null Naatus: ”Tämä on vähän liikaa äidille” – Joskus ihmeet voivat olla pienen silkkiuikun kokoisia

Naatus: ”Tämä on vähän liikaa äidille” – Joskus ihmeet voivat olla pienen silkkiuikun kokoisia

Pesän tarkistamisesta tuli jokapäiväinen tehtäväni. Piti opetella luottamaan. 

Toukokuun puolivälissä vilkkaan ulkoilureitin viereen kaislikkoon ilmestyi silkkiuikun pesä. Se kellui kuin tarjottimella kivenheittäjien ja oluttölkin viskaajien silmien alla. 

Pesästä tuli minulle tärkeä. Kävin joka päivä katsomassa, että vieläkö se on tallessa. Joinakin päivinä tein tarkastusreissuni useamman kerran. Ja joka kerta lähestyin paikkaa sydän syrjällään yrittäen varautua siihen, ettei pesää enää olisi.

Toukokuun lopulla Helsingin yli pyyhkäisi rankka kevätmyrsky. Sen jälkeen juoksin kiireen vilkkaa katsomaan, vieläkö pesä on tallella. Sain kuulla, että muutama silkkiuikun pesä oli tuhoutunut näillä rannoilla myräkässä, mutta seuraamani pesä oli yhä tallella. 

Ymmärsin, miten tarkkaa riskien arviointia lintupariskunta tekee hautomispaikkaa etsiessään. Jos pesä olisi ollut kauempana rannasta ja väljemmillä vesillä, se olisi ollut myrskyjen riepoteltavana. Nyt se sai kaislikosta ja rannan poukamasta riittävästi suojaa myrskyä vastaan, vaikka rannalla vaanivatkin arvaamattomat, maailmaa hallitsevat nisäkkäät, ihmiset. 

Pikkuhiljaa opin luottamaan, että jos näin jo kauempaa toisen silkkiuikkupuolison uiskentelevan lähimain, arvelin että pesä on yhä tallella. Ne kun hautovat munia vuorotellen.

Arvasin h-hetken tulleen. 

Lopulta, vajaan neljän viikon odottamisen jälkeen, huomasin jo kaukaa, että molemmat linnut uiskentelivat kaislikon tuntumassa rauhallisen oloisina. Arvasin h-hetken tulleen. 

Pesä oli nyt tyhjä, mutta poikasia ei näkynyt missään. Seisoin rannalla kuin kivettyneenä ja tuijotin kaislikkoon uskaltamatta hiipiä lähemmäksi. 

Täytyi vain luottaa, että juuri kuoriutuneet poikaset olivat nyt piilossa vanhempiensa siipien suojassa.

”Tämä on vähän liikaa äidille”, kuulin seitsemänvuotiaan lapseni äänen selän takaa.

Totta.

Vuorokauden kuluttua tyhjän pesän näkemisestä satuin tarkistusmatkalleni yhtä aikaa lintuperhettä kuvaavan valokuvaajan kanssa. Hänen kameransa näytöllä näkyy emon sulkien seasta pilkottava pieni linnunpoika. Ja hetken päästä näin omin silmin toisen poikasen uivan kaislikossa aivan emonsa kylkeen liimautuneena.

Ihmeitä tapahtuu – ja ne ovat juuri tällaisia pienen silkkiuikun kokoisia.

Tämä kummitäti kantaa heitä sydämessään tästä edespäinkin ja toivoo heille hyvää elämää tässä kauniissa maailmassa. 

Kirjoittaja on viestijä, kestävyysjuoksija ja kirkon uskollinen palvelija.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi