Ovatko lähetyspiiritädit katoavaa kansanperinnettä? Anna-Liisa Viita, 70, on lähetyspiirinsä nuorin
Hyvä on tarkoitettu jaettavaksi, uskovat lähetyspiirien naiset. Vantaalainen Anna-Liisa Viita alkoi käydä lähetyspiirissä 1980-luvulla.
Joka toinen torstai Anna-Liisa Viita lähtee Länsimäen kirkolle. Hän on Länsimäen lähetyspiirin vetäjä ja käynyt piirissä 1980-luvun alusta alkaen.
– Minulle tuli silloin herätys, ja menin mukaan seurakunnan toimintaan, Viita kertoo.
Lapsuudenkodissa Pohjanmaalla uskottiin Jumalaan, mutta Jeesuksen merkitys alkoi mietityttää vasta paljon myöhemmin. Kun se kirkastui, alkoi tuntua tärkeältä, että evankeliumi leviää.
Lähetyspiirin kokoontumisten ohjelma oli 1980-luvulla samanlainen kuin nyt. Lähetystyöntekijöitä kävi vierailulla, tai sitten luettiin lähetystyöntekijöiden kirjeitä ”kentältä”, kuten sanonta kuuluu. Oli alkuhartaus ja loppuhartaus, oli rukous ja oli alku- ja loppuvirsi. Keskusteltiin, juotiin teetä ja kahvia, joskus askarreltiin. Suurin ero nykyiseen oli piiriläisten lukumäärä ja ikä.
– Meitä oli silloin enemmän, parikymmentä. Eikä me silloin oltu vanhoja, vaan kolmi–nelikymppisiä, Viita sanoo.
Silloin kun minulle tuli se herätys, ajattelin, että tämä asia ei ole tarkoitettu vain minulle, vaan tämä on tarkoitettu levitettäväksi.
Miehiä on vaikeampi saada mukaan
Länsimäen kirkon lähetyspiirissä käy nykyään kymmenkunta piiriläistä. Iältään he ovat seitsemän–kahdeksankymppisiä, ja heistä on tullut vuosien aikana myös ystäviä. Anna-Liisa Viita, 70, on piiriläisistä nuorin.
– Puheliasta porukkaa, Viita kuvailee.
– He ovat kiinnostuneita asiasta. Tulevat aina paikalle, ellei ole mitään voittamatonta estettä.
Piirissä jutellaan siitä, mitä ajatuksia vierailijan esitys herätti, vähän henkilökohtaisista asioista ja seurakunnan asioista. Niistä piiriläisillä on sanottavaa, sillä monet ovat muutenkin aktiivisia seurakuntalaisia, aivan kuten Anna-Liisa Viitakin. Hän käy jumalanpalveluksessa, on mukana diakonian keikkapankissa ja toimii yhteisvastuukerääjänä.
Yleensä lähetyspiireissä käy naisia, mutta Länsimäessä on mukana pari miestäkin. Viita on pannut merkille, että miehiä on vaikeampi saada seurakunnan toimintaan.
– Miehet haluavat varmaan olla enemmän kotona ja katsoa urheilua televisiosta. Kyllä se taitaa olla niin, että vain yksi kymmenestä seurakunnan tilaisuuksissa kävijästä on mies. Länsimäen kirkolla kokoontuva miestenpiiri on kuitenkin suosittu.
Miehet haluavat varmaan olla enemmän kotona ja katsoa urheilua televisiosta. Kyllä se taitaa olla niin, että vain yksi kymmenestä seurakunnan tilaisuuksissa kävijästä on mies.
Lähetyspiiriläinen tuntee lähetystyön arjen
Lähetyspiiriläisten vuoden kohokohta koittaa ensimmäisenä adventtina, kun Länsimäen kirkolla järjestetään lähetysmyyjäiset. Niihin aletaan valmistaa myytävää jo hyvissä ajoin, kesän jälkeen. Anna-Liisa Viita on muun muassa neulonut sukkia ja tehnyt kirkolta löytyneistä kynttilänpätkistä uusia kynttilöitä. Varsinainen hittituote ovat olleet yhden piiriläisen tekemät joulukortit, joita on myyty myös Kauneimmissa joululauluissa. Tuotto annetaan lähetystyölle.
Lähetystyöntekijöiden arki on Anna-Liisa Viidalle tuttua muutenkin kuin lähetyspiirin ansiosta. Vuosina 1988–2003 hän teki itsekin lähetystyötä Israelissa.
– Silloin kun minulle tuli se herätys, ajattelin, että tämä asia ei ole tarkoitettu vain minulle, vaan tämä on tarkoitettu levitettäväksi. Olin ollut ulkomailla kesätöissä monena vuonna, ja ajattelin, että siitä voisi olla hyötyä. Otin yhteyttä Suomen Lähetysseuraan ja kysyin, olisiko mahdollista päästä töihin.
Viita päätyi Jerusalemiin kassanhoitajan nimikkeellä, sillä lähetystyöntekijänä hän ei olisi saanut viisumia. Myöhemmin hän teki Haifassa seurakuntatyötä.
Osa työstä oli sellaista, että sitä piti tehdä matalalla profiililla. Levotonta ja jännitteistäkin Israelissa oli varsinkin 2000-luvun alussa, mutta Viita viihtyi hyvin.
– Ainoa kerta, kun olen Israelissa pelännyt, oli se kun menin yhteen kerrostaloon ja siellä rappukäytävässä juoksi vapaana vihainen susikoira. Ihmisiä tai terrori-iskuja en pelännyt.
Kun Viita palasi Suomeen, sopeutumista teki mieli jarrutella.
– Muistan, kuinka menin Citymarketiin, ja siellä oli ne valtavat hallit ja sisäänkäynnin yläpuolella teksti ”kaikki mitä elämään tarvitaan”. Tuli sellainen olo, että en haluaisi lähteä mukaan siihen kulutustavarahullutukseen.
"Ei kukaan pysty ketään käännyttämään"
Lähetyspiiriläisten keski-ikä herättää väkisinkin kysymyksen siitä, ovatko lähetyspiirit ja niiden uskolliset kävijät katoavaa kansanperinnettä. Anna-Liisa Viita uskoo, että parinkymmenen vuoden päästä lähetyspiirit voivat olla historiaa. Tietoa lähetystyöstä saa muualta, eikä se tunnu olevan seurakunnissa enää niin keskeistä.
– Nuoret matkustelevat ja hankkivat harjoittelupaikkoja ulkomailta. Jos lähetystyö kiinnostaa heitä, he hakeutuvat sinne kentälle.
Viidan mukaan lähetystyöstä voi joillakin olla vääriä mielikuvia. Kuvitellaan, että se on käännyttämistä.
– Ei kukaan pysty ketään käännyttämään, hän sanoo.
– Lähetystyössä lähdetään ihan ruohonjuuritasolta, autetaan ensin. Aina kun on menty jonnekin, on rakennettu sairaaloita ja kouluja ja neuvottu terveydenhoitoasioissa. Se on ihan sitä, mitä sanotaan kehitysyhteistyöksi.
Viita on huomannut, että kirkon asemakin on Suomessa muuttunut. Kun hän on yhteisvastuukerääjänä sanonut lahjoittajille ”kiitos ja siunausta”, ihmiset ovat näyttäneet hämmentyneiltä.
Viita korostaa, ettei hän toivo mitään pahaa, mutta hän on miettinyt, tulisivatko uskon asiat ja kirkko ihmisille tärkeämmiksi vaikeuksien keskellä.
Lähetyspiirejä on tarvittu myös siksi, että on voitu lähettää työntekijöitä tueksi sinne, missä kristityt ovat vähemmistönä tai heitä vainotaan.
– Ne, jotka kääntyvät Jeesukseen uskoviksi, tarvitsevat tukea. Me suomalaiset ollaan sitkeitä, kuunnellaan ja tuetaan.
Länsimäen kirkon lähetyspiiri kokoontuu parillisen viikon torstaina klo 18-20 Länsimäen kirkon seurakuntasalissa, Kerokuja 9.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Me vanhukset emme ole rupuporukkaa, olemme lipunkantajia” – Kolme eläkeläistä kertoo, mitä he ovat elämänsä aikana oppineet
Hyvä elämäEläkeläiset Aino Tukiainen, Matti Tikkanen ja Sirkka Nykänen sanovat sanansa elämästä ja sen vääjäämättömästä kulusta.
