Kolumni: Äiti on usein raivona ja nolona

Kolumni: Äiti on usein raivona ja nolona

Aikoinaan ajattelin, että kunpa lapsistani tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Sitten tajusin, että se on aika paljon vaadittu.

Esikoisen syntymäpäivä lähestyy. Meillä juhlitaan pian 17-vuotiasta. Minä itse juhlin vähän myös sitä, että reilun vuoden päästä hän on täysi-ikäinen ja minun kasvatusvastuuni hänen osaltaan päättyy siihen. Yksi sarka on kohta kuokittu!

Aikoinaan ajattelin, että kunpa lapsistani tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Sitten tajusin, että se on aika paljon vaadittu ja laskin rimaa. Kunpa heistä tulisi tasapainoisia. Silloin he kestäisivät vastoinkäymisiä ja vähemmän onnellisia aikoja, joita elämässä tulee väistämättä eteen.

Nykyisin ajattelen, että vaikka eivät olisi tasapainoisiakaan. Kunpa vain osaisivat hakea itselleen tarvittaessa apua. Ja kunpa edes yrittäisivät olla elämässä hyvän puolella. Näillä eväillä pääsisi jo tosi pitkälle.

Äitinä oleminen ei ole pelkkää rakkautta ja söpöilyä. Joskus epätoivon hetkellä äitiys on tarkoittanut myös mieleen juolahtanutta kostofantasiaa, joka sijoittuu kuopuksen täysi-ikäiseksi tulemisen päivään. Kuinka olen viikannut lapseni omaisuuden siististi Niemen punaisiin muuttolaatikoihin, kantanut laatikot terassille ja siinä sitten sanon: Teepä kuule ihan mitä haluat!

En minä oikeasti odota sitä, että lapset olisivat aikuisia ja muuttaneet pois kotoa.

Äitiys on myös sitä, kun Wilmaan on saman päivän aikana kilahtanut jo toinen tuntimerkintä ja vatsanpohjasta kuohahtaa raivo. Mitä se nyt taas on tehnyt?!

"Hyvää työskentelyä liikunnassa", opettaja on kirjoittanut. Luettuani viestin ei enää raivostuta. Vähän nolottaa; siitäs sain.

En minä oikeasti odota sitä, että lapset olisivat aikuisia ja muuttaneet pois kotoa. Minä odotan sitä, että vanhemman huolet hellittäisivät. (Olen kyllä kuullut, etteivät vanhemman huolet siihen lopu, kun lapsi aikuistuu.) Haluaisin, että tästä kasvatusurakasta selvittäisiin jotenkuten kunnialla. Haluaisin lupauksen siitä, että vaikeistakin vuosista ja asioista selvitään voittajina. Lupauksen siitä, että kaikki menee ihan hyvin.

Uskon kuitenkin, että murehtimisen ja ajan kulumisen odottelun sijaan on viisaampaa tehdä aina kulloinkin käsillä olevasta hetkestä mahdollisimman hyvä. Se lienee paras tapa valmistautua tulevaan. Ja onneksi asioilla on tapana järjestyä.

Kirjoittaja on kahden teini-ikäisen tytön ja yhden kirjan äiti.
soili.pohjalainen@saunalahti.fi

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi