Kolumni: Seksuaalisen kaltoinkohtelun uhrien ei tarvitse hävetä
Seksuaalisesta väkivallasta toipumisen kannalta on äärimmäisen tärkeää, että uhria uskotaan ja tekijä saatetaan vastuuseen, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.
Lauantaina 25.11. käynnistyi jälleen YK:n Oranssit päivät -kampanja, jota vietetään vuosittain naisiin kohdistuvan väkivallan pysäyttämiseksi. Tuoreen kyselytutkimuksen mukaan yhdeksän kymmenestä suomalaisnaisesta on kokenut seksuaalista häirintää.
Tutkimuksessa nostetaan esille myös häirinnän vakavat ja konkreettiset vaikutukset naisten elämään. Esimerkkeinä mainitaan seksuaalisen häirinnän ja sen pelon vähentävän naisten vapautta liikkua julkisissa tiloissa.
Vapauden menetys nousee itsellänikin ensimmäisenä mieleen, kun pohdin seksuaalisen häirinnän ja muun kaltoinkohtelun vaikutusta elämääni. Vaikka kuljen itsekin pimeällä avaimet nyrkissä ja vältän nousemasta yksin epämääräisiin takseihin, suurin vapaus, jonka seksuaalinen kaltoinkohtelu on minulta vienyt, on vapaus häpeästä.
Olen kertonut kokemuksistani avoimesti ja tiedän olevani monelle esimerkki selviytymisestä. Osallistuin muutama vuosi sitten #eimeidänhäpeä-kampanjaan, jonka tavoittena oli murtaa häpeä, jota aivan liian moni seksuaalista väkivaltaa kokenut joutuu kantamaan. Mustavalkoisella kampanjavideolla katson kameraan kuin aseen piippuun ja puristelen käsiäni hermostuneesti yhteen. Särkyvässä äänessäni kuuluu tukahdutettu tunne, kun lausun kampanjan iskulauseen: ”Häpeä ei kuulu meille.”
Ulkopuolinen saattaa hyvinkin nähdä videolla selviytyjän ja kuulla äänessäni voimaa ja vahvuutta. En kuitenkaan ollut tuolloin edes alkanut työstämään sitä syvälle pesiytynyttä häpeää, jota vasta pari vuotta sitten ymmärsin kantavani sisälläni.
Pelkään tuottavani pettymyksen sillä, etten olekaan niin vahva ja sinut kokemuksieni kanssa kuin voisi luulla.
Trauman syntymiseen vaikuttaa traumaattisen tapahtuman lisäksi se, kuinka siihen suhtaudutaan. Kun puhutaan seksuaalisesta kaltoinkohtelusta, on toipumisen kannalta äärimmäisen tärkeää, että uhria uskotaan ja tekijä saatetaan vastuuseen. Olisi mielenkiintoista tietää, kokisimmeko me seksuaalisen häirinnän ja väkivallan uhrit kokemuksistamme häpeää lainkaan, mikäli me saisimme toipua ympäristössä, joka ei syyllistäisi meitä.
Omalla kohdallani toipumisen tielle on osunut esteitä epäonnisen paljon. Kulttuuri, jonka mukaan seksuaalinen väkivalta voi saastuttaa ihmisen symbolisesti, sekä julkisuus, jonka myötä altistuu myös tuntemattomien ihmisten syyllistäville kommenteille, ovat moninkertaistaneet sisäistämääni häpeää.
Koska moni pitää minua selviytyjänä, ei häpeästä puhuminen ole helppoa. Pelkään tuottavani pettymyksen sillä, etten olekaan niin vahva ja sinut kokemuksieni kanssa kuin voisi luulla. Koen silti tärkeäksi nostaa esille, että niin kuin seksuaalinen kaltoinkohtelu, ei häpeäkään ole omaa syytämme.
Toivon, että jonakin päivänä sisäistän lauseen, jonka mustavalkoisella kampanjavideolla sanoin. Siihen asti lause jatkuu: häpeä ei kuulu meille, vaikkemme itse sitä vielä uskoisikaan.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Tsunamin jälkeen piispan sanat pelottivat, nyt ne lohduttavat
PuheenvuorotPiispa Eero Huovisen pohdinnat siitä, missä Jumala oli tsunamin iskiessä jäivät vahvasti 11-vuotiaan mieleen, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.
