Parhaimmillaan kuoleminen on eheytymistä ja rauhan löytämistä, sanoo psykoanalyytikko Pirkko Siltala
Kun jo lapsena oppii, että kuolema kohtaa jokaista, kuolemanpelko vähenee.
Kun psykoanalyytikko Pirkko Siltala oli lapsi, kuolemaa ei piiloteltu. Pohjoiskarjalaisessa Selkien kylässä, jossa noin puolet väestä oli luterilaisia ja puolet ortodokseja, vainajat saateltiin hautaan vanhojen rituaalien avulla.
Tapana oli, että vainaja vietiin tupaan ikonin ääreen ja perhe, sukulaiset ja naapurit kokoontuivat hänen ympärilleen. Yleisesti uskottiin, että vainajan henki jää joksikin aikaa liikuskelemaan pihapiiriin ja siirtyy vasta myöhemmin hautausmaalle ja hautaan.
Kylällä oli parikin itkuvirsien laulajaa ja itkuvirsiä laulettiin myös luterilaisissa hautajaismenoissa. Laulaminen aloitettiin vainajan kotona, ja sitä jatkettiin ruumiinsiunaamisessa ja kun arkku laskettiin hautaan. Itkuvirsien tarkoitus oli virittää suruun ja saada se liikkeelle.
– Kuolema oli luonnollinen tapahtuma, ja lapsetkin otettiin suruun mukaan, sanoo Siltala.
Hän oli kuuden vanha, kun hänen äitinsä joutui lähtemään 40 asteen pakkasessa reellä sairaalaan synnyttämään. Vauva kuitenkin syntyi rekeen, eikä selvinnyt hengissä.
Siltala muistaa, kuinka hänen äitinsä tuli sairaalasta kotiin pienen valkoisen arkun kanssa. Arkku vietiin verannalle ja kansi avattiin. Edelleen Siltala näkee silmissään punaposkisen pienen pojan. Kuukauden ajan arkku oli pakkasessa verannalla.
– Äiti osasi itkuvirsiä ja lauloi niitä. Me lapset kuuntelimme ja silittelimme vauvaa. Lopulta äiti sanoi, että no niin, nyt hän voi luovuttaa ja vauva voidaan haudata, Siltala kertoo.
Hänen mielestään lapsia suojellaan nykyisin turhaan kuoleman näkemiseltä.
– Olisi tärkeää oivaltaa jo lapsena, että me olemme kuolevaisia ja että kuolema kohtaa jokaista. Kun siihen kasvaa lapsesta asti, kuolemanpelko vähenee.
Surua ei voi nopeuttaa
Pirkko Siltala on osaltaan halunnut vaalia kotiseutunsa perinteitä. Kun hänen vanhempansa ja sisarensa kuolivat, heidät tuotiin ennen hautajaisia kotipihaan ja arkku avattiin. Siinä sanottiin viimeiset jäähyväiset.
Vaikka maailma on Siltalan lapsuudesta muuttunut ja kuolemasta on tullut verhotumpi ja yksityisempi, surua ei pääse pakoon eikä voi nopeuttaa.
– Läheisensä menettänyt tarvitsee aikaa ja tilaa surra. Suruun kuuluu erilaisia tunteita: rakkautta, kaipuuta, vihaa, pelkoa, ahdistusta, syyllisyyttä ja häpeää. Olisi tärkeää, että menetysten yhteydessä voisi ottaa vastaan koko tunteiden skaalan rakkaudesta vihaan, Siltala sanoo.
– Vasta kun on voinut kyllin hyvin surra, voi luopua. Muuten jää kiinni menetettyyn, ja se on aikamoinen taakka. Luopumisessa on kyse siitä, että voi sisäistää menetykseen liittyvät kokemukset osaksi itseään ja muistojaan. Sillä lailla me voimme elää kuolleiden läheistemme kanssa sinne saakka kunnes itse kuolemme.
Omaiset mukaan hoitamaan kuolevaa
Tuoreessa kirjassaan Elämän päättyessä Pirkko Siltala käsittelee kuolemaa ja kuolevien ihmisten mielenmaisemaa avoimesti ja kaunistelematta. Kirjassa näkyy Siltalan pitkä kokemus työstä kuolevien kanssa. Hän oli perustamassa suomalaisen saattohoidon edelläkävijää Terhokotia ja on hoitanut kuolevia potilaita myös psykoterapeuttina.
Käsitykset hyvästä kuolemasta ja kuolevien hoidosta ovat ajan mittaan vaihdelleet. Vielä muutama vuosikymmen sitten kuolevat suljettiin sairaaloihin ja elämää pitkitettiin lääketieteen avulla silloinkin, kun tiedettiin, etteivät uudet leikkaukset tai rankat lääkehoidot enää auta.
Vasta kun on voinut kyllin hyvin surra, voi luopua. Muuten jää kiinni menetettyyn, ja se on aikamoinen taakka.
– Nykyisin taas vallalla on niin sanottu palliatiivinen hoitosuuntaus. Kun todetaan, ettei potilasta voi enää lääketieteellisesti auttaa, hänen kanssaan keskustellaan tilanteesta ja huolehditaan siitä, että hän saa tarvittavat kipulääkkeet ja fyysisen hoivan sekä keskusteluapua. Potilas voi olla myös kotona. Lähellä kuolemaa alkaa sitten varsinainen saattohoito, Siltala kertoo.
Omaisten saaminen mukaan kuolevien hoitoon on hänen mukaansa olennaista.
– He voivat olla läsnä myös kuolinhetkellä. Kuolevaa voi silittää ja hänelle voi puhua, sillä kosketus ja äänet yltävät viimeisinä kuolevan tietoisuuteen.
Sovintoon läheisten kanssa
Kun tieto lähestyvästä kuolemasta tulee, monella herää tarve käydä läpi elämäänsä. Avuksi tarvitaan joku, joka on valmis kuuntelemaan.
– Omaiset tai ammatti-ihmiset voivat auttaa muistelemista kyselemällä. He voivat myös auttaa kannattelemaan ahdistavia muistoja. Silloin vaikeille ja traumaattisillekin kokemuksille saattaa löytyä sanat, Pirkko Siltala sanoo.
– Myös syyllisyydentunteet olisi käytävä läpi, että niiden taakasta voisi vapautua. Parhaimmillaan kuolemisen prosessissa eheytyy, saa levon ja rauhan.
Siltala kertoo iäkkäästä naisesta, joka oli saattohoidossa. Häntä kalvoi vuosikymmeniä sitten tapahtunut välirikko tyttären kanssa. Hän halusi sopia ja jättää jäähyväiset. Tyttäreen otettiin yhteyttä, mutta hän ei halunnut nähdä äitiään. Lopulta saattohoitokodin työntekijän kanssa keskusteltuaan tytär suostui tapaamiseen.
– Vähitellen hän suli ja antoi anteeksi, ja saattoi äitinsä kädestä pitäen kuolemaan. Vieläkin itkettää, kun muistan, miten äiti katsoi tytärtään.
Ihanteellista Siltalan mukaan olisi, jos jo hyvissä ajoin pystyisi työstämään vaikeita kokemuksia ja tekemään sovinnon läheisten kanssa. Läheisille kannattaa kertoa myös, missä ja miten haluaisi kuolla. Esimerkiksi muistisairaat eivät välttämättä enää kuoleman lähestyessä ole siinä kunnossa, että pystyisivät ilmaisemaan toiveensa.
Monenlaiset pelot
Pirkko Siltala on käsitellyt kuolevien potilaidensa kanssa myös heidän pelkojaan. Moni pelkää yksin jäämistä tai kipua. Useimmat haluavat myös keskustella siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.
– Vaikka emme voi tietää, mitä meille kuoleman jälkeen tapahtuu, voimme suorittaa mielikuvatyötä. Joku ajattelee, ettei tapahdu mitään. Toinen ajattelee elävänsä läheistensä mielessä. Joillakin taas on näkemys taivaasta: joko konkreettisesta paikasta tai jonkinlaisesta kirkkaudesta. Voi olla myös kauhukuvia, jotka ovat voineet tulla traumaattisista kokemuksista, Siltala kertoo.
– On luonnollista pelätä kuolemaa tai vältellä kuolevien kohtaamista. Eri ihmisillä pelon takana on kuitenkin erilaisia asioita. Jokainen kuoleva ja jokainen omainen on yksilö, joka käsittää kuoleman omalla tavallaan. Siihen sisältyy koko elämän mittainen pohdinta. Kuolema ja kuoleminen syntyy minusta, ei minulle.
Omastakaan kuolemastaan 85-vuotias Siltala ei arastele puhua. Toiveet on käyty läpi miehen ja lasten kanssa.
– Toivon, että saisin riittävän hyvän saattohoidon joko omaisteni luona tai saattokodissa ja että läheiset ihmiset olisivat minua saattamassa. Minulla ja miehelläni on hautapaikka valmiina Selkien hautausmaalla. Tiedän, että kuljemme kuolemaa kohti. Tässä iässä ollaan jo lähellä. Olen vapaa kuolemaan. Se ei enää kaiken jälkeen pelota.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kun elämä tulee valmiiksi, on kuoleman vuoro – mutta miten kohtaan kuolevan? Saattohoitokodin johtaja Riikka Grå kertoo
Hyvä elämäMitä sanon läheiselle, joka on lähellä kuolemaa? Mistä voin puhua hänen kanssaan niin, että voisin lohduttaa – tai etten ainakaan loukkaisi häntä? Riikka Grå tietää, miten näihin tilanteisiin voi mennä luottavaisin mielin.
Pääkirjoitus: Terhokoti pitää pelastaa
Puheenvuorot
