null Rukoustaistelua, todistuspuheenvuoroja, helvetinpelkoa – Silja Vuorikurun nuoruudessa hänen kotipaikkakunnallaan vaikutti viides herätysliike, josta jäi ahdistavia muistoja

Silja Vuorikuru ja Eero Junkkaala ajautuivat viidennen herätysliikkeen piiriin nuoruudessaan ja tietämättään. 

Silja Vuorikuru ja Eero Junkkaala ajautuivat viidennen herätysliikkeen piiriin nuoruudessaan ja tietämättään. 

Rukoustaistelua, todistuspuheenvuoroja, helvetinpelkoa – Silja Vuorikurun nuoruudessa hänen kotipaikkakunnallaan vaikutti viides herätysliike, josta jäi ahdistavia muistoja

Myös Eero Junkkaalan nuoruutta leimasi viides herätysliike. Siitä tuli hänelle hengellinen koti. ”Ihan oikeaa uskoa se oli, tosin ehkä vähän mustavalkoista ja jyrkkää”, hän arvioi nyt.

“Joka välissä lauletaan, joka välissä rukoillaan. Päivän päätteeksi Maijastiina puhuu pitkään Jeesuksesta, joka kolkuttaa vuorollaan jokaisen ihmisen sydämen ovella, mutta ei pakota ketään avaamaan, vaan kyllin kauan koputettuaan lymyää ja pakenee. Sen jälkeen ihminen voi vain etsiä sitä, jota hänen sydämensä rakastaa, mutta ei enää milloinkaan löydä häntä.”

Yllä oleva katkelma on Silja Vuorikurun romaanista Kultalintu, mustasulka ja kuvaa päähenkilön, Iiris-nimisen tytön, kokemuksia seurakunnan lastenleirillä.

Teksti on fiktiota, mutta vaikutteita siihen Vuorikuru on saanut lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan. Myös hän kävi seurakunnan lastenleireillä, useampanakin vuonna. Viikonloppuleirit olivat tuolloin 1980- ja 90-lukujen vaihteessa hyvin suosittuja.

– Niitä odotettiin ja niille mentiin kavereiden kanssa. Vaikka leirillä oli kivaa, joistakin asioista tuli vähän outo fiilis. Isoset esimerkiksi pitivät iltaisin todistuspuheenvuoroja, joissa he kertoivat, kuinka olivat tulleet uskoon. Niissä toistui kaava, että ensin kaikkea oli rankkaa ja vaikeaa ja sitten tuli ratkaisu, Vuorikuru kertoo.

– Olin ehkä noin kymmenvuotias, kun isoset esittivät leirillä näytelmää, jossa tapahtui junaonnettomuus. Kaikki junassa olleet kuolivat. Yksi matkustaja oli matkan aikana tullut uskoon. Hän pääsi taivaaseen ja kaikki muut joutuivat helvettiin.

Silja Vuorikuru on kirjallisuudentutkija, joka on väitellyt Aino Kallaksen tuotannosta ja kirjoittanut myös Kallaksen elämäkerran. Äitinsä menettäneen tytön kasvutarina Kultalintu, mustasulka (Kustannus Aarni 2021) on hänen esikoisromaaninsa.

Silja Vuorikuru on kirjallisuudentutkija, joka on väitellyt Aino Kallaksen tuotannosta ja kirjoittanut myös Kallaksen elämäkerran. Äitinsä menettäneen tytön kasvutarina Kultalintu, mustasulka (Kustannus Aarni 2021) on hänen esikoisromaaninsa.

Rippileirillä moni tuli uskoon

Seuraavassa katkelmassa Vuorikurun romaanin päähenkilö Iiris on rippileirillä.

”Jumala ei ole helläsilmäinen taivaanisä, leppeä partasuu kumpuilevan poutapilven yllä. Jumala on punaisesta helvetistä tuijottava hiilenmusta silmä, joka tarkkaa herkeämättä, mitä askaroin mielessäni ja mitä jalkojeni välissä. Mutta jos tämän puolitoistaviikkoisen rippileirin aikana nöyrryn ja vastaan Jumalalle kyllä, kyllä, hän muuttuu yhdessä salamankantamassa minua yltiöpäisesti rakastavaksi isäksi, joka uhrasi poikansakin saadakseen viettää iankaikkisuuden minun kanssani, minun.”

Pikkukaupungissa, jossa Vuorikuru lapsuutensa ja nuoruutensa asui, seurakunnalla oli näkyvä rooli ja niin kutsuttu viides herätysliike vaikutti vahvasti. Se näkyi koulussakin, jossa jotkut seurakuntanuoret pitivät julistavia aamuhartauksia.

– Suhtauduin uskoon perusmyönteisesti, että ovathan ne asiat varmaan ihan totta, Vuorikuru kertoo.

Jo lapsena Vuorikuru tiesi, että rippileirillä moni nuori tuli uskoon. Aikanaan hän meni sitten itsekin rippileirille. Tuohon aikaan leirit olivat pitkiä. Vuorikuru muistelee omansa kestäneen kaksitoista päivää.

Jatkuvaan rukoilemiseen liittyi myös kielilläpuhumista ja muuta. Ne olivat aika ahdistavia tilanteita.

Rippileirillä iltaohjelmaan kuului isosten todistuspuheenvuoroja, jotka usein olivat tunnepitoisia. Jotkut isosista kertoivat itsestään hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Joka ilta oli vapaaehtoisia rukoushetkiä, joissa leiriläisiä tuli uskoon. Niihin Vuorikuru ei osallistunut.

Rippileirin jälkeen Vuorikuru kävi isoskoulutuksen ja päätyi isoseksi ja mukaan seurakunnan nuorisotoimintaan. Isosaikaan liittyvät hänen traumaattisimmat kokemuksensa. Rippi­leirillä ohjaajat kertoivat isosille, että mitä pitempään leiri kestää, sitä voimakkaammin saatana yrittää estää sen, että nuoret tulisivat uskoon. Siksi isosten tehtävänä oli rukoilla ja käydä sillä lailla hengellistä sotaa.

– Sitä rukoilemista oli ihan hirveästi. Kun muu ohjelma iltaisin oli loppunut, isosilla oli vielä pakollinen rukoushetki. Aamulla ennen muuta ohjelmaa oli myös rukous. Jatkuvaan rukoilemiseen liittyi myös kielilläpuhumista ja muuta. Ne olivat aika ahdistavia tilanteita, varsinkaan kun en ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse. Leirin loppuvaiheessa olin ihan poikki.

Silja Vuorikuru jäi nuorena seurakunnan sisäpiirin ulkopuolelle. Myöhemmin hän löysi yliopistosta yhteisön, jonka kokee omakseen.

Silja Vuorikuru jäi nuorena seurakunnan sisäpiirin ulkopuolelle. Myöhemmin hän löysi yliopistosta yhteisön, jonka kokee omakseen.

Ulkopuolelle jääminen oli tuskallista

Kielilläpuhumista oli myös muissa seurakunnan nuorten tilaisuuksissa, samoin profetoimista. Seurakunnassa osa nuorista kuului sisäpiiriin. Heille annettiin vastuuta, ja he saivat aikuisilta erityistä huomiota. Silja Vuorikuru ei koskaan päässyt valittujen porukkaan, vaikka olisi kyllä halunnut. Hänelle siinä ei ollut kyse uskosta, vaan siitä, että voisi tuntea kuuluvansa johonkin.

– Seurakunnassa oli aika tiukat normit siitä, millainen olisi pitänyt olla. Asioita ei kielletty suoraan, mutta kerrottiin, mikä kaikki ei ollut hengellisesti rakentavaa. Seksiä ei saanut harrastaa ennen avioliittoa, minkä vuoksi jotkut menivät nopeasti ja tosi nuorina naimisiin.

– Minulla oli paljon kavereita seurakunnan ulkopuolella, mitä ei pidetty suotavana. Muistan, että vaatetustani paheksuttiin ja hameen pituutta arvioitiin. Minua puhuteltiin myös siitä, että olin lukenut filosofiasta kertovan nuortenkirjan ­Sofian maailma ja erehtynyt kertomaan siitä.

Jos olisin kelvannut porukkaan, olisin varmaan imeytynyt sinne tosi syvälle.

Aikuisena Vuorikuru on ajatellut, että ulkopuolisuus oli hänen pelastuksensa. Hän oli menettänyt äitinsä kahdeksanvuotiaana, ja siksikin hänellä oli suuri tarve saada hyväksyntää ja kuulua johonkin.

– Ulkopuolelle jääminen oli varmaan tuskallisempaa kuin se olisi ollut, jos minulla olisi ollut ehjä tausta. Toisaalta jos olisin kelvannut porukkaan, olisin varmaan imeytynyt sinne tosi syvälle.

– Äidin kuoleman vuoksi myös kaikki ne helvettipuheet olivat minulle astetta konkreettisempia ja pahempia kuin muille. Mietin, että äiti ei varmaan näillä mittapuilla ollut kuollessaan oikeassa uskossa, joten mitä jos hän on nyt siellä helvetissä.

Yliopistosta löytyi oma yhteisö

Nuorilta odotettiin aktiivisuutta. Ohjelmaa oli seurakunnassa melkein joka ilta, ja siihen olisi pitänyt osallistua. Toiminnan keskipiste oli perjantai-illasta ­aamuyölle asti auki pidetty yökahvila, jossa 15–18-vuotiaat nuoret tekivät vapaaehtoistyötä. He pitivät todistuspuheenvuoroja ja auttoivat humalaisia ikätovereitaan. Samaan aikaan lähistöllä pidettiin rukousvartiota, jotta kahvilassa ei tapahtuisi mitään pahaa.

– Kahvila oli perustettu, koska oli jokin profetia, että suuren herätyksen piti alkaa nuorista. Minua hävetti se touhu, joten vain hengailin mukana. Siihen aikaan vapaa-ajanviettopaikkoja ei juuri ollut, joten siellä kävivät monet. Osa tuli vain lämmittelemään.

Lukion jälkeen Silja Vuorikuru pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Seurakunta jäi.

– Yliopistosta löysin samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Tajusin, että on yhteisöjä, joihin mahdun ja kelpaan, jotka koen omikseni ja joissa voin olla oma itseni.

Erosin kirkosta siksikin, etten halunnut kuulua yhteisöön, joka suojelee tällaisia liikkeitä.

Meni muutama vuosi, ettei Vuorikuru juuri ajatellut kokemuksiaan seurakunnassa. Kun hän myöhemmin ymmärsi, että kyse oli ollut vain yhden herätysliikkeen toiminnasta, tuli vihakin.

– Varmaan meistä jokainen luuli menevänsä ihan tavalliselle rippileirille eikä tajunnut, ettei touhu kaikissa Suomen seurakunnissa ollut sellaista. Erosin kirkosta siksikin, etten halunnut kuulua yhteisöön, joka suojelee tällaisia liikkeitä. Osasyy eroon oli toki myös se, että vaikka lapsena ja nuorena koetinkin kovasti uskoa, en loppujen lopuksi kuitenkaan uskonut.

Teologian tohtori Eero Junkkaala on kirjoittanut yli 50 kirjaa. Kirjassaan Viides herätysliike  – näin minä sen näen (Kirjapaja 2016) kertoo viidennen herätysliikkeen historiasta ja omista kokemuksistaan.

Teologian tohtori Eero Junkkaala on kirjoittanut yli 50 kirjaa. Kirjassaan Viides herätysliike – näin minä sen näen (Kirjapaja 2016) kertoo viidennen herätysliikkeen historiasta ja omista kokemuksistaan.

Eero Junkkaala on samassa uskossa edelleen

60 vuotta sitten Eero Junkkaala tuli uskoon. Hän oli lähtenyt luokkakaverinsa kutsumana nuorten seuroihin. Siellä toiset nuoret todistivat uskostaan Jeesukseen.

– Minulta kysyttiin, olenko uskossa. Luultavasti en ymmärtänyt kysymystäkään. Minulle vakuutettiin, että minun pitäisi jättää elämäni Jeesukselle, ja sitten pääsisin taivaaseen. Ajattelin, että niin kai sitten pitäisi. Jotenkin näin se meni. Jälkeenpäin olen miettinyt, ettei se kovin syvällinen kääntymys ollut, Junkkaala kertoo.

Jotakin siinä kuitenkin tapahtui, hän arvioi nyt. Tuon illan jälkeen hän halusi uudelleen seuroihin. Hänessä heräsi halu käydä kirkossa, lukea Raamattua ja rukoilla.

– Jumala antoi minulle sen uskon, ja siinä samassa uskossa olen vieläkin. Se oli minun tieni.

Se tie vei hänet jo koululaisena julistamaan Jumalan sanaa niin lähiseudun kuppiloihin kuin Saksaan ja Itävaltaankin. Junkkaala opiskeli ensin kirkon nuorisotyönohjaajaksi, sitten papiksi. Hän on opettanut Raamattua ja tehnyt lähetystyötä, väitellyt teologian tohtoriksi ja kirjoittanut yli viisikymmentä kirjaa.

Uskon korostaminen vetää rajoja muihin

Kuunnellessaan aikoinaan nuorten seuroissa todistuspuheita Eero Junkkaala ei tiennyt olevansa niin sanotun viidennen herätysliikkeen vaikutuspiirissä. Tuolloin Suomessa elettiin liikkeen nousun aikaa. Junkkaala asui Lempäälässä, jossa viidesläinen herätys vaikutti.

– Enhän minä muusta kristillisyydestä edes tiennyt silloin – paitsi sen, että ne, jotka eivät käyneet meidän seuroissamme, eivät olleet uskovia, Junkkaala sanoo ja naurahtaa päälle.

Tarkkaillaan ainakin toisten syntejä, ja seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat saattaneet ylikorostua.

Junkkaalan mukaan uskoontulon ja henkilökohtaisen uskon korostaminen on viidesläisille yksi tapa vetää rajoja muihin.

– Ymmärrän kyllä, että ulkopuoliset saattavat tästä syystä pitää meitä ahdasmielisinä. Olemme luokitelleet ihmisiä sen perusteella, ovatko he uskovaisia vai eivät. Nykyisin kyllä myönnetään, että emmehän me sitä tiedä ja totta kai uskovaisia on muuallakin kuin omassa porukassa.

– Ahdasmielistä vaikutelmaa on varmaan lisännyt tietynlainen lakihenkisyys, syntien tarkkailu. Tarkkaillaan ainakin toisten syntejä, ja seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat saattaneet ylikorostua. Välillä voisi kyllä miettiä muitakin syntejä: kateutta, ylpeyttä, itsekkyyttä, Junkkaala sanoo.

Jeesuksen paluun odottelua

Henkilökohtaisen uskon lisäksi viidesläisyydessä korostetaan evankeliointia – yritetään siis saada muutkin tulemaan samaan uskoon. Nuorena sananjulistus oli Eero Junkkaalalle niin tärkeää, että koulunkäynti sujui mitenkuten. Sillä ei ollut väliä, koska tuolloin vallalla oli voimakas lopun­aikojen odotus. Jeesus oli tulossa takaisin minä hetkenä hyvänsä.

– Vaikka jotkin asiat nyt hymyilyttävät, olen edelleen sitä mieltä, että ihan oikeaa uskoa se oli, tosin ehkä vähän mustavalkoista ja jyrkkää.

Itse sanon, että Jeesus voi tulla huomenna tai vaikka tuhannen vuoden päästä, joten jäitä hattuun.

Eskatologia eli lopunaikojen odotus on ollut yksi viidesläisyyden leimallinen piirre. Junkkaala arvioi, että Jeesuksen paluuta kyllä odotetaan edelleenkin, muttei ehkä yhtä palavasti kuin hänen nuoruudessaan.

– Takavuosina esitettiin elokuvia, joissa toiset katosivat yhtäkkiä, kun heidät oli temmattu taivaaseen. Se oli aika ahdistavaa, mutta sellaista on enää aika vähän, Junkkaala sanoo.

– Jotkut tosin ovat sitä mieltä, että Jeesus tulee todennäköisesti jo meidän elinaikanamme. Itse sanon, että Jeesus voi tulla huomenna tai vaikka tuhannen vuoden päästä, joten jäitä hattuun. Vaikka tämä on paha maailmanaika, ei tämä ole ensimmäinen sellainen. Enteisiin tuijottelu on hyödytöntä ja haitallistakin.

Eero Junkkaalalle Raamattu on Jumalan sanaa, mutta myös rosoinen ja monisyinen kirja, jossa voi olla virheitäkin.

Eero Junkkaalalle Raamattu on Jumalan sanaa, mutta myös rosoinen ja monisyinen kirja, jossa voi olla virheitäkin.

Raamattu on kaikkein ylin auktoriteetti

Kun kirkossa ollaan eri mieltä siitä, voiko nainen toimia pappina tai voitaisiinko samaa sukupuolta olevat parit vihkiä avioliittoon, suurin osa viidesläisistä vastaa ei ja perustelee kantaansa tietyillä Raamatun kohdilla.

– Viidesläisille Raamattu on kaikkein ylin auktoriteetti. Se on Jumalan sanaa, Junkkaala kiteyttää.

Junkkaalan oma käsitys Raamatusta on muuttunut vuosien varrella. Vaikka hän edelleen pitää kiinni siitä, että Raamattu on Jumalan sanaa, se on hänelle nykyisin paljon rosoisempi ja monisyisempi kirja, ja siinä voi olla virheitäkin.

– Nuorempana olin myös kreationisti. Oli hidas prosessi ymmärtää, että maailma on vanhempi kuin 6 000 vuotta ja ettei tuo asia ole Raamatun kanssa ristiriidassa. Raamattu pitää tulkita oikein.

Evoluutio on yksi kysymys, jossa Junkkaala arvioi joutuneensa viidesläisyyden sisällä hieman silmätikuksi, sillä herätysliikkeessä on myös jyrkkää kreationismia edustavaa väkeä.

– Joidenkuiden silmissä olen tästä syystä täysin jumalaton, Junkkaala hymähtää.

Sitäkään kaikki viidesläiset eivät hyväksy, että Junkkaala ei pidä ongelmana yhteistyötä naispuolisten pappien kanssa.

Jyrkimmät lähtevät Lähetyshiippakuntaan

Vaikka erimielisyyksiä on, Eero Junkkaala ei ole harkinnut liikkeen jättämistä, sillä hän pitää sitä edelleen hengellisenä kotinaan.

– Eikä viidesläisyys ole liike, joka jätetään tai otetaan. Ei siihen ole mitään jäsenkirjaa. Kyse on enemmän siitä, kuka mieltää olevansa sisällä.

Viidesläisyyteen on aika syvään juurtunut sellainen ajatus, että kirkossa pysytään niin kauan kuin siellä luetaan

Kirkonkaan jättämistä Junkkaala ei ole harkinnut, mutta arvioi, että monella viidesläisellä on jalka kytkimellä. Jyrkimmin ajattelevat ovat hänen mukaansa jo hypänneet Lähetyshiippakuntaan, jonka kaksi edellistä piispaa ovat tulleet viidesläisyyden piiristä.

– Kun naisia alettiin vihkiä papeiksi, monet sanoivat, että seuraavaksi tulee homokysymys, ja se on viimeinen pisara. No, nyt sitä keskustelua käydään, enkä tiedä, mikä on viimeinen pisara kenellekin. Toisaalta viidesläisyyteen on aika syvään juurtunut sellainen ajatus, että kirkossa pysytään niin kauan kuin siellä luetaan Isä meidän -rukous ja uskontunnustus.

– Itse ajattelen niin, että kirkolla on ylä- ja alamäkiä, ja nyt olemme vähän alamäessä. Ehkä tulee paremmat ajat. Mutta vaikka niin ei kävisikään, mihin minä tästä kirkosta lähtisin?

Nuori hakee herätysliikkeestä varmoja vastauksia, mutta aikuistuessaan hän ehkä rupeaa ajattelemaan myös uskosta eri tavalla ja kyseenalaistamaan sekä liikkeen oppeja että tiukkoja elämäntapanormeja, arvioi entisiä viidesläisiä tutkinut Eetu Kejonen. Lue Kejosen haastattelu täältä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: