Tämä kolahti: Sakari Huovisen kirja isästään kertoo miehestä, joka ei pystynyt puhumaan kaikkein tärkeimmästä asiasta
Enemmän kuin elämäkerta, Isän kädestä -kirja on kuvaus raskasmielisyyteen taipuvaisen ihmisen sisäisestä maailmasta.
Lieneekö sattumaa, että veljekset Eero ja Sakari Huovinen kirjoittivat samaan aikaan kirjat vanhemmistaan? Piispa Eero kirjoitti veljesten varhain kuolleesta äidistä Ailista ja yrittäjä Sakari kirjoitti veljesten isästä, Malmin ja Herttoniemen kirkkoherranakin toimineesta Lauri Huovisesta.
Ja onko se sattumaa, että kummankin kirjan nimi on yleisessä käytössä oleva sanonta? Eeron kirja on Äitiä ikävä, Sakarin kirja on Isän kädestä. ”Siinä voi tulla äitiä ikävä”, sanotaan, kun edessä on kovat paikat. ”Isän kädestä” taas viittaa kurittamiseen.
Kirjojen kansissa on sama mustavalkoinen valokuva veljesten vanhemmista kävelemässä hymyssä suin Roomassa. Eeron kirjan kannessa äidin kuva on käsitelty värilliseksi, Sakarin kirjan kannessa koko kuva on tummennettu melkein mustaksi, kuin suruharson peittämäksi.
Eeron kirjaa en ole vielä lukenut. Sakarin kirja on vilpitön ja lämpimän ankara kuvaus tutustumisesta tuntemattomaksi jääneeseen mieheen, omaan isään. Kirjan alaotsikko ”Lauri Huovisen ensimmäinen elämä” antaa ymmärtää, että kyseessä olisi tunnetun kirkonmiehen elämäkertasarjan ensimmäinen osa.
Ei ole. Ensinnäkin kirja kertoo vähintään yhtä paljon Lauri Huovisen nuorena kuolleesta ensimmäisestä puolisosta, veljesten äidistä, kuin poikien isästä. Eikä se ole perinteinen elämäkerta, se on kuvaus raskasmielisyyteen taipuvaisen ihmisen sisäisestä maailmasta. Se on rakkaustarina. Ja se tuskin on sarjan ensimmäinen osa. Tai jos onkin, jonkun muun kuin Sakari Huovisen pitää se toinen osa kirjoittaa. Sakari ei nimittäin tiedä isänsä toisesta elämästä juuri mitään.
Ei hän paljon tiennyt isänsä ensimmäisestäkään elämästä ennen kuin hän muutama vuosi sitten alkoi tutustua isänsä ja äitinsä kirjeenvaihtoon sekä heidän almanakkamerkintöihinsä ja päiväkirjoihinsa. Äiti oli kuollut Sakarin ollessa kolmevuotias ja isä oli jäänyt etäiseksi. Kirja alkaa kuvauksella ruumishuoneelta, jossa 43-vuotias Sakari katsoo isänsä ruumista ja koskettaa hänen kasvojaan. Ensimmäisen kerran elämässään.
”Kerro joskus, kun pojat ovat vanhempia ja ymmärtävät, kerro meidän suuresta onnestamme. Voi rakkaani, Laurini, miten se on ollut ihana, Jumalan lahja. Ihmeellistä, että Taivaassa voi olla vielä autuaampaa. Järki ei käsitä”, kirjoitti kuolemansairas Aili viimeisillä voimillaan Laurille.
Lauri ei kertonut pojille koskaan. Hän ei pystynyt.
Kun Aili kuoli ja Lauri hyvin pian avioitui uudestaan ja sai uuden puolisonsa kanssa uusia lapsia, alkoi Lauri Huovisen toinen elämä. Kolme poikaa avioliitosta suuren rakkauden kanssa jäivät muistuttamaan kipeästä menetyksestä. ”Muistutimmeko me Ailin pojat isää liikaa hänen ensimmäisestä elämästään, jonka hän halusi sulkea verhon taakse”, Sakari kysyy.
Kysymys on retorinen ja sisältää myöntävän vastauksen. ”Välit olivat asialliset, jos asiaa oli”, hän kuvaa suhdettaan isäänsä. Minusta se on aika surullisesti sanottu.
Toimittajan fiilikset:
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Riesana vaikeat vanhemmat – aikuiset lapset kertovat: ”Kasvaessani minusta tuli kaikin tavoin vääränlainen”
Hyvä elämäPerheneuvoja Eila-Kaarina Immonen etsii kokemuksista aineksia uudenlaiseen tarinaan. Uhrin rooli on vasta alku.
