Parisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia, eikä sitä voi perustella uskonnolla tai kulttuurilla, sanoo tutkija Satu Lidman

Parisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia, eikä sitä voi perustella uskonnolla tai kulttuurilla, sanoo tutkija Satu Lidman

Väkivaltaisessa parisuhteessa eletään pelon ja toivon kierteessä, josta irrottautuminen on vaikeaa. Erityisen vaikeaa se on silloin, jos uskonnollinen yhteisö vaatii uhrilta anteeksiantoa.

”Tajuankin, että en olisi tässä, jos olisin jäänyt siihen avioliittoon. Kyllä se niin rankkaa oli se väkivalta, henkisesti ennen kaikkea”, kirjoitti Päivi vuonna 2017, yli kaksikymmentä vuotta avioeronsa jälkeen. Toistuva fyysinen, seksuaalinen, henkinen ja hengellinen väkivalta väritti hänen avioliittoaan parinkymmenen vuoden ajan. Tilannetta vaikeutti vanhoillislestadiolainen yhteisö, joka ei hyväksynyt avioeroa ja jossa pariskunnan välejä yritettiin sovitella omin voimin.

Päivin tarina on kerrottu väkivaltatutkija Satu Lidmanin kirjassa Taivas ja syli. Vaikka kuvatut asiat tuntuvat kauheilta ja käsittämättömiltä, Lidman näkee Päivin tarinassa lopulta myös toivoa: hän erosi miehestään, sai apua monelta taholta ja on pikkuhiljaa rakentanut elämänsä uudelleen.

– Tällaisissa tarinoissa ei ole voittajia, mutta selviytyjiä ja toipujia voi olla. Mitä karmeimmista kokemuksista voi selvitä, ja todennäköisempää ja nopeampaa se on, jos siihen saa tukea ja apua, Lidman sanoo.

Väkivaltaisessa suhteessa toistuvat suvantovaiheet ja myrskyt. Siinä vaihtelevat rakastumisen kokemukset, toivo siitä, että kaikki palaa ennalleen.

– Minua kosketti se, että ihminen voi tuollaista läpi käytyään säilyttää uskonsa ihmisiin ja Jumalaan. Aika paljon hämmästyin sitä, etten löytänyt Päivistä juuri ollenkaan katkeruutta tapahtuneesta, Lidman kertoo.

Monet Päivin kokemuksista noudattelevat tyypillisen parisuhdeväkivallan kuviota. Lidmanin mukaan parisuhdeväkivallalle on ihmisten taustasta riippumatta tunnusomaista syklisyys. Väkivaltaa seuraa yleensä tyynempi ja toiveikkaampi vaihe, kunnes ilmapiiri alkaa jälleen kiristyä ja purkautuu uuteen väkivaltaan.

– Väkivaltaisessa suhteessa toistuvat suvantovaiheet ja myrskyt. Siinä vaihtelevat rakastumisen kokemukset, toivo siitä, että kaikki palaa ennalleen ja luottamus kumppaniin väkivallan, pelon, ahdistuksen ja epäluottamuksen kanssa, Lidman kuvailee.

– Siitä tulee kierre, josta on todella vaikea päästä pois, koska aina haluaa uskoa siihen, että kyllä tämä vielä hyväksi muuttuu. Mekanismi johtaa siihen, että on vaikea havahtua tilanteen vakavuuteen ja lähteä hakemaan apua.

Pakotettu anteeksiantaminen mitätöi uhrin kokemukset

Väkivaltaisesta suhteesta irrottautuminen on vaikeaa kenelle tahansa, mutta konservatiiviseen uskonnolliseen tai kulttuuriseen yhteisöön kuuluminen voi tehdä siitä vielä vaikeampaa. Päivin tapauksessa taustayhteisö oli vanhoillislestadiolainen. Satu Lidman toteaa, että erityisesti liikkeen opetus anteeksiantamisesta voi hankaloittaa väkivallan uhrien tilannetta. Velvollisuus antaa anteeksi ikään kuin nollaa tapahtuneen väkivallan ja ylläpitää myös väkivallan sykliä.

– Uhri on pakotetun anteeksiantamisen kierteessä. Anteeksiantamisen vaatimus mitätöi hänen kokemuksensa.

Lidman lisää, että joskus tietenkin anteeksianto ja sopiminen ovat perusteltuja ja mahdollisia, ja asiat voivat muuttua. Toisinaan taas tulee sellaisia pisteitä, joissa on pakko hyväksyä, että asiat eivät muutu, ja on alettava etsiä ratkaisuja.

Liikkeen taholta on ulospäin selvästi lausuttu, että väkivalta on väärin ja rikosasia, eikä se saa jäädä perheen sisälle.

– Ihmisellä ei ole paljon harkinnanvaraa, jos hänen viiteryhmänsä ei salli avioeroa tai lähtee siitä, että hänen tehtävänsä elämässä on olla siinä parisuhteessa, tapahtui mitä tapahtui. Myös avun hakemista yhteiskunnan auttavilta tahoilta voidaan pitää petturuutena omaa yhteisöä kohtaan. Yksilön oikeudet ja tarpeet on silloin alistettu yhteisen hyvän ja yhteisön maineen alle.

Lidman lisää, että vaikka hän on tutkinut parisuhdeväkivaltaa vanhoillislestadiolaisen naisen kokemana, hän ei halua leimata yhtä uskonnollista yhteisöä. Hän toivoo, että epäkohdista puhuminen ei johtaisi yleistämiseen tai demonisointiin minkään vähemmistöryhmän kohdalla. Mikään yhteisö ei ole homogeeninen ryhmä, vaan niiden sisällä on aina erilaisia ja keskenään ristiriitaisiakin näkemyksiä esimerkiksi siitä, pitäisikö väkivalta nähdä rikosasiana vai käsitellä yhteisön omassa piirissä.

– Myös vanhoillislestadiolaisuudessa on viime vuosikymmeninä tapahtunut muutosta tässä asiassa. Liikkeen taholta on ulospäin selvästi lausuttu, että väkivalta on väärin ja rikosasia, eikä se saa jäädä perheen sisälle. Tietysti on mahdotonta sanoa, kuinka paljon tämä jää sanojen tasolle ja miten se käytännössä toteutuu.

Uskonnollinen vakaumus ei voi vesittää ihmisoikeuksia

Parisuhdeväkivallasta ei kenenkään ole helppoa kertoa ulkopuolisille, sillä Satu Lidmanin mukaan Suomessa elää edelleen vahvana käsitys siitä, että ”likapyykki pestään kotona”.

– Tilanne on hiljalleen muuttumassa ja sen eteen on tehty paljon töitä. On esimerkiksi muutettu lainsäädäntöä niin, että poliisilla on velvollisuus tutkia myös lähisuhteen pahoinpitelyepäilyt.

Väkivaltaan ei myöskään koskaan pitäisi suhtautua niin, että se kuuluu johonkin tiettyyn kulttuuriin tai uskontoon – on kyse sitten vaikkapa kunniaan liittyvästä väkivallasta maahanmuuttajataustaisissa yhteisöissä tai parisuhdeväkivallasta sellaisissa uskonyhteisöissä, joiden käsitys sukupuolten rooleista on konservatiivisempi kuin enemmistön.

– Edelleen myös auttamistyössä on sellaista ajattelua, että ”sehän on heidän oma asiansa ja he tekevät näin, koska se kuuluu heidän kulttuuriinsa”. Uskonnollinen vakaumus ja kulttuuritausta ovat yksilön oikeuksia. Toisaalta ne eivät saisi vesittää hänen ihmisoikeuksiaan. Kyse on siitä, voiko yksilö aidosti toteuttaa omia toiveitaan ja tehdä elämässään ratkaisuja ilman, että yhteisön kontrolli rajaa hänen mahdollisuuksiaan, Lidman sanoo.

– Hengellisen väkivallan kytkeytymistä muuhun väkivaltaan voi maallistuneessa yhteiskunnassa olla vaikea tunnistaa tai ymmärtää, sanoo väkivaltatutkija Satu Lidman.

– Hengellisen väkivallan kytkeytymistä muuhun väkivaltaan voi maallistuneessa yhteiskunnassa olla vaikea tunnistaa tai ymmärtää, sanoo väkivaltatutkija Satu Lidman.

Hän havainnollistaa asiaa kehottamalla kuvittelemaan kaksi ympyrää. Toinen ympyrä on ihmisoikeudet, jotka kuuluvat kaikille taustasta ja vakaumuksesta riippumatta. Toinen ympyrä on esimerkiksi vanhoillislestadiolainen maailmankuva. Ihannetapauksessa nämä kaksi olisivat päällekkäisiä, eikä ihmisoikeuksien toteutumisen ja uskonnollisen vakaumuksen välillä olisi ristiriitaa.

