Kuula: Moni kertoo Jumalan parantaneen – miksi sitten ihmeille ei löydy tieteellistä näyttöä?
Jumala auttaa ikään kuin hän ei haluaisi paljastua auttajaksi.
Kaveri ihmeparantui. Krooniset poskiontelotulehdukset riivasivat häntä vuosia. Punktio tehtiin melkein säännöllisesti. Kerran hengellisessä kokouksessa hän tunsi lämpöä kasvoissaan, mutta ei ajatellut asiaa sen kummemmin. Lääkärillä sitten todettiin, että onteloissa ei olekaan mitään vikaa. Eikä tulehdukset sen koommin uusineet.
Mitä tästä ajatella? Kaveri oli tolkun ihminen. Hammaslääkäri, tunsi siis alaa jonkin verran. Kristitty perhe, jalat maassa. Ei tehnyt numeroa asiasta, mutta uskoi ihmeen tapahtuneen.
Vastaavia tapauksia raportoidaan paljonkin. Toki suuri osa herättää epäilyitä, mutta sitten on se joukko, joka pistää miettimään. Luotettava ihminen kertoo parantumisestaan. Lääkäritkin toteavat asian ja hämmästelevät.
Parantumiskokemuksia ei voi kiistää. Se on selvä. Miksi sitten objektiivisista ihmeistä ei jää haaviin tieteellistä näyttöä?
Lääketieteellistä ja teologista tutkimusta tehdään tosi paljon. Luulisi, että moni haluaisi ratkaista ihmekysymyksen tieteen keinoin. Kootaan suuri joukko uskonnollisissa konteksteissa raportoituja ihmeitä, käydään ne läpi lääketieteen valossa ja tehdään tuloksista tilastollinen esitys. Tällainen tutkimushan ei ole vaikeaa saatikka kiistanalaista.
Mutta siinä olisi mahdollisuus sensaatioon. Koko maailmankatsomuksemme räjähtäisi, jos saataisiin kiistaton näyttö rukouksen ja parantumisen välille. Tästä jos mistä kannattaisi tehdä väitöskirjoja. Silti harva näyttää ryhtyvän toimeen. Eikä niissäkään käteen ei ole jäänyt mitään.
Suomessa lääkäri Matti A Miettinen tutki väitöskirjassaan (1990) reilua 600 raportoitua ihmettä, joista yksikään ei täyttänyt ihmeen kriteeriä. Ihmiset väittivät parantuneensa, mutta tauti oli päällä edelleen. Tai sitten lääketieteellinen hoito selitti parantumisen. Joskus taudin luonteeseen kuuluu spontaani paraneminen ajan kanssa. Miettinen ei siis löytänyt pientäkään tilastollista vihjettä ihmeiden suuntaan.
Jumala näyttäytyy yksilöille, henkilökohtaisesti, yhdelle kerrallaan.
Se, että teologit eivät edes yritä moista tutkimusta, kertonee ennakko-oletuksesta. Homma on turhaa. Haaviin ei jää mitään. Ihmeitä kyllä koetaan, mutta kun niitä penkoo tarkemmin, niihin löytyy aina jokin tämänpuoleinen selitys. Hommaa vielä mutkistaa se, että ihmeistä kerrotaan myös uskonnollisen kontekstin ulkopuolella.
Tämä ei tietenkään poista sitä mahdollisuutta, että Jumala tekee ihmeitä. Hän parantaa kyllä, mutta luonnollisia mekanismeja käyttäen. Siksi emme tunnista hänen interventioitaan, vaan kiitämme lääkäriä tai luontoa. Rukouksia sairaan puolesta hän kuuntelee niin säästeliäästi, ettemme voi osoittaa yhteyttä rukouksen ja parantumisen välillä. Jumala auttaa ikään kuin ei haluaisi paljastua auttajaksi.
Tälle saattaa olla syynsä. Jumala ei tee itsestään julkista objektiivista järjen totuutta, koska se muuttaisi hänet osaksi luomakuntaa, samanlaiseksi havaittavaksi kohteeksi kuin painovoima tai pimeä aine. Hän näyttäytyy toisella tavalla. Yksilöille, henkilökohtaisesti, yhdelle kerrallaan. Kunkin vapautta ja persoonaa kunnioittaen.
Siksi hänen todellisuutensa paljastuu vain, jos lähden liikkeelle jumalauskosta käsin. Silloin näen paljonkin merkkejä hänestä. Ilman tätä lähtökohtaa maailma on mykkä ja ihmeet vain sattumaa.
Kirjoittaja on ahaa-elämyksiin addiktoitunut etsijä. Ja löytäjä. Taipumusta yläpilviajatteluun. Pappi, teologian tohtori ja tietokirjailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kuula: Englannin kuninkaan sijaan uskon puolustajan arvonimi kuuluisi näille kahdelle henkilölle
PuheenvuorotMoni meistä ei tiedä olevansa tärkeä ”uskon puolustaja” toiselle ihmiselle.