null Tutkimus: Uudet jumalanpalvelusyhteisöt tarjoavat monille armollisen yhteisön ja mahdollisuuden toteuttaa itseään

– Tutkimustyön aikana uusiin jumalanpalvelusyhteisöihin liittyvän muutoksen laajuus maailman kirkoissa yllätti minut, Pietari Hannikainen sanoo. Hannikainen kuvattiin espoolaisessa Soukan kappelissa.

– Tutkimustyön aikana uusiin jumalanpalvelusyhteisöihin liittyvän muutoksen laajuus maailman kirkoissa yllätti minut, Pietari Hannikainen sanoo. Hannikainen kuvattiin espoolaisessa Soukan kappelissa.

Tutkimus: Uudet jumalanpalvelusyhteisöt tarjoavat monille armollisen yhteisön ja mahdollisuuden toteuttaa itseään

Uudet jumalanpalvelusyhteisöt tarjoavat perinteiselle jumalanpalvelukselle vaihtoehdon, jossa puhutaan tavallista kieltä, musiikki on nykyaikaista ja liturgia karsittu minimiin. Ihmisten omille pohdinnoille ja etsinnälle annetaan tilaa sen sijaan, että heille kerrottaisiin, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Vuosituhannen vaihteesta lähtien evankelis-luterilaisen kirkon liepeille on syntynyt uusia jumalanpalvelusyhteisöjä. Ne tarjoavat paikallisseurakuntien perinteiselle jumalanpalveluselämälle epämuodollisen ja vahvasti yhteisöllisen vaihtoehdon. Liikehdintä on kasvanut samaan aikaan kun seurakuntien jäsenmäärä on vähentynyt voimakkaasti ja kirkon kulttuurinen asema Suomessa on joutunut murrokseen.

Tutkija Pietari Hannikainen pyrki selvittämään, miksi uusi liikehdintä vetää ihmisiä puoleensa ja minkälaista osallistujien uskonnollisuus on. Hannikaisen väitöstutkimus uuden sukupolven jumalanpalvelusyhteisöistä tarkastetaan Helsingin yliopistossa perjantaina 20.8. Hannikainen keräsi tutkimusaineiston kahdella kohdennetulla kyselytutkimuksella, jotka tehtiin kymmenessä yhteisöliikettä edustavassa yhteisössä. Hyväksyttävästi täytettyjä vastauslomakkeita oli 529.

Uusissa yhteisöissä halutaan ottaa oppia aikaisemmista kokemuksista, joissa yhteisöllisyys on muodostunut ahtaaksi ja normatiiviseksi oikeassa olemiseksi. 

Aikaisempien tutkimusten mukaan vakiintuneiden kristillisten kirkkojen aktiiviset jäsenet pitävät tärkeinä konservatiivisia arvoja, kuten jatkuvuutta ja perinteiden säilyttämistä.

– Tässä aineistossa korostuivat hyvin erilaiset arvot. Voimakkaimmin erottuvia arvoja olivat itseohjautuvuuden sekä yksilön omien kokemusten ja päämäärien arvostaminen, Hannikainen sanoo.

Liturgia on karsittu minimiin

Uusia jumalanpalvelusyhteisöjä syntyi erityisesti 2010-luvulla. Osa niistä jäi lyhytaikaisiksi kokeiluiksi, mutta Pietari Hannikaisen mukaan moni yhteisö on kasvanut vielä viime vuosina. Yhteisöjä yhdistää hänen mukaansa pyrkimys tarjota vaihtoehto niille ihmisille, jotka eivät saa perinteisistä jumalanpalveluksista yhteyden kokemusta.

– Monet kokevat perinteisen jumalanpalveluksen elementit itselleen vieraiksi, vanhoiksi ja oudoiksi. Uudet yhteisöt pyrkivät rakentamaan heille kulttuurisesti helpommin lähestyttävän vaihtoehdon. Niiden jumalanpalveluksissa puhutaan tavallista kieltä, musiikin maailma on nykyaikainen ja liturgia on karsittu minimiin, Hannikainen sanoo.

Uuden sukupolven yhteisöt poikkeavat monessa suhteessa myös kirkon teologisesti konservatiivisten herätysliikkeiden muodostamista jumalanpalvelusyhteisöistä. Joissakin niistä omien jumalanpalvelusyhteisöjen tarvetta on lisännyt se, että ne eivät hyväksy pappisviran avaamista naisille ja haluavat pitää yksinomaan miespappien toimittamia messuja.

Hannikaisen mukaan tällaiset kysymykset eivät ole uusille jumalanpalvelusyhteisöille olennaisia, koska ne eivät profiloidu teologisten oppikysymysten tai edes osallistujien samanmielisyyden kautta. Monessa yhteisössä on pyritty tietoisesti pois normatiivisesta otteesta. Sen sijaan yhteisöllisyyden keskiöön tuodaan ajatus, jonka mukaan uskossa on kyse suhteesta Jumalaan ja toisiin ihmisiin.

– Uusissa yhteisöissä halutaan ottaa oppia aikaisemmista kokemuksista, joissa yhteisöllisyys on muodostunut monen kannalta ahtaaksi ja normatiiviseksi oikeassa olemiseksi. Ihmisten omille pohdinnoille ja etsinnälle annetaan tilaa sen sijaan, että heille kerrottaisiin, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Normatiivisen otteen puuttuminen nousi esiin, kun Hannikaisen väitöstutkimuksen vastaajat kuvasivat yhteisön vaikutusta omaan ajatteluunsa.

– Muun muassa jotkut kirkon viidesläisestä herätysliikkeestä ja helluntailaisuudesta tulevat osallistujat kertoivat, että heidän ajattelussaan syntikeskeisyys oli vaihtunut armokeskeisyyteen. Uusien jumalanpalvelusyhteisöjen hengellisyys on koettu avarana myös siksi, että niissä ihmiset hyväksytään mukaan riippumatta esimerkiksi seksuaalisesta suuntautumisesta.

Hannikaisen mukaan uudet yhteisöt voidaan nähdä myös vastareaktiona yhteiskunnan ja kirkon maallistumiselle ja kasvavalle yksilökeskeisyydelle. Näissä muutoksissa yksilö jää aikaisempaa helpommin sosiaalisten turvaverkkojen ulkopuolelle.

– Sekulaari yhteiskunta ei enää tue uskonnollisia identiteettejä. Tämä saattaa synnyttää tarpeen uskonnollisille yhteisöille, sillä tutkimusten mukaan privaatti uskonnollisuus katoaa muutamassa sukupolvessa, tutkija toteaa.

Vahva sitoutuminen on oma valinta

Pietari Hannikaisen väitöstutkimus näyttää uudet jumalanpalvelusyhteisöt kulttuurisesti innovatiivisena liikehdintänä. Monessa yhteisössä aktiivit saavat toteuttaa yhdessä sovittua missiota vapaasti, kunhan sitoutuvat mentorointisuhteeseen yhteisöä vetävän työntekijän kanssa. Hannikainen kertoo muutaman esimerkin:

– Tampereella toimiva Uusi verso -yhteisö on jakautunut kymmeniin talleihin, jotka ovat maallikkojen vetämiä, yleensä jonkun harrastuksen tai yhteisen tekemisen ympärille syntyneitä pienyhteisöjä. Tällaisia talleja ovat esimerkiksi eräretkeilytalli, teatteritalli, fudistalli ja arabikristittyjen talli. Pääkaupunkiseudun Verkostossa taas toimii verkosto-kollektiivi, jossa musikaaliset nuoret aikuiset tuottavat yhdessä hengellistä musiikkia ammattimaisessa ohjauksessa.

Väitöstutkimuksen aineistosta käy ilmi, että noin joka kolmannen yhteisöjen toimintaan osallistuvan tausta on kirkon herätysliikkeissä ja vapaissa suunnissa ja enemmistöä heistä voi luonnehtia ajattelultaan teologisesti konservatiivisiksi. Mukana on myös teologisesti liberaalisti suuntautuneita ihmisiä, perusluterilaisesta taustasta tulevia, etsijöitä ja sellaisia, joilla ei ole aiempaa kosketusta kristillisyyteen. Suurimman ikäryhmän muodostivat noin 35–45-vuotiaat.

Tutkimusaineistoa analysoidessaan Hannikainen huomasi, että osallistujat jakautuivat osallistumistyyleiltään, arvoiltaan ja uskonnollisuudeltaan kolmeen eri tyyppiin, jotka hän nimesi perinteiseksi, yhteisöorientoituneeksi ja kokemukselliseksi.

Perinteiset ovat Hannikaisen mukaan tavallisia kirkon aktiiveja. He ovat sitoutuneita luterilaiseen tunnustukseen, käyvät kirkossa, rukoilevat ja lukevat Raamattua. He edustavat arvoiltaan kulttuurisesti väistyviä yhtenäiskulttuurin malleja, kun taas muut tyypit näyttäytyivät kulttuurisesti modernimpina.

Jos seurakunta päättää lähteä tähän suuntaan ja päästää ihmiset lähelle, edessä on monenlaisia tilanteita ja prosesseja. 

Kokemuksellinen osallistujatyyppi oli muita heikommin sitoutunut ja näyttäytyi arvoiltaan itsekeskeisimpänä. Kokemukselliset pitävät tärkeänä tilaisuuksien hyvää fiilistä, mutta eivät sitoudu yhteisön vastuutehtäviin tai henkilökohtaiseen rukous- ja uskonelämään. Vastausten perusteella heikkoa sitoutumista selittivät osittain henkilökohtaisen elämän ongelmat sekä tähän ryhmään kuuluvien nuori ikä.

Yhteisöorientoituneiden osallistumista ja arvoja leimasivat uudistusmielisyys, halu oppia uutta sekä tarttuminen yhteisön tarjoamiin toimintamahdollisuuksiin.

– Suurin osa vastaajista kuului tähän ryhmään. He haluavat olla mukana tekemässä sellaista, mikä tuo heidän elämäänsä merkitystä, hyvinvointia ja kokemuksen jonkin suuremman osana olemisesta. Sitoutuminen tiiviiseen yhteisöön on heille vahvasti itse valittu elämäntapa, Hannikainen sanoo.

Hannikaisen mukaan monille jumalanpalvelusyhteisöille on tunnusomaista se, että ne eivät markkinoi itseään, vaan kasvu tapahtuu osallistujien omien verkostojen avulla.

Vaaratonta, mutta ei helppoa

Uusien jumalanpalvelusyhteisöjen suhde evankelis-luterilaisiin paikallisseurakuntiin on Pietari Hannikaisen mukaan vaihdellut paikallisesti. Varhaisimmat vuosituhannen taitteessa syntyneet yhteisöt toimivat usein itsenäisinä yhdistyksinä, koska niiden perustajat pelkäsivät kirkkoherran rajaavan sitä, mitä yhteisö voi tehdä.

– Yhteisöissä haluttiin nimenomaan kokeilla uutta, ja se saattoi näyttäytyä perinteisille kirkkoherroille uutena ja outona, tutkija selittää.

Pian yhteisöissä saaduista hyvistä kokemuksista kiinnostuttiin kirkossa, ja noin vuodesta 2010 lähtien monet yhteisöt ovat toimineet osana paikallisten seurakuntien työtä. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla toimiva Verkosto-yhteisö toimii Munkkiniemen seurakunnan tiloissa ja järjestää sunnuntaisin messut myös Malmilla ja Espoonlahdessa.

Verkoston ohella Hannikainen lukee pääkaupunkiseudulla toimiviin uusiin jumalanpalvelusyhteisöihin Puistolan ja Tapanilan kirkoissa järjestettävät Valon messut, Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan Agricola-yhteisön, ruotsinkielisen Petrus församlingenin Puls-yhteisön, Olarin seurakunnan Chapple-tilassa kokoontuvan jumalanpalvelusyhteisön sekä Vuosaaren seurakunnassa toteutettavat karismaattiset Kuninkaan illat.

Mukaan voi tulla rikkinäisiä ihmisiä ja niitä, jotka haluavat olla pomoja. Tämä ei ole työntekijälle helppoa.

Tutkija ei näe uusissa jumalanpalvelusyhteisöissä suuria riskejä. Niiden uskonnollisuus ei ole ahdasmielistä ja esirukoustilanteiden karismaattisuus on melko maltillista. Pietari Hannikainen lisää kuitenkin, että yhteisöllinen lähestymistapa ei ole seurakunnalle helppo ja yksinkertainen tie. 

– Jos seurakunta päättää lähteä tähän suuntaan ja päästää ihmiset lähelle, edessä on monenlaisia tilanteita ja prosesseja. Mukaan voi tulla rikkinäisiä ihmisiä ja niitä, jotka haluavat olla pomoja. Tämä ei ole työntekijälle helppoa, ja hän tarvitsee välttämättä osaavaa koulutusta ja työnohjausta, Hannikainen sanoo.

Tutkimustyön aikana aiheen ajankohtaisuus ja uusiin jumalanpalvelusyhteisöihin liittyvän muutoksen laajuus maailmalla yllätti Hannikaisen.

