null Pappisoikeutensa menettänyt Kai Sadinmaa kertoo uudessa kirjassa kapinastaan, lapsuudestaan ja pasifisti Arndt Pekurisesta  – ”Pappeus oli pitkään minulle sekä siunaus että suuri taakka”

– Koska olen tämmöinen Jeesuksen onneton seuraaja, uskon, että asiat eivät ole sattumia ja kaikessa on joku mieli, Kai Sadinmaa sanoo.

– Koska olen tämmöinen Jeesuksen onneton seuraaja, uskon, että asiat eivät ole sattumia ja kaikessa on joku mieli, Kai Sadinmaa sanoo.

Pappisoikeutensa menettänyt Kai Sadinmaa kertoo uudessa kirjassa kapinastaan, lapsuudestaan ja pasifisti Arndt Pekurisesta  – ”Pappeus oli pitkään minulle sekä siunaus että suuri taakka”

Ulkopuolisuuden tunne ja auktoriteettikammo ovat seuranneet Kai Sadinmaata lapsuudesta saakka. Niiden vuoksi sopeutuminen kirkolliseen vallankäyttöön on ollut hänelle hankalaa.

Miltä näyttää kapinallinen? Tässä teille olisi lähemmäs kuusikymppinen mies, joka talsii porvarillisuutta ja perinteitä huokuvassa Munkkiniemessä pukeutuneena pappalippikseen ja anoppinsa vanhaan punaiseen sadetakkiin.

Mies on Kai Sadinmaa, joka edesottamuksillaan on hämmentänyt ja suututtanut kirkkokansaa parinkymmenen vuoden ajan. Viime vuonna seurattiin tapahtumaketjua, joka päättyi siihen, että Sadinmaa riisuutui Helsingin tuomiokapitulin eteisessä alushoususilleen. Hän viikkasi papin kaftaanin reppuunsa, laittoi liperit ystävänsä Lassi Alhorinteen Bobik-koiran kaulaan ja pukeutui sitten siviilivaatteisiinsa.

Sadinmaa oli juuri saanut kuulla, että Helsingin tuomiokapituli oli vienyt häneltä pappisoikeudet, koska hänen katsottiin toimineen kirkon tunnustuksen ja pappislupauksen vastaisesti. Hän oli muun muassa kehottanut ihmisiä jakamaan ehtoollista toisilleen ilman pappeja sekä hylkäämään piispat hengellisinä paimeninaan.

Sadinmaan mielestä todellinen syy päätökseen oli piispa Teemu Laajasalon loukkaantunut ego, jota hänen toimintansa haastoi liikaa.

Vein protestini loppuun saakka, koska halusin paljastaa, millainen valtajärjestelmä kirkko on ja miten se toimii.

Jo aiemmin Sadinmaa oli pidätetty virasta puoleksi vuodeksi ja hänelle oli annettu mahdollisuus perua lausuntonsa. Sitä hän ei tehnyt.

– Ymmärrän, että tuomiokapituli oli siinä puun ja kuoren välissä. Itse koin, että minua nöyryytettiin ja yritettiin laittaa polvilleen. Siihen en suostunut.

– Vein protestini loppuun saakka, koska halusin paljastaa, millainen valtajärjestelmä kirkko on ja miten se toimii. Se suojelee itseään ja johtajiaan ja uhraa muut.

Papista ei ole profeetaksi

Nyt Kai Sadinmaa arvioi, että se, mitä tapahtui, oli loppujen lopuksi väistämätöntä ja kohtalonomaista.

– Olihan se ristiriitaista: halusin olla pappi ja samaan aikaan halusin, että minut erotettaisiin. Pappeus oli pitkään ollut minulle sekä siunaus että suuri taakka. En ole koskaan osannut levätä siinä enkä ajatellut olevani eläkevirassa.

Sadinmaa sanoo, että hänessä ovat alusta asti kamppailleet keskenään taiteilijuus ja pappeus. Taiteilija on hänen mukaansa profeetta, jonka on pyrittävä annettujen totuuksien murtamiseen. Sen yhteensovittaminen pappeuden kanssa alkoi tuntua yhä mahdottomammalta.

– Jossain vaiheessa ajattelin idealistisesti, että papin pitäisi olla se profeetta. Mutta eihän se todellisuudessa mene niin. Ei sellaista voi tehdä, jos on kirkon kaltaisen instituution palveluksessa.

Jo ennen Teemu Laajasalon piispakautta Sadinmaa tunnettiin kirkon kriitikkona ja vastarannankiiskenä, joka toi näkemyksiään esiin usein performanssin keinoin. Hän on esimerkiksi istunut jalkapuussa tuomiokapitulin edessä ja teipannut Helsingin tuomiokirkon oveen teesinsä kirkon uudistamiseksi.

Auktoriteettien kanssa Sadinmaa kertoo olleensa napit vastakkain oikeastaan aina – niin kävi jo hänen ensimmäisessä pätkätyöpaikassaan pappina. Hän epäilee auktoriteettikammon juontavan juurensa lapsuudenperheestä, jota hallitsi autoritäärinen ja äkkipikainen poliisi-isä.

– Koulussa menin haastamaan kiusaajia, ja saatoin saada turpaankin. Yläasteen alussa jouduin sitten kaveriporukan hylkäämäksi. Se oli tosi traumaattinen juttu, jonka jälkeen minun on ollut vaikea luottaa siihen, että voin olla jonkun yhteisön jäsen. Kyllä se on näkynyt suhteessa kirkkoonkin.

– Nuorena pelastukseni oli jalkapallo. Kentällä olin aivan pelkäämätön ja joukkueen keskushahmo, kapteeni ja kaikkea.

Mystinen kokemus on kannatellut

On pakko kysyä, miten Kai Sadinmaasta tuli pappi. Senkin tarinan voi aloittaa monesta kohtaa, vaikka jo lapsuudesta. Viisilapsisen torniolaisperheen kuopus kuvailee itseään perhejeesukseksi, joka piti huolta alkoholistiäidistä ja yritti suojella perheen tavaroita varastelevalta isoveljeltä.

Lapsuudestaan asti Sadinmaa on kantanut häpeää, jonka käsittelemiseen on tarvinnut aikuisena terapiaa.

– Olen jäljittänyt häpeäntunteeni varhaislapsuuteen, äitiin ja siihen katseeseen, jota en ehkä häneltä saanut. Äiti oli traumatisoitunut oman sukutaustansa vuoksi: hän oli avioton lapsi, mikä oli perheessä tabu. Tunsin ja koin äidin häpeän ja ulkopuolisuuden.

– Äiti oli hyvin tarvitseva ihminen. Hän kyllä puhui paljon rakkaudesta, mutta en tuntenut saavani sitä häneltä. Ennemminkin kyse oli siitä, että hän tarvitsi rakkautta, imi sitä. Tällaisia varhaisen vuorovaikutussuhteen häiriöitä on hirveän vaikea korjata, vaikka kuinka kävisi terapiassa. Sitä on jollain tavoin haavoittunut koko elämänsä.

Parikymppisenä Sadinmaa oli jättänyt armeijan kesken ja suoritti siviilipalvelusta. Elämä tuntui raskaalta, hän oli ahdistunut ja itsemurhakin pyöri mielessä.

Hänellä oli aikoinaan koulusta saatu pieni Uusi testamentti, ja sitä hän alkoi lukea, vaikka epäileekin nyt, ettei hän siitä paljoa ymmärtänyt. Hän alkoi myös käydä helluntaiseurakunnan tilaisuuksissa erään sivarikaverinsa kanssa.

– Eräänä päivänä istuin Torniossa puistossa. Yhtäkkiä kaikki alkoi säteillä. Katsoin jotakin puuta ja se hehkui. Tajusin, ettei se ollut mikään satunnainen puu vaan yksilö täynnä merkitystä. Tämä sama tunne levisi kaikkeen ja kaikkiin. Ahdistukseni ja pelkoni poistuivat. Nukuin hyvin varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni.

Mystinen kokemus ei ollut mikään hetkellinen väläys, vaan Sadinmaa arvioi sen kestäneen viikkoja. Tuon ajan hän tunsi olevansa täydellisessä sopusoinnussa kaiken kanssa.

– Minulle tuo kokemus osoitti sen, että tämän todellisuuden perimmäinen ja kantava voima on rakkaus. Se oli pelastukseni, uskon kivijalka, joka elää minussa edelleen. Se on se palo, joka on vienyt minua myös taistelupositioon. Koen, että minua on kannettu tähän päivään saakka. Kyllä tässä selvitään.

– Enää minun ei olisi mitenkään mahdollista olla ateisti. Koin, että verho tämän maailman ja transsendenssin välillä murtui ja pääsin näkemään toiselle puolelle.

Kokemuksensa jälkeen Sadinmaa halusi ymmärtää, mistä kristinuskosta on kyse. Hän pyrki opiskelemaan teologiaa. Pari vuotta opintojen aloittamisen jälkeen hän liittyi takaisin luterilaiseen kirkkoon, josta oli eronnut 18-vuotiaana.

– En muista, että olisin silloin liiemmin suunnitellut papiksi ryhtymistä. Minä vain ajauduin siihen.

Teloitettu pasifisti peilinä

Viime syksynä Kai Sadinmaan elämä muuttui pappeuden menettämisen myötä muutenkin. Hän oli perheineen asunut pitkään Kalliossa kirkon naapurissa ja lähellä seurakuntayhtymän virastoa. Kun kotiovesta lähti, törmäsi lähes aina kirkon porukoihin. Sitä hän ei enää jaksanut. Perhe muutti Munkkiniemeen. Kirkostakin Sadinmaa erosi muutaman kuukauden miettimisen jälkeen.

Kuluneen vuoden aikana Sadinmaa on kuljeskellut pohjoisen metsissä, lukenut uudelleen Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksiä ja ennen kaikkea kirjoittanut. Hänen neljäs kirjansa Tinkimätön kuolemaan saakka on juuri ilmestynyt. Alun perin sen piti olla kirja aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisesta, jonka elämäntarinaa Sadinmaa alkoi selvitellä työskennellessään hautausmaapappina Malmilla.

Myös Arndt Pekurisen tarinassa on monia käänteitä. Vuonna 1924 hän kieltäytyi menemästä kutsuntoihin eettisen vakaumuksensa vuoksi ja alkoi aktiivisesti ajaa rauhan asiaa. Sen jälkeen seurasivat vankeustuomio, nälkälakko ja joutuminen Lapuan liikkeen muiluttamaksi. Pekurisen tapaus herätti kansainvälistä huomiota, ja muun muassa Albert Einstein allekirjoitti vetoomuksen hänen puolestaan. Pitkälti Pekurisen ansiona pidetään Suomen ensimmäisen siviilipalveluslain säätämistä vuonna 1931.

Talvisodan alkaessa Pekurinen joutui vankilaan, kunnes hänet parin vuoden kuluttua velvoitettiin rintamalle. Kun Pekurinen kieltäytyi, hänet määrättiin teloitettavaksi. Hänen kohtalonsa oli poikkeuksellinen, sillä normaalisti aseistakieltäytyjät pantiin vankilaan tai huoltotehtäviin.

– Samastun Pekuriseen. Koen hänet sielunveljeksi ja peiliksi, vaikka tietenkään teloittamista ja pappeudesta erottamista ei voi verrata toisiinsa, Sadinmaa sanoo.

– Voi sanoa, että Pekurinen oli marttyyri, sanan alkuperäisessä merkityksessä. Marttyyrihan tarkoittaa todistajaa. Pekurinen todisti siitä maailmasta, jossa ei tarvita aseita. Hän oli harras kristitty, jolle usko antoi rohkeutta toimia.

Lyön tosi lujaa joitakin tyyppejä, ihan nimeltä mainiten.

Vaikka Sadinmaa kulki kirjaa tehdessään Pekurisen jäljillä Helsingissä, Pohjanmaalla ja Kainuussa itärajan tuntumassa, hän joutui kirjoitustyönsä edetessä huomaamaan, että kirja kertoo enemmän hänestä itsestään. Ei pelkästään päätymisestä kirkon ulkopuolelle vaan myös hänen lapsuudestaan, suvustaan ja avioliitostaankin.

– Entä jos tämä ei ole kauno- vaan kaunakirjallisuutta? Onhan tässä kostamisen meininki. Lyön tosi lujaa joitakin tyyppejä, ihan nimeltä mainiten. Ehkä sitä hiukan tasapainottaa se, että olen tiukka itseänikin kohtaan ja paljastan hyvin henkilökohtaisiakin juttuja.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: