Luoma: Taru sormusten herrasta on kertomus perisynnistä
Frodon matka sormuksen tuhoamiseksi on kuin ihmisen räpistely irti omasta syntisyydestään.
Onko perisyntiä vaikea ymmärtää? Ajattelen usein Taru sormusten herrasta -kirjasarjaa, -elokuvia tai muita kulttuurituotteita. Suosikkini on vuoden 1993 suomalainen minisarja Hobitit, joka on kuvattu Suomenlinnassa ja jossa Kari Väänänen esittää sekä Aragornia että Klonkkua.
Taru sormusten herrasta kertoo siitä, kuinka hobitti nimeltään Frodo saa haltuunsa sormuksen, joka hitaasti mutta varmasti tuhoaa omistajansa sielun ja väärissä käsissä koko maailman. Frodo lähtee vaaralliselle matkalle kohti tuomiovuorta, jonka laava on ainoa asia, joka voi tuhota sormuksen.
Sormus tekee kaikkensa, jottei urhea hobitti pääsisi matkansa päähän, mutta Frodo jatkaa sinnikkäästi eteenpäin. Lukuisat ystävät auttavat häntä matkan varrella ja vaarat voitetaan vaivoin. Sormus kääntää ystävät toisiaan vastaan ja tuo toisista esiin heidän huonoimmat puolensa, vallanhimon, epäluottamuksen, vihan ja katkeruuden.
Vuoden 1993 Hobitissa sormus muuttaa Taneli Mäkelän näyttelemän Frodon äänen vieraaksi. Harmi, ettei tätä muutosta nähdä Hollywood-tuotannossa, koska se toimii niin hyvin: sormuksen vallassa ihminen muuttuu toiseksi, ei enää kuulosta itseltään. Sormus syö Frodon sielua sisältä.
Ihmisen tarina on tarina epäonnistuneesta matkasta. Vaan onko se turha?
Kun Frodo pääsee viimein tuomiovuorelle ja on valmis heittämään sormuksen laavaan, hän ei kykene tekemään sitä. Hobitti kääntyy kannoillaan ja lähtee sormuksen kanssa pois. Niin vahva on sormuksen voima.
Tämä on ollut minusta aina sietämätön käänne. Samalla se on täydellinen kuvaus siitä, mistä perisynnissä on kyse: ihminen voi taistella syntiä vastaan koko elämänsä, mutta ei koskaan pääse siitä irti. Frodo ei heitä sormusta pois, eikä ihminen koskaan lakkaa tekemästä syntiä. Ihmisen tarina on tarina epäonnistuneesta matkasta.
Vaan onko se turha? Miksi taistella syntiä vastaan, jos sitä ei voita? Frodon tarinaan tulee viime hetkellä käänne: kohtalo – tarkemmin sanottuna Klonkku – puuttuu peliin, riistää sormuksen Frodolta, mutta putoaakin itse laavaan sormuksen kera. Sormus tuhoutuu ja maailma pelastuu. Kohtalo tai Jumalan armo, miten sen haluaa ottaa.
Taru sormusten herrasta on kertomus matkasta, joka pitää tehdä. Jollei Frodo taivaltaisi tuomiovuorelle, ei Klonkku voisi sinne sormuksen kanssa koskaan pudota. Siksi syntiäkin pitää vastustaa, koska koskaan ei tiedä missä vaiheessa ja miten Jumalan armo puuttuu peliin.
Kirjoittaja on populaarikulttuurin ilmiöihin hurahteleva teologi, feministi ja päiväuneksija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Luoma: Nostalgialla ratsastava viihdetuotanto saisi tuottaa myös tummaihoisen Jeesuksen
PuheenvuorotKun vanhoista klassikoista tehdään uusia versioita, ne ovat ilahduttavan usein monimuotoisempia kuin alkuperäisteos. Jeesuksesta tehdään kuitenkin edelleen kaavoihinsa kangistuneita kuvauksia.
