null Linda-Maria: Kohtasin metrossa vanhoja tuttuja huumeajoiltani

Linda-Maria: Kohtasin metrossa vanhoja tuttuja huumeajoiltani

Kuristaa ajatella, että he ovat kulkeneet samoja asemien välejä sillä aikaa, kun minä olen päässyt eteenpäin. Heitä ei silti saa halventaa.

Olin matkalla Itäkeskukseen. Metron pysähdyttyä Hakaniemessä kuulin kovaäänistä puhetta. Vaunuun astui sisään hieman päälle kolmekymppiset mies ja nainen, tuttujani vuosien takaa. Pariskunta puhui kovaan ääneen huumeista ja niiden hankkimisesta.

Tuijotin eteeni ja mietin, tunnistaisiko pariskunta minut. En pitänyt sitä todennäköisenä, olenhan muuttunut kahdessatoista vuodessa paljon.

Pari ei näyttänyt muuttuneen juurikaan. Miehen katse oli aavistuksen verran sumeampi ja naisen romanipuku oli vaihtunut kevyempään hameeseen. Muuten he näyttivät juuri siltä, millaisina heidät muistin.

Uppouduin taas samaan ajatukseen kuin joka kerta nähdessäni ihmisiä tuosta osasta menneisyyttäni. Kurkkuani kuristi tietoisuus siitä, että he eivät ole päässeet pois sieltä mistä minä. Koko sen ajan, kun olen tehnyt levyjä ja kirjoja, he ovat kulkeneet samoja asemien välejä.

”Sitä vaan rupes miettimään, et missähän kunnossa sitä ite olis, jos silloin aikanaan olis lähtenyt luisumaan.”

Ajatukseni keskeytyi, kun huomasin vieressäni istuvan naisen vilkuilevan pariskuntaa ja puhuvan heistä jotakin puhelimeen. ”Jotain ne tossa säätää. Tuli Hakaniemestä kyytiin”, hän sanoi puoliksi kuiskaten. Minulla oli kuulokkeet korvillani, joten nainen varmaan ajatteli minun kuuntelevan musiikkia. Tai sitten hän vain oletti, etteivät hänen juttunsa kiinnostaneet minua. Mutta ne todella kiinnostivat. Kyllähän minä tiesin, kuinka vanhan maailmani ihmisistä puhutaan. Nainen oli hyvin pukeutunut ja vaikutti kiireiseltä. Olin varma, että pariskunnan huomiota herättävä käytös turhautti häntä.

Sitten pariskunta nousi penkistä ja keskusteli vielä hetken keskenään aivan meidän vieressämme. Minä ja puhelimessa puhuva nainen katsoimme heitä, mutta pariskunta oli omassa, sumuisessa maailmassaan. Sitten he hoippuivat ovelle ja jäivät pois. Minä pohdin, olikohan tämä viimeinen kerta, kun näin kumpaakaan heistä.

Nainen jatkoi puhelimessa puhumista nyt hieman kovemmalla äänellä. ”Nyt ne jäi pois”, hän sanoi. Terästin kuuloani. Päätin, että mikäli kuulisin jotakin halventavaa tai rasistista, puuttuisin heti. Kertoisin, että nämä ihmiset olivat olleet ystäviäni, ja että heistä ei puhuta tuolla tavalla.

Mutta nainen sanoi: ”Kiinnitin vaan huomiota siihen, miten kauniita noi ihmiset oli. Sitä vaan rupes miettimään, et missähän kunnossa sitä ite olis, jos silloin aikanaan olis lähtenyt luisumaan.”

Kyyneleet kohosivat silmiini. Tuijotin yhä eteeni. Yritin kerätä rohkeutta sanoa naiselle jotain. Mutta hän nousi ylös, käveli ovelle ja jäi pois seuraavalla asemalla puhuen yhä puhelimessa.

Se, mitä olisin halunnut sanoa naiselle, oli kiitos.

Kiitos siitä, miten kauniisti puhuit ihmisistä, jotka joskus tunsin.

 

Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: