Kuvapäiväkirjojen tekeminen on pitänyt Heli Lindroosin hengissä silloin, kun elämässä on ollut raskaita aikoja.
Päiväkirjaa voi myös maalata tai piirtää – Heli Lindroosille se on omatekoista taideterapiaa
Jäljen ei tarvitse olla kaunista, vaan tärkeintä on tekemisen ilo. Kahdeksantoista vuotta kuvapäiväkirjoja tehneen Heli Lindroosin neuvoilla sinäkin pääset alkuun.
Heli Lindroos ottaa mustan värikynän ja sutaisee kiemurtelevan viivan keskelle valkoista paperia.
– Nyt se on pilalla. Tämän jälkeen ei ole mitään väliä sillä, mitä tähän tehdään, hän sanoo.
Sattumanvarainen viiva vie tyhjän paperin kammon ja rohkaisee kokeilemaan. Toinen Lindroosin vakiokikka on kastaa kämmenensä väriin ja läiskäyttää kädenjälki paperille.
Lindroos itse tosin ei rohkaisua tekemiseen kaipaa. Hän on tehnyt kuvapäiväkirjoja 18 vuoden ajan lähes poikkeuksetta päivittäin.
Rohkaisua kaipaavat ne, jotka aloittelevat omaa kuvapäiväkirjaansa esimerkiksi Lindroosin kursseilla. Syyksi Lindroos epäilee takavuosien kouluopetusta, jossa osaamisen ja oikein tekemisen rajat olivat ahtaat.
– Kursseilla joudun joka kerta sanomaan aikuisille ihmisille, että kyllä te saatte värittää paperia. Koulu ei ole osannut osoittaa ihmisille sellaisia väyliä, että voi vähän hullutellakin. Pitäisi olla superhyvä tai sitten ei tehdä ollenkaan. Ikään kuin ei saisi harrastuksekseen ja huvin vuoksi tehdä. Osa onneksi pääsee sen yli ja tekee kuitenkin.
Suosittelen sellaista ”oho, upsis!” -tekniikkaa. Tekee jotain ja katsoo, että oho, tästä tuli tämmöinen.
Heli Lindroos ainakin on tehnyt. Nyt eläkkeellä ollessaan hän voi uppoutua kuvien tekemiseen tuntikausiksi kerrallaan. Hänen olohuonettaan hallitsee iso työpöytä. Purkeissa odottaa siveltimiä ja erilaisia kyniä. Yhden seinän täyttää hylly, jossa on metreittäin valmiita kuvapäiväkirjoja ja erilaisia taide- ja askartelutarvikkeita.
Kuvapäiväkirjassa tekniikka on vapaa. Lindroos käyttää vesivärejä, akryylivärejä ja erilaisia kyniä sekä väriliituja, sapluunoita ja leimasimia. Lisäksi hän liimaa mukaan lehdistä leikattuja kuvia. Yhdeltä sivulta pilkottaa täytetty sudokuristikko, toista koristaa kiiltokuva. Lindroosilla on myös iso pino valmiiksi kuvioimiaan papereita, joista voi repiä tai leikata paloja päiväkirjaan.
– Suosittelen sellaista ”oho, upsis!” -tekniikkaa. Tekee jotain ja katsoo, että oho, tästä tuli tämmöinen. Sitten yrittää selvitä sen kanssa eteenpäin. Ei tarvitse tulla valmista eikä kaunista. Kaikki kelpaa.
Yleensä Lindroosilla on useampi päiväkirja meneillään yhtä aikaa. Kun yhdessä maali kuivuu, toiseen voi tehdä jotakin. Ja sitten voi taas palata keskeneräiseen.
Päiväkirjojen sivut ovatkin monikerroksisia, lähes kolmiulotteisia. Lindroosille tärkeää on myös se, miltä kirjat tuntuvat kosketettaessa. Ja se, millainen ääni kuuluu, kun sivuja lehteilee.
Tällä hetkellä Lindroosilla on menossa päiväkirja numero yhdeksänkymmentä – hän tosin epäilee, että on jo saattanut seota laskuissaan. Vanhimpia päiväkirjoja hän on heittänyt pois.
Olen koukussa tähän. Varmaan olen sillä lailla erityisherkkä, että haltioidun väreistä.
Kuvapäiväkirjojaan Heli Lindroos kutsuu tee se itse -taideterapiaksi ja tajunnanvirraksi. Jos joku kysyy, miksi hän niitä tekee, Lindroos vastaa, että kyse on henkiinjäämisestä ja elämän haurauden ihmettelemisestä.
Hän jäi leskeksi ja kahden alaikäisen pojan yksinhuoltajaksi yli 20 vuotta sitten. Sitä ennen hän oli miehensä saattohoitaja.
– Saattohoitajana tunsin itsekin tekeväni kuolemaa. Kun se oli ohi, olin hämmentynyt siitä, että jäinkin henkiin. En oikein tiennyt, mitä minun sitten kuuluisi tehdä, Lindroos kertoo.
– Ennen mieheni sairastumista tein aktiivisesti tilkkutöitä ja osallistuin näyttelyihinkin. Kun maailma meni nurin, se tuntui liian työläältä. Siirryin paperiin, koska se oli helpompaa, nopeampaa ja keveämpää. Ja siitä sai ihan saman ilon.
Tekeminen piti Lindroosin hengissä myös silloin, kun diakonin työ tuntui kohtuuttoman rankalta ja stressi vei yöunet ja sotki ruokarytmin. Asiakkaiden ongelmat olivat niin isoja, että se apu, mitä diakoniatyöntekijä pystyi antamaan, tuntui lähinnä laastaroinnilta.
– Nyt eläkkeelle jäätyäni ihmettelen, että olen hengissä. Ja minulle maksetaan siitä, että täällä vain maalailen kaiket päivät, Lindroos iloitsee.
– Olen koukussa tähän. Varmaan olen sillä lailla erityisherkkä, että haltioidun väreistä. Minun ei tarvitse kuin mennä lankakauppaan, niin olen täydessä euforiassa. Maalaaminen tuottaa niin paljon iloa ja tyydytystä – sellaisen tunteen, että olen elossa.
Kun mielessä pyörivän asian saa paperille, sen saa pois päästään ja hiukan kauemmas. Tulee tilaa hengittää.
”Elämä on sitä, mitä teen joka päivä.” Lause toistuu Heli Lindroosin kuvapäiväkirjoissa, sillä siinä kiteytyy jotakin hänelle tärkeää. Maalatessaan Lindroos pohtii elämäänsä ja miettii, mitä on tapahtunut tai mitä hänen pitäisi tehdä. Toisinaan hän tipahtaa flow-tilaan, jossa ei ajattele mitään. Joskus maalaaminen rauhoittaa, joskus energisoi.
– Minun on helpompi työstää asioita piirtämällä kuin kirjoittamalla. Kirjoittamisessa on sensuuri lähellä. Eikä kaikille asioille ole sanoja. Jotkin asiat ymmärtää maalaamisen tai tuntemisen alueella, eikä niiden tarvitse käydäkään sellaisessa kohdassa aivoja, jossa niille annetaan jokin nimi.
– Kun mielessä pyörivän asian saa paperille, sen saa pois päästään ja hiukan kauemmas. Tulee tilaa hengittää.
Kuvapäiväkirjojen tekemisessä keskeinen periaate on pyrkiä positiivisuuteen: tekemään sellaista, mitä haluaisi katsella vuosienkin päästä.
– On hämmästyttävää, että vaikka tekemisen aloittaa surullisena, vihaisena tai ärsyyntyneenä, sivuista tulee kauniita ja värikkäitä. Olen itse diagnosoinut sen niin, että pohjimmainen elämänvoima on kuitenkin aina vahvempi ja se negatiivinen on pikkuista pintakuohua. Kun vain teet, niin sieltä se ilokin tulee.
Heli Lindroos on eläkkeellä oleva diakoni. Hänellä on myös erityiskasvattajan ja artesaanin koulutus. Lisäksi hän on opiskellut taideterapiaa ja kirjallisuusterapiaa. Lindroos julkaisee kuvapäiväkirjojaan Instagramissa käyttäjänimellä @helioskooppi.
Pohdi elämääsi kuvapäiväkirjassa – näillä vinkeillä pääset alkuun
Tuhkakeskiviikkona alkava paasto on itsetutkiskelun ja hiljentymisen aikaa. Se voisi olla myös sopiva aika kokeilla kuvapäiväkirjan pitämistä. Näillä Heli Lindroosin vinkeillä pääset alkuun.
• Varaa paksua, esimerkiksi 250 g:n paperia tai luonnoskirja, väriliituja, erilaisia kyniä ja runsaspigmenttiset vesivärit. Lisäksi voit käyttää esimerkiksi lehdistä leikattuja kuvia.
• Ota pohdittavaksi jokin kysymys tai ajatus, esimerkiksi ”Minne olen menossa ja pääseekö sinne tätä kautta?”. Kannattaa ajoittain pohtia, onko luonut itselleen sellaisen elämän kuin oli tarkoitus. Elämä on usein täyttä – onko se kaikki tarpeen?
• Toinen teema, jota voisi pysähtyä miettimään, on omasta itsestä huolen pitäminen. Onko se unohtunut? Mitä se voisi tarkoittaa?
• Voit myös kuvata päivän ilon tai miksei päivän murheenkin.
• Älä suunnittele etukäteen. Tee paperille sellaisia jälkiä ja merkkejä, joita mieleesi tulee. Kuulostele, mitä värejä kaipaat ja käytä niitä. Anna märän vesivärin valua. Jos mielessäsi pyörii jotakin, voit kirjoittaa sen.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Bible journaling -työpajassa haetaan uutta näkökulmaa Raamattuun taiteen keinoin
AjankohtaistaPastori Minttu Haapalainen vetää vantaalaisen Korson seurakunnan kaikenikäisille sopivan työpajan tänä syksynä verkossa.
