Kuula: Omakohtaisen uskon pitäisi olla vapauttava kokemus, mutta Mikko Kuustonen traumatisoitui uskonratkaisua korostavassa yhteisöissä
Luterilainen herätyskristillisyys on muuttanut julistustaan tahdikkaammaksi.
Mikko Kuustonen kertoo Iltalehden haastattelussa nuoruudestaan jyrkän oikeaoppisessa herätyskristillisyydessä. Oltiin oikeassa uskossa, mutta se ei johtanut iloon ja vapauteen. Päinvastoin. Ahdas mustavalkoinen maailmankuva puristi ihmisiä rikki.
Evankelioiva herätyskristillisyys kutsuu omakohtaiseen uskoon. Tarkemmin ajateltuna tuntuu kummalliselta, että se pakottaisi ihmisen itselleen vieraaseen muottiin. Omakohtaisuushan tarkoittaa päinvastaista. En jäljittele pastoria tai saarnamiestä, vaan uskon omalla tavallani, kuten minun persoonalleni sopii.
Tälle löytyy hyvät teologiset perusteet. Lähestyessään ihmistä Jumala mukautuu kunkin vastaanottokykyyn. Hänen tarkoituksensa kun on suostutella ihminen ystävyyteen kanssaan. Silloin edetään toisen ehdoilla. Lähestytään vain sen verran, mihin toinen antaa luvan. Pyydetään vain sitä, mihin toinen on valmis.
Näin saadaan suloista väljyyttä evankeliointiin. Apostoli Paavali sanoi kerran, että emme halua ”määräillä teidän uskoanne, tahdomme vain auttaa teitä saamaan ilon” (2. Kor. 1:24). Uskon iloa etsivä hyötyy kyllä toisten vinkeistä ja viisauksista, mutta vain jos ne jaetaan ilman ylhäältäpäin käskyttämisen henkeä. Kerrotaan, mitä on itse löydetty, mutta sillä ei määräillä toista. Toinen saa ottaa sen, mikä toimii hänelle.
Koska usko Jumalaan koskettaa ihmistä niin syvältä, sen alueen haavat paranevat hitaasti.
Näin siis teoriassa, valitettavasti käytäntö on joskus toista. Suomessakin ihmisiä on kovisteltu uskoon yksisilmäiseen tyyliin, etenkin kun mennään ajassa taaksepäin muutama vuosikymmen.
Iltalehden jutussa Mikko Kuustosen nuoruuden taustayhteisöksi nimetään luterilaisen kirkon sisällä toimiva niin sanottu viides herätysliike. Ilmaus viides herätysliike johtaa harhaan. Kyseessä ei ole yhtenäinen liike, vaan joukko profiililtaan erilaisia itsenäisiä järjestöjä. Niistä merkittävimmät ovat Suomen Raamattuopisto, Kansanlähetys ja Kansan Raamattuseura. Kuustonen toimi 1980-luvun ajan Suomen Raamattuopiston yhteyteen kuuluvassa Pro Fide -bändissä ja edusti sen linjaa. Eräät bändin tuolloiset biisit ovat kieltämättä kauheita. Ei ihme, että Kuustonen esitti niitä ristiriitaisin mielin.
Nykyään viidesläiset liikkeet on toista kuin neljä vuosikymmentä sitten. Yksittäisiä ylilyöntejä löytyy, mutta suuri linja on selvä: jyrkästä, pakottavasta evankelioinnista ja helvetillä pelottelusta on tehty parannusta.
Eniten tunnen Kansan Raamattuseuraa, enkä mitenkään näe siellä yksisilmäisyyttä tai ahdistavaa hengellisyyttä. Päin vastoin, liike julistaa armon avaruutta ja lupaa olla rikkinäinen etsijä.
Myös Kansanlähetys ja Suomen Raamattuopisto puhuvat nyt pehmeämpään sävyyn kuin ennen, vaikka oman asian takana luonnollisesti seistään vakaasti. Tosin niitä rasittaa kielteinen kanta naisten pappeuteen ja sukupuolineutraaliin avioliittoon. Kansan raamattuseura on pysynyt näistä kiistoista erillään ja hyväksyy naisten pappeuden.
Vaikka evankelioinnin henki on muuttunut, kerran saadut traumat jäävät ihon alle pitkäksi aikaa. Kuustonenkin kertoo edelleen tarvitsevansa terapiaa myös kokemansa hengellisen väkivallan vuoksi. Koska usko Jumalaan koskettaa ihmistä niin syvältä, sen alueen haavat paranevat hitaasti.
Toisaalta uskon tuoma ilokin voi eheyttää ihanasti. Joskus se alkaa uskon omakohtaisuuden oivaltamisesta. Saan olla kristitty omalla tavallani. Kukaan ei töni minua, kaikkein vähiten Jumala, sillä hän on minun puolellani.
Kirjoittaja on ahaa-elämyksiin addiktoitunut etsijä. Ja löytäjä. Taipumusta yläpilviajatteluun. Pappi, teologian tohtori ja tietokirjailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ketola: Menestyksen teologia virittää suuria odotuksia kristillisiä tv-kanavia ja evankeliointikampanjoita kohtaan
PuheenvuorotMutta voidaanko Jumalan suosiota mitata kääntyneiden määrällä tai kasvavilla katsojaluvuilla?