– Tällä hetkellä ne eivät mene täysin yhteen. Yksi ristiriitainen kysymys on suhtautuminen avioeroon. Suomessa jokaisella on siihen oikeus, eikä eroon enää vaadita selitystä tai syyllisiä. Kielteinen suhtautuminen avioeroon voi johtaa väkivallan vähättelyyn ja jatkumiseen. Mutta seksuaalisen itsemääräämisoikeuden tai fyysisen koskemattomuuden suhteen ei ole neuvotteluvaraa. Ne kuuluvat samalla lailla kaikille, Lidman sanoo.

– Ei voi ajatella niin, että yksilön oikeuksien kaventaminen vain nyt kuuluu johonkin kulttuuriin ja on ok. Esimerkiksi vanhoillislestadiolainen liike toimii kirkon sisällä, joten on kummallista, ettei kirkko ole väkevämmin puuttunut sen epäkohtiin.

Lidman lisää, että samaan aikaan uskonyhteisöjen perinteissä on asioita, joita pitää voida vaalia ja jotka eivät ole ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Niin ikään yhteisöjen sisällä on paljon ihmisiä, joilla ei ole vaikeuksia säilyttää omaa uskoaan ja kulttuuriaan ja samalla elää ihmisoikeuksia kunnioittaen.

Vaikka vanhoillislestadiolainen avioliittokäsitys ja sukupuoliroolit saattavat nykypäivänä oudoksuttaa, ne ovat olleet joskus koko kirkon opetusta.

– Minusta näyttää siltä, että vanhoillislestadiolaiset ovat yksi kristillinen vähemmistö, jossa tietyt historialliset rakenteet ovat jääneet voimaan samalla, kun muu yhteiskunta on kokenut murroksen ja muutoksen.

Hengellinen väkivalta lamaannuttaa

Päivin avioliittoa käsiteltiin vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön sisällä 1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun niin kutsutuissa hoitokokouksissa. Päivi sai yhteisöstä myös tukea, mutta pitkälti hänen kokemansa väkivalta sivuutettiin. Hänen annettiin ymmärtää, ettei hänellä ollut oikeutta kieltäytyä seksistä ja että hänessä oli väärä henki, josta hänen on tehtävä parannusta. Kuuliaisen aviovaimon roolista tuli Päiville ikään kuin taivaspaikan hinta.

– Kun parisuhdeväkivaltaan kytkeytyy hengellistä väkivaltaa, se voi olla totaalisen lamaannuttavaa. Kun uhrilta vaaditaan anteeksiantamista, siihen nivotaan asioita, jotka voivat uskossa olevalle ihmiselle olla paljon suurempia kuin tämä maanpäällinen elämä. Ikuisen elämän raameissa hänen tilanteensa väkivaltaa kokevana saattaa näyttäytyä niin mitättömänä, ettei hän edes halua tuoda sitä esiin, Satu Lidman kuvailee.

Hengellisen väkivallan kytkeytyminen muuhun väkivaltaan on haaste myös auttajille, sillä maallistuneessa yhteiskunnassa sitä voi olla vaikea tunnistaa tai ymmärtää. Väkivaltaa kokenut saattaa myös vaieta uskonnollisesta taustastaan leimautumisen pelossa.

Olisi upeaa, jos hengellisyys osattaisiin nähdä myös voimavarana, eikä ihmisen tarvitsisi salata uskonnollista identiteettiään.

– Meillä Suomessa puhutaan hirveän vähän hengellisyydestä ja uskonnosta. Maallistuminen on edennyt niin pitkälle, että omaa vakaumusta voi olla hyvin vaikea tuoda esiin. Olisi upeaa, jos hengellisyys osattaisiin nähdä myös voimavarana, eikä ihmisen tarvitsisi salata uskonnollista identiteettiään, Lidman sanoo.

Kaikesta kokemastaan huolimatta Päivi ei ole menettänyt uskoaan. Lidman arvioi, että oman uskon jälleenrakentaminen hengellisen väkivallan jälkeen on kivulias ja pitkä prosessi. Kaikille se ei onnistu, eivätkä kaikki sitä edes halua.

– Ehkä se voi tapahtua niin, että erottaa Jumalan ja ihmisten maailman. Löytää sydämen uskon ja vakaan luottamuksen Jumalaan ja luo siitä arkea ohjaavan elämän perustan. Ja erottaa siitä ihmisten säännöt, sillä ihminen on erehtyväinen ja taipuvainen käyttämään valtaa väärin.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi