Linda-Maria: Luterilaisuus tuntuu vapaudelta, mutta ikävöin karismaattisten seurakuntien yhteisöä
Olisi mukavaa, jos seurakunnan tilaisuudessa joku tulisi kysymään mukaan toimintaan.
Liityin teini-ikäisenä helluntaiseurakuntaan. Minut kiidätti sinne nyt jo edesmennyt nainen, joka kutsui minua ”kalakseen”. Nimityksen taustalla oli hänen ajatuksensa, että hän oli ”kalastanut” minut uskoon.
Tämä tuntui hämmentävältä. Olin luterilaistaustainen 16-vuotias ja olin ajatellut olleeni aina uskossa. Helluntaiseurakunnassa sain kuitenkin kuulla, että minun olisi synnyttävä uudesti ylhäältä ja tehtävä erillinen uskonratkaisu.
Siihen aikaan kaikki ratkaisuni olivat kuitenkin kyseenalaisia, eikä kasteallas ollut suinkaan ainoa allikko, jossa päädyin räpiköimään.
Aikuisena palasin lapsenuskooni ja aloin käydä sunnuntaisin rippikirkossani. Siellä oli sopivan suomalainen tunnelma. Penkissä ei tarvinnut nostaa käsiään ylös ja pappi kaatoi vain ehtoollisviiniä, ei ihmisiä.
Kirkossa muistin lähes aina käyttäytyä luterilaisesti. Mitä nyt vahingossa välillä mumisin omia rukouksiani puoliääneen, jolloin sain jäyhiltä mummoilta pitkiä katseita.
Olen toisinaan kirkon tilaisuuksissa toivonut, että minua tultaisiin taas kalastamaan.
Luterilaisessa kirkossa käyminen tuntui pitkään pelkästään vapauttavalta. Kukaan ei kysynyt, olenko naimisissa, eikä kukaan saanut profetiaa sydäntäni painavasta abortista, jollaista en ole koskaan tehnyt. Sain olla uskoni kanssa rauhassa. Mutta jossain vaiheessa huomasin saavani olla rauhassa myös silloin, kun olisin kaivannut kuuntelijaa.
Huomasin ikävöiväni karismaattisten seurakuntien yhtenäisyyttä ja ihmisten kiinnostusta uusia tulijoita kohtaan.
Yhden kerran menin erään helluntailaistaustaisen läheiseni kanssa kirkkoon, jossa pyysimme jumalanpalveluksen jälkeen esirukousta. Valkopukuinen työntekijä istuutui viereemme penkille ja kysyi, mikä mieltämme painaa. Kerroimme, että toivoisimme Jumalalta ohjausta haastavaan elämäntilanteeseemme. Ystävällinen työntekijä ehdotti, että voisimme alkaa pitää ajatuksistamme päiväkirjaa.
Neuvo oli kaunis, mutta menimme kirkkoon kuullaksemme Jumalan sanaa. Apu mitä toivoimme, oli rukous.
Viime aikoina olen käynyt muutamia kertoja taas karismaattisessa seurakunnassa. Huomaan kyllä painotus- ja näkemyseromme tietyissä asioissa, mutta pidän yhteisöllisestä tunnelmasta ja siitä, että minuun otetaan kontaktia.
Olen toisinaan kirkon tilaisuuksissa toivonut, että minua tultaisiin taas kalastamaan. Että joku tulisi kysymään, toivoisinko esirukousta tai haluaisinko tulla mukaan seurakunnan toimintaan.
Ehkä en vain ole löytänyt yhteisöllistä luterilaisuutta, mikäli sellaista on. Tai sitten olen tässäkin asiassa useiden altaiden uiskentelija.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Linda-Maria: Uskotko, että voit tehdä syntiä mielessäsi? – Häiritseviä ajatuksia vastaan taisteleminen vain voimistaa niitä
PuheenvuorotLääketiede todistaa asiasta eri tavoin kuin useat konservatiivikristityt.
