Kun Jumala puuttuu tapahtumien kulkuun, tuloksena ei ehkä olekaan äkkikäännös vaan tapa nähdä toisin

Kun Jumala puuttuu tapahtumien kulkuun, tuloksena ei ehkä olekaan äkkikäännös vaan tapa nähdä toisin

Meille ei aina käy niin kuin toivoisimme. Jälkikäteen saatat huomata, että olit silloin tiellä, jota voisi sanoa myös johdatukseksi.

Alussa heitä oli muutamia. Jotkut pelästyivät, toiset eivät kerta kaikkiaan uskoneet. Jotkut olivat niin surunsa syövereissä, etteivät tunnistaneet häntä. Lopulta he kaikki kuitenkin vakuuttuivat siitä, että heidän ristillä teloitettu ja haudattu opettajansa ei ollutkaan kuollut vaan heidän luonaan.

Mitä heille tapahtui? Voiko sitä jotenkin selittää?

– Objektiivista todellisuutta on se, että Jeesuksen seuraajat ja jotkut hänen vastustajansakin kokivat kohdanneensa ylösnousseen. Näiden ihmisten kokemukset tuonpuoleisen läsnäolosta olivat heille todellisia, ja kokemuksistaan he tekivät sen johtopäätöksen, että Jeesus on näyttäytynyt heille, sanoo pappi ja teologian tohtori Kari Kuula.

Aivan tyhjästä he eivät tällaista tulkintaa keksineet. Näin Kuula kerii sitä auki: Jeesus oli julistanut tulevaa Jumalan valtakuntaa, mihin sisältyi ajatus suuresta historian käänteestä. Tällaiseen käänteeseen taas kuului juutalaisuudessa myös se, että vainajat – ainakin hurskaat sellaiset – herätetään kuolleista ja he palaavat takaisin maan päälle elämään.

Toisaalta juutalaisessa ja kreikkalaisessa kulttuurissa ajateltiin, että vainajat voivat näyttäytyä eläville, joskus unessa tai näyssä, joskus konkreettisestikin. Kuulan mukaan on mahdollista, että Jeesuksen ilmestymisissä ajateltiin aluksi olevan kyse tällaisista näyistä.

– Sitten huomattiin, että eihän tämä ole kuka tahansa vainaja vaan karismaattinen Jumalan valtakunnan julistaja. Tavanomainen tulkinta ei enää riittänyt – varsinkaan, kun seuraajille syntyi pian sellainen kokemus, että Jeesus ei pelkästään näyttäytynyt vaan oli jollakin salatulla tavalla läsnä heidän keskuudessaan.

Kari Kuula muistuttaa, että Jeesuksen ajan maailmankuva oli hyvin erilainen kuin meidän. Me elämme tämänpuoleisessa, rationaalisessa ja vähän tylyssäkin maailmassa, jossa enkelit ja henget eivät juuri puutu ihmisten elämään. Silti usko Jumalaan on yleisempää kuin luullaan. Monella on aavistus, että on olemassa jotakin muutakin, jotakin enemmän kuin se, minkä havaitsemme.

Pari tuhatta vuotta sitten jumalien, enkelien ja henkien läsnäolo oli yhteistä todellisuutta. Ei sitä epäilty. Mutta eivät jumalat silloinkaan kovin usein herättäneet kuolleita, parantaneet sairaita tai tehneet muita ihmeitä. Siksi ylösnousemuskokemus oli mullistava ja ällistyttävä.

– Se tuonpuoleisuus, joka oli otettu arkisena ja kulttuuriin kuuluvana mutta etäisenä juttuna, koskettikin näiden ihmisten elämää oikeasti. Kyllä se on ollut Jeesuksen opetuslapsille jonkinasteinen maailmankuvan muutos ja kirkastuminen. Se, mikä oli ensin hämärää ja haaleaa, tulikin todella todeksi.

Hädästä iloon

Evankeliumien kertomuksissa Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta asiat tapahtuvat valtavan nopeasti. Yllätykset ja äkkikäänteet seuraavat toisiaan. Suuresta hädästä noustaan muutamassa päivässä valoon ja iloon.

– Todellisuudessa tuollaisen menetyksen jälkeen ihminen putoaa niin suureen ja synkkään kauhuun, ettei hän aluksi pysty edes suremaan. Hän on sokissa ja taaplaa vain pykälä kerrallaan eteenpäin. Vasta jonkin ajan kuluttua hän voi ruveta suremaan menetystään, muistuttaa pappi, psykologi ja psykoterapeutti Sari Sundvall-Piha.

– Sitten vähitellen kaikesta hyvästä yhdessä koetusta tulee muisto, joka antaa voimaa ja voi monella tavalla kantaa.

Seuraajille syntyi pian sellainen kokemus, että Jeesus oli jollakin salatulla tavalla läsnä heidän keskuudessaan. - Kari Kuula

Lyhyessä ajassa opetuslapset olivat kokeneet Jeesuksen kanssa paljon. Jeesus oli mullistanut heidän elämänsä. He olivat jättäneet entisen ja lähteneet Jeesuksen ja hänen julistuksensa innoittamina aivan uudenlaiseen elämään.

– Ja siihen he sitten Jeesuksen kuoltua jäivät. Se, mitä he olivat Jeesuksen opetuksista sisäistäneet, jäi heille. Se eli heissä, kantoi heitä ja muodosti heissä niin suuren tarinan, että mekin vielä olemme sen äärellä, sanoo Sundvall-Piha.

Jeesuksen puheissa ja teoissa oli jotakin erityistä. Sundvall-Piha miettii, että jokin siinä on tuntunut niin lohdulliselta ja turvalliselta, että sen varaan on uskaltanut jättää itsensä ja oman tarinansa. Että sitä tietä on vain halunnut lähteä seuraamaan.

– Jeesuksen opetukset olivat uusia ja ihmeellisiä, mutta ne olivat myös uskottavia. Tai ainakin niin hienoja, että oppilaat halusivat uskoa ne ja lähteä niiden varaan.

Ihminen ei ole kaikkivoipa

Jeesus kulki opetuslastensa kanssa hetken aikaa, näki heidät ja jakoi elämän rajallisuuden ja kivun heidän kanssaan. Samaa me ihmiset tarvitsemme edelleen. Jotkut hakevat tukea psykoterapiasta, useammat varmaan läheisiltään, jotkut myös uskonnosta.

Sundvall-Piha puhuu matkasta, jonka kuluessa oppii hyväksymään itseään, ympäristöään ja menneisyyttään. Tulee sinuiksi sen kanssa, mitä on elämässä saanut ja mitä ei. Siihen sisältyy myös surua ja unelmista luopumista. Jos hyvin käy, suhteellisuudentaju kasvaa: ei enää odota liikaa itseltään tai muiltakaan.

– Hyväksyy sen, että kaikki ei ole minun käsissäni eikä myöskään minua varten. Kristinusko opettaa, että ihminen ei ole kaikkivoipa, vaan on olemassa ihmistä suurempi voima. Meille ei aina käy niin kuin toivoisimme. Ja meidän pitää yrittää tehdä hyvää toisillemme. Saman voi oivaltaa myös hyvässä psykoterapiassa.

Ihminen ei ole kaikkivoipa, vaan on olemassa ihmistä suurempi voima. Meille ei aina käy niin kuin toivoisimme. - Sari Sundvall-Piha

Hengellisessä kasvussa on Sundvall-Pihan mukaan oikeastaan kysymys pienenemisestä: oma voima vähenee. Ja kun se vähenee, ihminen uskaltaa rakentaa elämäänsä sen voiman varaan, joka hänelle on luvattu. Hän alkaa kukoistaa ja kasvaa kohti Jumalaa ja toisia ihmisiä.

Ahaa-elämyksiä tiellä

Jeesuksen kuoleman jälkeen kaksi hänen opetuslapsistaan teki kävellen matkaa Jerusalemista kohti Emmauksen kylää ja jutteli keskenään. Heidän seuraansa liittyi muukalainen, joka halusi tietää, mistä oppilaat puhuivat. Nämä kertoivat viime päivien tapahtumista: ristiinnaulitsemisesta ja siitä, että Jeesuksen ruumis oli kadonnut haudasta. Muukalainen piti heitä ymmärtämättöminä, ja sanoikin sen. Sitten hän selitti heille, että juuri niin oli pitänytkin tapahtua.

Kun he saapuivat Emmaukseen, oppilaat pyysivät muukalaista illalliselle kanssaan. Illallispöydässä, vieraan murtaessa leipää, oppilaat yhtäkkiä tunnistivat hänet Jeesukseksi. Ja sitten Jeesus olikin jo poissa.

”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?” oppilaat sanoivat toisilleen. Olisihan heidän pitänyt tajuta.

Ei ole sattumaa, että oppilaiden kerrotaan kohdanneen Jeesuksen tiellä. Tiellä Jeesus ilmestyi Paavalillekin. Jeesushan on tie, niin hän itse sanoi. Tie on niin toimiva vertauskuva kasvulle, muutokselle ja suunnan löytämiselle, että yksi kristittyjen varhaisista nimistä oli ”sen tien kulkijat”.

Kari Kuula sanoo, että ilmestymis- ja tiekertomuksissa ikään kuin tiivistetään pidemmällä matkalla tapahtunut prosessi yhteen ahaa-elämykseen.

– Useimmitenhan meidän elämässämme käy niin, että kasvu, uudet löydöt ja oivallukset tapahtuvat asteittain, prosessinomaisesti. Tie kuvaa sitä hyvin. Se on sellaista matkantekoa, jolla on joku suunta. Yleensä kun hoksaat kasvaneesi jossakin asiassa ja tutkit prosessia jälkeenpäin, huomaat, että olet selvästi kulkenut tiettyä, kuin karttaan piirrettyä reittiä pitkin. Mutta silloin, kun vielä kipuilit matkalla, et tajunnut ollenkaan, että kuljet valmista polkua, Kuula sanoo.

– Johdatus toimii jälkikäteen. Etukäteen harvoin näkee, minne tie johtaa.

Nykyisin heitä, Jeesuksen ylösnousemuksesta vakuuttuneita, on 2,3 miljardia, lähes kolmannes maailman väestöstä. Mitä heille on tapahtunut? Millaisia ilmestyksiä he ovat saaneet, millaisia reittejä kulkeneet?

– Meidän kulttuurissamme jumalat eivät kauhean usein nykäise näkyvällä tavalla suuntaan tai toiseen. Jumala on läsnä poissaolevana. Usko ei liity objektiivisiin tapahtumiin, vaan on meidän tavassamme nähdä asioita. Siihen kuuluu aina epävarmuus, epäily ja kyseenalaistaminenkin, Kari Kuula kuvailee.

Hän puhuukin jumalavapaasta maailmasta. Jos Jumala nykyisin puuttuu tapahtumien kulkuun, hän tekee sen sielun sisällä: havahtumisessa, valaistumisessa, oivaltamisessa, ilossa. Sydän hehkuu innosta niin kuin Emmauksen tietä kulkeneilla opetuslapsilla.

Kuulaa on vaivannut se, mitä tapahtuu, kun ihminen niin sanotusti tulee uskoon. Kun tie tekee äkkikäännöksen. Kuulan mukaan se, mikä näyttää äkilliseltä ja totaaliselta suunnanmuutokselta, on sitä harvoin.

– Kun uskoontulleita on tutkittu, on selvinnyt, että he ovat jo liikkuneet hengellisessä kulttuurissa ja käyneet hengellisissä tilaisuuksissa. Siellä he ovat oppineet sellaisen hengellisen heräämisen mallin, jossa oma elämä mielletään kaksijakoisesti. On aika ennen ja nyt tai pimeä vaihe ja valoisa vaihe. Puheeseen liittyy myös erottelun tekeminen ulko- ja sisäpuolisten välille. Epäilenkin, että uskoontulija elää läpi yhteisössä oppimaansa roolia. Toki siinä taustalla on varmasti aito halu muutokseen, Kuula kertoo.

Hänen mielestään uskoontuloretoriikka yksinkertaistaa asioita. Tavallaan se myös helpottaa hengellisen etsijän matkaa piirtäessään selkeän kuvan rajasta, joka on ylitettävä, ja tarjotessaan mallin, jonka avulla tilanteen voi ratkaista.

– Kuitenkin uskonasiat ovat aina vähän hämäriä asioita. Esimerkiksi meillä luterilaisessa kirkossa ajatellaan, että uskoon kuuluu iso harmaa alue. Se voi tuntua harmittavalta. Mistä silloin tietää, missä on epäuskon ja hapuilevan oikean uskon raja?

Johdatus toimii jälkikäteen. Etukäteen harvoin näkee, minne tie johtaa. - Kari Kuula

Kokonainen maisema

Ehkä kristinuskon salaisuus onkin se, että se ei ole vain tie, vaan kokonainen maisema. Sari Sundvall-Pihan mielestä kristinusko on tarjonnut toimivan kehyksen ihmisen puutteellisuuden, kivun ja hädän ymmärtämiselle. Se ei ole tyrkyttänyt epäuskottavaa kiiltokuvaa, vaan on tuonut monelle aitoa lohdutusta ja toivoa.

– Kristinuskon ytimessä on se, että se luo ihmiselle mahdollisuuden uskomiseen, toivomiseen ja rakastamiseen hänen omassa arjessaan. Ja kun nyt puhutaan ylösnousemuskertomuksesta, niin kuoleman äärellä me toivomme, että jollakin tavalla elämä jatkuu. Meidän itsemmekin on sitten joskus helpompi lopullisesti luopua kaikesta, kun kristinuskon tarina kantaa meitä. 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi