Kuva Erkki Makkonen
Joulun valot ja varjot – Mitä joulu merkitsee filosofille, kustannustoimittajalle ja arkkipiispalle?
Arkkipiispa Kari Mäkiselle joulu on kertomus, kustannustoimittaja Sanna-Mari Hoville lepoa vuoden aherruksen jälkeen ja filosofi Tuomas Nevanlinnalle tilinteon hetki.
Arkkipiispa Kari Mäkinen: "Tämän keskelle Jumala katsoo asiakseen tulla"
Se, mikä joulussa on tärkeintä, ei ole hukkunut tavaraan ja kimallukseen, vakuuttaa arkkipiispa Kari Mäkinen. Hänen mukaansa joulu on aina kunkin ajan näköinen – ja samalla jotain muuta.
– Kun on vaurastuttu, juhlan tuottamiseen liittyy tavaraistuminen. Se nyt vain on tapa, joka tässä kulttuurissa osataan. Mutta on tärkeää, että joulussa on myös syvempi kerros. Se hakee uudenlaisia uomia, ja tulee näkyviin vaikkapa Kauneimpien joululaulujen suosiossa, Mäkinen sanoo.
– Jotain joulun voimasta kertoo sekin, miten valmiita ihmiset ovat puolustamaan Enkeli taivaan -virren laulamista koulujen joulujuhlissa.
Joulu ei ole suoritus, sanoo arkkipiispa Kari Mäkinen. Kuva Sirpa Päivinen
62-vuotiaan Mäkisen lapsuudessa tavaraa oli vähemmän, eikä jouluna juuri matkusteltu. Ensimmäiset jouluvalot Tampereen Hämeenkadulla 1960-luvulla olivat ihmetyksen ja ihastuksen aihe – nykyisin sellaisia näkee lähes joka omakotitalon pihalla. Joulu myös tuntuu alkavan aina vain aikaisemmin ja aikaisemmin, eikä joulunodotusta ohjaa kirkkovuosi vaan markkinat.
Vaikka nykyisin yhä harvempi jaksaa herätä jouluaamuna kirkkoon, aattokirkot ovat sitäkin suositumpia. Jotkut perinteet, kuten kynttilöiden vieminen haudoille, ovat Mäkisen mukaan vahvistuneet.
– Nykyisessä elämänmuodossa ja kulttuurissa siteet aikaisempiin sukupolviin ovat ohentuneet. Haudoilla käymällä linkitämme itseämme aiempien sukupolvien perintöön. Se on myös tapa kohdata elämän rajallisuus ja kuolema ilman, että sitä tarvitsee erikseen sanoittaa.
Jos haikailee aikoja, jolloin kristillinen sanoma kajahti suomalaisessa joulunvietossa selvänä ja puhtaana, haikailee luultavasti jotakin, mitä ei ole koskaan ollutkaan. Mäkisen mielestä historiaa on turha romantisoida. Hän siteeraa Seitsemän veljeksen Juhania, joka jouluna uhoaa, kuinka ”tänä yönä, tällä hetkellä on tapahtunut suuri ihme Babylonin kaupungissa”.
– Eli ei se traditio ollut ihan hanskassa silloinkaan.
Kertomus toistuu
Olipa jouluevankeliumin kertomus Jeesuksen syntymästä ihan hanskassa tai ei, juuri sen toistamisesta monin eri tavoin on joulussa Mäkisen mukaan kysymys. Hänelle tuo kertomus on sekä arkinen ja samastuttava että selittämätön.
– Siitä voi löytää itsensä monesta kohtaa. Se koskettaa tätä elämää, jossa me elämme. Samalla siinä Jumala tulee näkyväksi ja sitoutuu osaksi tätä meidän elämäämme. Jumala ei ole jossain kaukana, vaan lähempänä kuin luulisikaan.
Jouluevankeliumin samastuttavaan ja koskettavaan kertomukseen liittyy kuitenkin aika vaikeaa teologiaa. Mitä tarkoittaa, että Jumala syntyy ihmiseksi? Tai että se vauva siellä seimessä on samaan aikaan tosi ihminen ja tosi Jumala? Pienemmältä ihmeeltä vaikuttaa se, että Jeesuksen myös kerrotaan syntyneen neitsyestä. Kun arkkipiispaa pyytää hieman valaisemaan sitä, miksi Jumala teki näin, häntä alkaa naurattaa.
– Nyt sinä oletat, että arkkipiispa osaa kertoa Jumalan ajatukset. Viime kädessä siinä on kyse senkaltaisesta Jumalan toiminnasta, jota ihminen ei voi loppuun asti selittää.
– Me olemme kirkossa tottuneet ajattelemaan, että meidän pitäisi selittää se. Mutta yhtä lailla on tärkeää, että kertomus saa elää ihmisten omassa mielenmaailmassa ja vaikuttaa koko painollaan.
Mäkinen muistuttaa, että kun jouluevankeliumia lukee, huomaa, ettei kenenkään sen henkilöistä kerrota ymmärtäneen, mitä tapahtui, tai osanneen selittää sitä.
– Se, millä tavalla ja miten Jumala koskettaa elämää, ei ole selittämisen vaan pikemminkin ihmettelemisen asia. Ja ihmettelemisestä jouluevankeliumissa kyllä puhutaan.
– Yksi iso viesti on se, että Jumala ei ole kaukana, vaikka häntä ei tunnista tai näe tai koe tai ymmärrä. Ja kyllähän se on aikamoinen ihmisen ja tämän elämän arvon julistus, että tämän keskelle ja tämmöiseksi Jumala katsoo asiakseen tulla. Olen jäänyt hämmästelemään myös sitä, että joulukertomuksessa Jumala suostuu avuttomuuteen ja voimattomuuteen ja tarvitsee ihmisiä ympärilleen pitämään huolta, Mäkinen pohtii.
Perheeni jouluun on aina jollain tavalla kuulunut se, että olen ollut töissä.
– Kari Mäkinen
Saa olla muistamatta
Arkkipiispa ymmärtää myös niitä, jotka mieluummin jättäisivät joulun juhlimatta. Hän tietää, että joulu voi olla myös julma juhla siihen liittyvien odotusten vuoksi. Silloin tulee helposti peilattua tämänhetkistä elämäntilannetta siihen, mitä elämässä joskus on ollut tai mitä muilla on.
– Joulu saattaa olla raskas, jos sitä läheistä, jonka kanssa on ennen jouluja viettänyt, ei enää ole. Jonkun joulua saattaa varjostaa se, ettei ole mahdollista hankkia lapsille sellaisia lahjoja, joita he toivovat ja joita kavereilla on. Meidän yhteinen taakkamme on, että luodaan sellaisia ikään kuin valtavirran normeja siitä, mitä kaikkea jouluun tulisi kuulua, Mäkinen arvioi.
– Toivoisin, että ihmiset voisivat elää juhlakauden niin hyvillä mielin kuin se tällä hetkellä on mahdollista. Ei tarvitse ajatella, että joulu on joku suoritus. Joskus se on vaihe, jonka yli täytyy vain kantaa muistonsa. Mutta joulunsa saa viettää myös niin, että on muistamatta, jos se tuntuu paremmalta.
Aikoinaan Mäkisellä oli tapana käydä silloin tällöin katsomassa perheetöntä miestä, joka asui yksiössä eikä juuri tavannut muita ihmisiä. Kerran Mäkinen kyseli mieheltä tämän jouluviettosuunnitelmia. Hankkiiko tämä kuusen? Ei. Entä jos hän menisi jonnekin, vaikkapa yksinäisten joulujuhlaan? Ei hän lähde ventovieraiden joukkoon. No onko mitään, mitä hän jouluna tekee?
– Mies vastasi lueskelevansa niin kuin aina, mutta kyllä hän varmaan yhden kynttilän sytyttää. Se oli hänen tapansa liittyä jouluun, yhteiseen juhlaan.
Viimeinen joulu arkkipiispana
Tuleva joulu on Kari Mäkisen viimeinen joulu arkkipiispana. Niin kuin aiempinakin jouluina siihen kuuluu aattona jumalanpalvelukset Saramäen vankilassa ja Turun tuomiokirkossa.
– Mutta en ajattele niin, että nyt lähdetään sorvin ääreen. Otan sen niin, että minun elämääni tällä hetkellä kuuluu tämä. Arkkipiispan työ ei ole vain virkaan kuuluvien tehtävien suorittamista, vaan sitä, että elää arkkipiispana.
Mäkinen on työskennellyt arkkipiispana vuodesta 2010 asti. Sitä ennen hän oli neljä vuotta Turun arkkihiippakunnan piispana ja yli kaksikymmentä vuotta seurakuntatyössä papin ja kirkkoherran tehtävissä.
– Perheeni jouluun on aina jollain tavalla kuulunut se, että olen ollut töissä. Se on tuonut siihen oman leimansa ja sisältönsä, ja rytmittänyt perheen ajankäyttöä, Mäkinen kertoo.
Ei siis ole ihme, että jotkut Mäkisen rakkaimmista joulumuistoista liittyvät työhön.
– Seurakuntapappiajoilta Ulvilasta muistan jouluaamuja, jolloin ajelin kirkolle varhain. Maassa oli lunta ja maisema oli ihan hiljainen. Muita ei juuri näkynyt. Sitten keskiaikaisessa kivikirkossa sytytettiin kynttilät kruunuihin ja himmennettiin valot. Se jouluaamun hiljaisuus oli jotenkin erityisen hienoa.
Sanna-Mari Hovia kauhistuttaa joulussa onnen ostaminen. Kuva Sirpa Päivinen
Kustannustoimittaja Sanna-Mari Hovi: "Kun koti on siisti, alkaa pyhä"
Tänä vuonna Sanna-Mari Hovi on työkiireidensä vuoksi ottanut joulusiivouksen rennosti. Hän ei ole tyhjentänyt maustepurkkeja, pessyt niitä ja täyttänyt niitä sitten uudelleen. Astiakaapit hän kyllä on tyhjentänyt, pessyt astiat ja laittanut ne takaisin kaappiin.
Joulusiivoukseen kuuluu hänellä sekin, että vaatekaapeista otetaan pois jokainen vaate, tarpeettomat lajitellaan pois ja tarpeelliset viikataan takaisin hyllyille. Ja koska Hovi kustannustoimittajana on kirjaihminen, myös kirjahyllyissä riittää imuroitavaa, kierrätettävää ja aakkostettavaa.
Mutta ei, Hovi ei kuulemma ole mikään siivoushullu. Itse asiassa hän ei muulloin juurikaan siivoa, paitsi jos on odotettavissa vieraita. Joulusiivousta hän tekee pikkuhiljaa useamman viikon ajan. Eikä hän stressaa siitä. Hän on viettänyt jouluja myös yksin ja ulkomailla, mutta parhaiten hän viihtyy perusteellisesti siivotussa kodissa.
– Siivous on minulle tavallaan vuoden paketoimista ja sitä, että puhdistan turhat kuonat pois. Kun koti on siisti, minulle tulee tunne, että nyt on pyhä.
Siivous on Hovin tärkein jouluperinne. Muun kanssa ei ole niin kauhean tarkkaa.
– En esimerkiksi juurikaan koristele kotia tai vaikka vaihda verhoja. En leivo muuta kuin joulukakkua ja pipareita, ja pipareitakin enemmän tuoksun vuoksi. Kakusta saattaa olla viimeiset palat tallella pakastimessa vielä pääsiäisenä.
Seimikuvaelma, johon Hovi ja hänen miehensä ovat keränneet hahmoja pikkuhiljaa, on sekin ehkä vähän sinnepäin. Siinä on savihahmoja Barcelonasta, enkeleitä Brasiliasta ja tavaratalosta Las Palmasista ostettuja muovieläimiä, joissa orava ja vuohi ovat samankokoiset.
Shoppailu ei Hovin jouluvalmisteluihin kuulu. Joulukortitkin hän tykkää askarrella itse.
– Ne ovat sellaista päiväkotilapsen tasoa, ettei kenenkään tarvitse tuntea kateutta, että tuokin se osaa kaikenlaista.
Eikä Hovin ja hänen miehensä joulupöydässä nähdä kinkkua tai muita pakollisia jouluruokia vaan sitä, mitä oikeasti tekee mieli syödä, keltahaperomuhennosta ainakin. Joulumusiikista Hovi pitää paljon ja hänellä on iso kokoelma joululevyjä. Aina hän ei malta odottaa edes adventtiin: tänäkin vuonna hän kuunteli Jouluoratoriota jo marraskuun lopussa.
Nykyisin minua kauhistuttaa joulussa onnen ostaminen.
– Sanna-Mari Hovi
Ei lapsuuden jouluja
Perinteiden painolastia ei Sanna-Mari Hovin joulunvietossa ole. Kaikki on itse valittu ja rakkaaksi havaittu, sillä Hovi vietti ensimmäistä kertaa joulua vasta aikuisena. Hän kasvoi jehovantodistajaperheessä, joten joulua tai syntymäpäiviä ei hänen lapsuudessaan juhlittu.
– Joulunpyhät olivat aika ankeita. 1970-luvulla elettiin yhtenäiskulttuurissa, jossa joululle ei ollut vaihtoehtoja. Mitkään paikat eivät olleet auki ja televisiostakin tuli vain jouluohjelmaa. Sen muistan, että kävimme aattona laskettelurinteessä, Hovi kertoo.
Koulussa hän ei voinut askarrella joulukoristeita, laulaa joululauluja tai osallistua joulunäytelmään ja joulujuhliin. Luokkansa ainoana Jehovan todistajana hän joutui väistämättä silmätikuksi.
– Ne ovat vaikeita paikkoja lapselle, joka ei kuulu valtauskontoon. Mutta ei minulla muuten ole sellaista tunnetta, että olisin lapsena jäänyt paitsi jostakin. Vaikka joulua ei vietetty, me järjestimme kotona omia juhlia pitkin vuotta ja saimme myös lahjoja.
Hovi irtaantui Jehovan todistajista parikymppisenä muutettuaan Helsinkiin. Ensimmäiset kokemukset joulunvietosta ystävien perheissä olivat hämmentäviä. Hovi yllättyi huomatessaan, kuinka maallinen juhla joulu olikin. Siihen näyttivät kuuluvan kuusi ja kinkku, mutta ei kirkossakäyntiä. Toinen häntä ihmetyttänyt asia oli se, kuinka paljon paineita ja pakkoa ihmisillä oli jouluvalmisteluista.
– Jos joulu stressaa, niin miksi on pakko siivota tai kutsua sukua kylään? Minusta on kivaa, että joulu ei enää ole niin kaiken jyräävä juhla kuin aikaisemmin.
– Nykyisin minua kauhistuttaa joulussa onnen ostaminen. Joulun varsinainen sisältö unohtuu hössötykseen. Arvostan sitä, että silloin halutaan olla yhdessä perheen kanssa, mutta ei siihen tarvita lahjaröykkiötä.
Monet tiukoista uskonnollisista yhteisöistä irtautuneet suhtautuvat varauksella kaikenlaiseen uskonnollisuuteen. Hovi ei. Hän epäilee, että hänellä on voimakas taipumus uskonnollisuuteen. Se veti hänet sittemmin luterilaisen kirkon jäseneksi.
– Luterilainen kirkko on avoin ja siellä on laaja mielipiteen- ja omantunnonvapaus. On helppo hengitellä ja saa ajatella itse. Arvostan yhteisöllisyyttä, armoa ja sitä, mitä kirkko tekee esimerkiksi vaalimalla yhteistä kulttuuriperintöä, Hovi kertoo.
Hän sanoo, ettei ole erityisen ahkera kirkossa kävijä, mutta adventtiaikaan ja jouluun kirkossakäynti kuuluu – joulu kun on hänelle nimenomaan uskonnollinen ja hengellinen juhla.
– Joulu on minulle myös selvästi kauden vaihtumisaika: levon hetki vuoden aherruksen jälkeen. Taas on kulunut yksi vuosi, ja on aikaa rauhassa miettiä elämää ja olemistaan.
Tuomas Nevanlinna on huomannut, että joulua vietetään muiden vuoksi. Kuva Sirpa Päivinen
Filosofi Tuomas Nevanlinna: "Joulussa tiivistyy se, millaista elämää elää"
Saanko esitellä jouluihmisen? Filosofi Tuomas Nevanlinna on sellainen, ei tosin mitenkään ongelmattomasti. Ajattelun ja keskustelun ammattilaisena hän on muotoillut erilaisia mahdollisia kritiikkejä, joihin epäilee jouluihmisenä joutuvansa vastaamaan. Olkoonkin, että hänen jouluihmisyytensä on paljolti valon kaipuuta ja kiinnostusta erilaisia joululaulusovituksia kohtaan.
Mutta annetaan Nevanlinnan kritisoida itseään. Kritiikit hän on lajitellut kahteen päätyyppiin, joita hän kutsuu dogmaattiseksi ja evankeliseksi.
– Dogmaattisen kritiikin mukaan joulu on epäkristillinen juhla. Vanha pakanallinen muoto on haluttu täyttää kristillisellä sisällöllä, mutta siinä on käynytkin päinvastoin. Pakanallinen sisältö on saanut kristillisen nimen. Kritiikistä on myös ateistinen versio: koska Jumalaa ei ole olemassa, joulu on joutava juhla, Nevanlinna selittää.
Nevanlinnan evankeliseksi kutsuma kritiikki puolestaan kohdistuu tapaan, jolla joulua vietetään. Joulunvietto vahvistaa kaikkea sitä, mitä kristittyjen pitäisi pikemminkin vastustaa: huono-osaisuus ja yksinäisyys kärjistyvät, turha kulutus lisääntyy, eläimiä lihotetaan ja tapetaan vain joulun takia. Joulu ei ole mikään hyljeksittyjen, köyhien ja raskautettujen juhla, jollaisena siitä mielellään puhutaan.
– Raskautetut, esimerkiksi perheenäidit, kantavat usein liiallisen taakan jouluvalmisteluista. Joulu ei lisää ihmisten yhteisyyttä, vaan tuntuu tuovan huonoimman esiin perheiden dynamiikoista.
Samansuuntaista kritiikkiä voi Nevanlinnan mukaan esittää myös ateisti, joka saattaa hyvinkin sanoa, että joulu on porvarillinen, privatisoitunut ja kapitalistinen juhla.
– Eihän näihin pysty sanomaan mitään. Kaikki ovat ihan päteviä, mahdollisia ja johdonmukaisia kritiikkejä, vaikka ei niitä jakaisikaan.
Nevanlinna on myös havainnoinut sitä, miten kritiikkiin on ollut tapana vasta.
– Sekä kirkollisen että kulttuuris-yhteiskunnallisen valtavirran reaktio näihin kritiikkeihin on se, että puolet myönnetään ja puolet kielletään. Myönnetään, että joulunvietossa on kaikenlaista turhaa ja epäilyttävää, mutta siellä alla on aito ydin: Jeesuksen syntymä tai todellinen joulumieli. Tämä ratkaisu kyllä toimii käytännössä, mutta ei kestä ajatuksellisesti.
Se, että kirkonmiehet ja -naiset muistuttavat joulun sanomasta, on Nevanlinnan mielestä kyllä ymmärrettävää. Se ei vain oikein toimi.
– Tällainen puhe on tähdätty liiallista kuluttamista tai joulun kaupallisuutta vastaan, mutta tavallaan kuitenkin siunaa sen. Pienellä hiljentymisellä aika ajoin voidaan hyvittää se kaikki epäilyttävä.
Joulussa tiivistyy se, minkälaista elämää elää.
– Tuomas Nevanlinna
Viimeisillä voimilla
Hassua tai kamalaa joulussa on Nevanlinnan mielestä sen pakottavuus. Edelleen, vuonna 2017 maallistuneessa Suomessa, joulun viettäminen on sosiaalinen pakko. Joulunvietossa tiivistyy Nevanlinnan mukaan sosiaalisen toiminnan perusmekanismi: minä en välttämättä usko tai jaa tätä, mutta uskon, että muut uskovat tai jakavat tämän asian, käsityksen tai käytännön. Joulua vietetään siis muiden vuoksi.
– Joulussa on eräs kirottu elementti eli lapset, joiden kautta tämä mekanismi toimii. Me emme voi riistää lapsilta joulua. Lapsiperheiden on liki mahdotonta luopua perinteisestä joulunvietosta lahjoineen. Kuka sanoo kuusivuotiaalle, joka kirjoittaa joulupukille, että meillä ei vietetä joulua, vaikka kaikki sinun kaverisi viettävätkin? Ei niin voi tehdä, ei niin halua tehdä.
Joulun sosiaalinen pakottavuus näkyy Nevanlinnan mukaan selvästi myös dynamiikaltaan tukahduttavissa perheissä.
– Kaikki joutuvat viimeisillä voimillaan panostamaan siihen, että tekevät asioita toisten vuoksi.
Liika on liikaa
Ehkä joulua voisi pitää eräänlaisena kevytversiona viimeisestä tuomiosta, pohtii Nevanlinna.
– Joulussa tiivistyy se, minkälaista elämää elää. Silloin punnitaan, mikä omassa elämässä on sekä psykologisessa että moraalisessa mielessä hyvää, mikä pahaa. Mistä tulen? Mikä olen? Mitä minun pitäisi tehdä? Yleisesti ajatellaan, että uusi vuosi olisi jonkinlainen menneiden arvioinnin ja lupausten tekemisen paikka, mutta kyllä minusta joulu on otollisempaa aikaa sen tutkiskelemiseksi, miten elää ja miten haluaa elää.
– Joitakin ihmisiä tavataan tai muistetaan vain jouluisin. Jossakin mielessä ihmisen haamut tulevat jouluisin käsiteltäviksi. Menneisyytensä kanssa täytyy tehdä tiliä. Samoin joutuu arvioimaan, mikä on luovuttamatonta ja tärkeää.
Jouluihmisen elämä alkaa kuulostaa aika raskaalta. Vielä raskaampaa tosin saattaa olla niillä, jotka eivät ole jouluihmisiä. Nevanlinna nimittäin veikkaa, että jouluihmisiksi tunnustautuvista suurin osa ei joudu kotona ottamaan kokonaisvastuuta jouluruljanssista.
– Jouluihmiset ovat yleensä miehiä. He kyllä kuskaavat perhettä hautausmaalle, käyvät Alkossa ja tekevät sinapin, mutta joulun viimekätinen organisointi on yleensä naisten vastuulla. Samalla perusteella myös kaikki keskiluokkaiset lapset ovat jossain määrin jouluihmisiä. Huono-osaisille lapsille taas joulu voi olla ahdistavaa aikaa.
Vaikka Nevanlinna nauttii siitä, että jouluun – toisin kuin juhlapäiviin yleensä – valmistaudutaan huolellisesti, liika on hänellekin liikaa. Kaksi kuukautta joulun odotusta uuvuttaa.
– Suunnittelen aina, että seuraavana syksynä merkitsen kalenteriin, milloin kuulen ensimmäistä kertaa tavaratalossa tai kauppakeskuksessa vaskipuhallinversion Petteri Punakuonosta, mutta unohdan sen aina. Veikkaan, että se tapahtuu jo lokakuun puolella.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Vietätkö ensimmäistä joulua ilman jotakuta tai jonkun uuden kanssa?
PuheenvuorotJoulu on kiitollisuuden ja kaipauksen juhla. Pieni perhe miehitetyssä maassa koki joulun kuten sinä, kirjoittaa Hilkka Olkinuora.
Hyvää pyhää: Elä valppaana
Hengellisyys
Taivaan tähden: Joulun kosketus
Hengellisyys
Gurun opissa: Anna joulun valon valaista sisimpäsi
Hengellisyys