kun Leppänen sai työpaikan Liedon seurakunnan tiedottajana. Perhe oli muuttanut Varsinais-Suomeen Mari Leppäsen puolison Risto Leppäsen papintöiden perässä.
Työssään Mari Leppänen seurasi läheltä nuoria pappeja ja teologiharjoittelijoita ja kävi heidän kanssaan pitkiä keskusteluita. Niissä raja vanhoillislestadiolaisten ja muiden välillä hälveni lopullisesti.
– Aikaisemmin olin tottunut ajattelemaan, että me, jotka olimme vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä, olimme uskovia. Nyt puhuin uskosta toisenlaisista taustoista tulevien ihmisten kanssa. Opin heidän hengellisyydestään ja tavastaan sanoittaa uskoa.
Olin saanut kokea, mitä on vahvan yhteisön lämpö. Nyt tiedän myös sen, miltä tuntuu, kun ei enää kuulu joukkoon.
Antoisat keskustelut avasivat myös vaikeita kysymyksiä. Papin kutsumus heräsi, mutta Mari Leppäsellä ei ollut malleja tai sanoja sen käsittelyyn. Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä vain miehet voivat olla pappeja.
– Olin solmussa itseni kanssa. En tiennyt, oliko kutsumukseni pappeuteen tosi vai oliko kyse siitä, että halusin muuttaa vanhoillislestadiolaista herätysliikettä tasa-arvon suuntaan.
Tarina, joka ylitti uutiskynnyksen
Vuonna 2008 Mari Leppänen ymmärsi tarvitsevansa apua ja hakeutui hengelliseen ohjaukseen. Siellä oli tilaa asioille, joiden käsittelyssä työnohjauksesta tai terapiasta ei olisi ollut apua. Matkakumppaniksi löytyi ohjaaja, joka kuunteli ja kesti hänen ristiriitojaan tarjoamatta valmiita vastauksia.
Leppänen oli aloittanut myös teologian opinnot, joita hän suoritti työnsä rinnalla ja virkavapaalla.
– Kyselin omaa tietäni. Olisiko sittenkin helpompaa palata kulttuurintutkimuksen maailmaan, jossa myös viihdyin, ja jättää hengelliset kysymykset toisille? Vähitellen tunnistin, etten voinut valita niin. Olin pääsemättömissä, hän sanoo.
Keskellä omaa prosessiaan Leppänen sai yhteydenoton naiselta, joka pyysi apua oman elämäntarinansa jäsentämiseen. Vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvan naisen lapsuutta oli varjostanut pitkään jatkunut seksuaalinen hyväksikäyttö.
Vuonna 2012 julkaistiin Leppäsen ja lastensuojelun tutkija Johanna Hurtigin yhdessä toimittama kirja Maijan tarina – Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana (Kirjapaja). Ajankohtainen kirja ylitti valtakunnallisen uutiskynnyksen. Leppänen kommentoi mediassa sitä, miten vanhoillislestadiolainen liike oli reagoinut seksuaaliseen hyväksikäyttöön salailulla, peittelyllä ja uhrin mitätöinnillä.
Hiljaisuus ei ole oman itsen ympärillä pyörimistä vaan radikaali muutosvoima.
Samana vuonna Leppänen sai teologian opinnot valmiiksi. Hänestä tuli ensimmäinen pappisvirkaan vihitty vanhoillislestadiolainen nainen.
– Vihkimys oli taitekohta, joka teki minusta ulkopuolisen lapsuuteni herätysliikkeessä. Olin saanut kokea, mitä on vahvan yhteisön lämpö, ymmärrys ja armollisuus. Nyt tiedän myös sen, miltä tuntuu, kun ei enää kuulu joukkoon. Hengellinen hylkääminen on asia, joka menee ihmisen syvärakenteisiin.
– Näen kirkon tehtäväksi murtaa ihmisen yksinäisyyttä tässä ajassa ja iäisyyden edessä, Mari Leppänen sanoo.
Jumalan ensimmäinen kieli
Mari Leppänen nautti papin työstä, mutta koki menettäneensä lapsuutensa ja nuoruutensa hengellisen kielen. Enää ei ollut mahdollista tukeutua siihen, miten ennen sanottiin. Sisäinen kodittomuus oli mielessä aamulla herätessä ja seurasi mukana pitkille kävelylenkeille.
Leppäsen mukaan samankaltainen tyhjentymisen ja hiljenemisen vaihe toistuu monissa hengellisissä matkakertomuksissa.
– On sanottu, että hiljaisuus on Jumalan ensimmäinen kieli. Koin, että Jumala oli lähellä eikä ollut hylännyt minua, mutta kokemuksella ei ollutkaan sanoja. Oli opeteltava uudenlaisia tapoja käydä vuoropuhelua Jumalan kanssa.
Leppänen hakeutui työtehtäviin, joissa hän sai rakentaa identiteettiään ja hengellistä kieltään uudelleen. Seuraavina vuosina hän toimi muun muassa vuoden 2014 seurakuntavaalien projektipäällikkönä ja piispa Kaarlo Kallialan erityisavustajana.
Vuodesta 2018 lähtien Leppänen on toiminut Turun tuomiokapitulin hiippakuntadekaanina. Hänen toimiessaan siinä tehtävässä häntä pyydettiin ehdolle piispanvaaliin, jossa valittiin eläkkeelle jäävän Kallialan seuraaja.
Leppänen vastasi myöntävästi. Nyt hän tunsi olevansa valmis.
Leppäsen mielestä kirkon on aika luopua hengellisestä paremmin tietämisestä ja kuunnella tarkkaan myös niitä jäseniään, jotka etsivät vastauksia muista perinteistä. Piispana hän haluaa vaikuttaa sen puolesta, että kirkko sitoutuu juuriinsa, toivoon ja todellisuuteen sekä ottaa seksuaalisuutta ja sukupuolisuutta koskevan tiedon vakavasti. Se tarkoittaisi virallista hyväksyntää sateenkaariparien vihkimiselle.
Uusi hengellinen kieli on löytynyt hiljaisuuden joogan, ikonimaalauksen sekä kirjailija ja teologi Anna-Maija Raittilan tekstien kautta. Ajan kuluessa myös lapsuuden hengellinen kieli on elpynyt. Uudeksi yhteisöksi on löytynyt Hiljaisuuden ystävät ry, joka on evankelis-luterilaisen kirkon piirissä vaikuttava retriittiliike.
– Hiljaisuus ei ole oman itsen ympärillä pyörimistä vaan radikaali muutosvoima, joka muuttaa sekä omaa sisintä että maailmaa. Hiljaisuudesta syntyy rohkeus puhua ja toimia, Leppänen sanoo.
Kuka?
Pappi ja elämäkertatutkija Mari Leppänen, 42, asuu Liedossa puolisonsa kirkkoherra Risto Leppäsen sekä 19-, 17- ja 14-vuotiaiden lasten kanssa. Leppänen harrastaa ulkoilua, ikonimaalausta ja lukemista ja saunoo lähes joka ilta.
Mitä?
Mari Leppänen vihitään Turun arkkihiippakunnan piispaksi 7.2.
Motto
”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta. Tinkimättä hän toteuttaa oikeuden.”
– Nämä profeetta Jesajan sanat kuvaavat hienosti ja kokonaisvaltaisesti sitä, millä tavalla Jumala tulee ihmisen luokse, Mari Leppänen sanoo.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Pääkirjoitus: Naiset nousevat valtaan kirkossa – kaikkia se ei miellytä
PuheenvuorotPiispoista kolme on nyt naisia, ja naiset menestyvät hyvin myös kirkkoherranvaaleissa. Osa naisten pappeutta vastustavista hakee pappisvihkimyksensä Inkerin kirkosta.