– Ilmiön merkitys on vahvistunut jo siinä ajassa, jona tein tutkimusta. Esimerkiksi anglikaanikirkon strategiaan on kirjattu tavoite kymmenentuhannen uuden kontekstuaalisen yhteisön synnyttämisestä. Tämä kertoo osaltaan, miten isosta ilmiöstä on kyse, hän sanoo. 

Hannikainen nostaa esiin myös kotimaisen esimerkin, jossa näkyy kirkon havahtuminen uusien yhteisöjen merkitykseen. Elokuussa kokoontunut kirkolliskokous linjasi, että kirkko ”pitää aktiivisesti esillä erilaisia spiritualiteetin muotoja ja kokeiluja ja tukee seurakuntia siinä, että jumalanpalvelukset ovat eläviä, saavutettavia ja kutsuvia kaikille, sekä tukee yhteisöllisyyttä ja erilaisten yhteisöjen muodostumista.”

Nuoruuden etsintävaiheessa uushenkisyyden terapiakieli vetosi Pietari Hannikaiseen. 

Nuoruuden etsintävaiheessa uushenkisyyden terapiakieli vetosi Pietari Hannikaiseen. 

Tutkijan oma polku vei uushenkisyyden kautta kristityksi

Väitöskirjatutkija Pietari Hannikainen, 41, on espoolainen perheenisä, joka toimii käytännöllisen teologian lehtorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hannikainen sanoo kuuluvansa itse niihin ihmisiin, joille tuotti vaikeuksia löytää etäiseltä ja muodolliselta tuntuvasta kirkosta sen ydinasiaa.

Nuoruuden etsintävaihe vei Hannikaisen matkoille, joilla hän tutustui idän uskontoihin ja uushenkisyyteen. Hannikainen sanoo, että uushenkisen uskonnollisuuden käyttämä terapiakieli vetosi häneen, kun hän etsi omaa identiteettiään.

Intiaan suuntautuvalla matkalla Hannikainen osallistui uushenkisen yhteisön tilaisuuksiin ja koki johdatuksen kaltaisia asioita, joita ei osannut selittää materialistisen maailmankatsomuksen avulla. Palattuaan Suomeen hän osallistui new age -liikkeen koulutusohjelmaan, jossa käsiteltiin muun muassa henkiparantamista ja selvänäkemistä.

– Löysin uushenkisyydestä joitakin murusia, mutta samalla jokin siinä jätti minut kylmäksi. Sitten täysin yllättäen kristillinen usko tuli minulle todelliseksi ja koin, että tämä on se, mitä olen etsinyt, hän sanoo.

Kristittynä eläminen näyttäytyi erilaisena kuin uushenkisyys, jossa piti meditoida, joogata ja työstää itseään saadakseen jonkin muutoksen aikaan.

Hannikainen kohtasi kristittyjä, joiden elämästä välittyi tasapainoisuus ja valoisuus. He eivät näyttäneet suorittavan mitään, vaan saivat olla uskossaan sellaisia kuin olivat. Ratkaisevaksi kokemukseksi muodostui tutustuminen entiseen buddhalaiseen munkkiin, joka kertoi omasta matkastaan kristityksi.

– Minun taustallani entinen buddhalainen munkki oli uskottava, kun hän sanoi jättäneensä sen kaiken taakseen. Kristittynä eläminen näyttäytyi erilaisena kuin uushenkisyys, jossa piti meditoida, joogata ja työstää itseään saadakseen jonkin muutoksen aikaan.

Hannikainen tutustui erilaisiin kristillisiin yhteisöihin ja löysi samankaltaisesta taustasta tulevien kristittyjen yhteisön, jonka koki kotiseurakunnakseen. Hannikainen liittyi myös kirkkoon ja päätyi rippileireille ohjaajaksi.

Kristityksi kääntymistään Hannikainen kuvaa niin, että hän antoi Jeesukselle luvan tulla elämäänsä.

– Se oli jotakin muuta kuin tekniikka, jolla saavutetaan jotakin. Sen jälkeen yhteys Jumalaan jotenkin vain tuli. Olen kokenut, että on joku, joka kuulee, näkee ja välittää minusta. Jouduin kiertämään maailman ympäri löytääkseni lähelle, hän sanoo.

Korjaus 23.8. klo 9 Verkosto kokoontuu nykyisin Espoonlahden kirkolla. Soukan kappelilla kokoontui ennen Kohtaamispaikka-yhteisö, joka on nyt sulautumassa Verkostoon.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi