Suurin osa Antti Tuurin romaaneista ja muista kirjallisista töistä on syntynyt hänen työhuoneellaan Helsingin Kalliossa.
Antti Tuurin uusin romaani kertoo mystisestä lintujen kesyttäjästä, joka muistuttaa eläinten suojeluspyhimystä Franciscus Assisilaista
Romaanin taustalla on kirjailijan oma nuoruuden kokemus 1970-luvun lopulta. Hän alkoi tuolloin pohtia, voisiko lintuihin saada jonkinlaisen yhteyden.
Antti Tuuri muistelee työhuoneellaan Helsingin Kalliossa hetkeä, jolloin hän sai Lintujen kesyttäjä -romaanin (Otava) ensiajatuksen. Se ajoittuu 1970-luvun lopulle, kun kirjailija oli palaamassa vaimonsa kanssa Lapista. He pysähtyivät Ranualla hillafestivaaleille, mutta ne olivatkin jo ohi, joten pariskunta kysyi, voisiko hilloja eli lakkoja vielä ostaa jostakin.
– Meidät ohjattiin erääseen maataloon. Se oli vanha pohjoispohjalainen talo, jonka räystäiden alustat olivat täynnä pääskysten pesiä. Katselin, kun linnut lentelivät ympäriinsä, ja mieleeni tuli ajatus, että olisipa hienoa saada lintuihin jonkinlainen yhteys.
Ajatus jäi päähän muhimaan. Tuuri tutustui jossakin vaiheessa suomalaiseen mytologiaan, jossa kerrottiin, että jokaisella eläimellä on oma haltijahenki nimeltä emuu. Tutuksi tuli myös tarina lintujen ja eläinten suojeluspyhimyksestä Franciscus Assisilaisesta. Franciscuksella ja emuu-hengellä oli käyttöä, kun Tuuri lopulta ryhtyi kirjoittamaan aiheesta romaania.
Lintujen kesyttäjä -romaanin päähenkilöksi tuli kulkuri, joka pyytää majapaikkaa eteläpohjalaisesta talosta. Hän viettää päivät pitkät talon puutarhassa hakemassa yhteyttä pääskysiin. Talonväessä ja kyläläisissä mystinen mies herättää naureskelua ja hämmennystä, jopa ärtymystä.
Kulkurihahmo kiehtoo ja epäilyttää
Lintujen kesyttäjän tarinaa kerrotaan talon teini-ikäisen pojan silmin. Häntä tuntematon mies kiehtoo tavattomasti. Pojan isä päättää antaa miehelle majoituksen viikoksi, koska häntäkin kiinnostaa, osaako tämä oikeasti kesyttää lintuja.
Miehen touhujen suurimmaksi epäilijäksi osoittautuu talon isännän pappisveli, joka on menettänyt virkansa epäsoveliaan käytöksen vuoksi. Hän on myös ensimmäisenä valmis tuomitsemaan miehen, kun nimismies hakee tämän kuulusteltavaksi.
– Olen nähnyt pitkän elämäni varrella monenlaisia pappeja, myös niin sanottuja virkatiepappeja, jotka puhuvat Jumalasta ja lähimmäisenrakkaudesta vain virkansa puolesta, Antti Tuuri sanoo.
Insinöörin koulutuksen saaneena ajattelen, että täytyy olla olemassa jotain meitä suurempaa, sillä ei näin monimutkainen koneisto ole voinut lähteä käyntiin itsestään.
Itse hän ei halua pitää suurempaa meteliä uskonasioista. Hän kuitenkin uskoo, että jonkinlainen henkinen maailma on olemassa. Se antaa avaimia elämään.
– Jokainen voi uskoa omalla tavallaan. Insinöörin koulutuksen saaneena ajattelen, että täytyy olla olemassa jotain meitä suurempaa, sillä ei näin monimutkainen koneisto ole voinut lähteä käyntiin itsestään.
Romaani sijoittuu 1950-luvulle, joten Tuuri sai ujutettua siihen nuoruuden muistikuviaan kotiseudultaan Etelä-Pohjanmaalta. Teoksen teinipoika esimerkiksi lähtee ensimmäisen kerran tanssipaikalle Vimpelissä. Se on jännittävä tapaus nuoren miehen elämässä.
– Näin aikoinaan juuri tuolla tanssipaikalla laulaja Lasse Liemolan. Siellä laulaja heitteli yleisön kanssa ilmapalloa, kunnes joku poksautti sen rikki, kuten romaanissakin kuvataan.
Antti Tuuri on hyödyntänyt romaaneissaan myös oman sukunsa siirtolaiskokemuksia.
Kotiseutu tarjoaa hyviä aiheita
Etelä-Pohjanmaa on vahvasti mukana monissa 79-vuotiaan Antti Tuurin teoksissa. Yli 80 julkaistuun teokseen sisältyy niin romaaneja, novelleja, näytelmiä, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia, oopperalibrettoja kuin kuunnelmiakin.
– Etelä-Pohjanmaa on ollut maakuntana kirjallisten aiheiden aarrearkku. Olen myös voinut hyödyntää oman sukuni siirtolaiskokemuksia, sillä isoisäni Vihtori ja pikkuserkkuni Jonni lähtivät aikoinaan töiden perään Kanadaan, Tuuri kertoo.
Kun Tuuri matkusti 1980-luvun alussa Kanadan Sudburyyn tapaamaan pikkuserkkuaan, hän pyysi tätä laittamaan paikalliseen lehteen ilmoituksen, että ihmiset kertoisivat muistojaan hänen isosisästään.
– Yllättäen yhteyttä otti nainen, joka oli ollut naimisissa isoisäni kanssa. Menin tapaamaan tätä Toinia, ja hän kertoi paljon juttuja Vihtorista ja antoi tästä myös valokuvia. Järkyttävää oli, että Toini kuoli matkani aikana, ikään kuin hän olisi vain odottanut käyntiäni.
Tuurin sukua asuu edelleen Etelä-Pohjanmaalla. Hänestä on mukava vaihtaa serkkujensa kanssa kuulumisia ja puhua heidän kanssaan hänelle rakasta murretta.
Kesät Tuuri viettää vuonna 1897 rakennetussa talossa Pohjanmaan ruotsinkielisellä rannikolla Korsnäsin Molpessa. Rannikolla asuminen on tärkeää erityisesti siksi, että hän harrastaa veneilyä. Seuraava kirjakin, Yksinpurjehdus Hankoniemen ympäri ja muita merihenkisiä kertomuksia, liittyy siihen. Kirjan kirjoittamisessa hän on käyttänyt apuna purjehtiessaan pitämiään lokikirjoja.
Työt alkuun vanhalla kirjoituskoneella
Kallion työhuoneella on syntynyt suurin osa Antti Tuurin teoksista. Hänen työtapansa on nykyisin harvinainen, sillä hän naputtaa edelleen kirjojensa ensimmäisen version mekaanisella kirjoituskoneella.
– Kirjoituskoneeni on yhtä kevytlyöntinen kuin tietokoneeni. Nautin siitä, kun teksti tulee paperille ajatuksen nopeudella. Siinä on sellaista oikeaa tekemisen tuntua.
Tuurilla oli pitkään käytössä vanha Bijou-merkkinen kirjoituskone. Sitä tapasi huoltaa Alppilassa liikettä pitänyt Veikko Tiainen. Koneen korjaus oli kesken, kun hän sattui kuolemaan.
– Ihmettelin, mitä teen, kun kone oli paloina muovikassissa. Onneksi kuitenkin sain eräältä lukijalta täysin samanlaisen, lähes tuliterän koneen tilalle.
Kirjoituskoneeni on kevytlyöntinen. Nautin siitä, kun teksti tulee paperille ajatuksen nopeudella. Siinä on sellaista oikeaa tekemisen tuntua.
Erillisen työhuoneen Tuuri hankki vuonna 1983, kun perheen koti Pohjois-Helsingissä alkoi käydä ahtaaksi. Viihtyisän yksiön omisti nuori säveltäjä Esa-Pekka Salonen, joka tuli parin vuoden kuluttua tunnetuksi myös maailmalla. Tuuri osti samassa kaupassa Salosen suunnittelemat pöydän ja tuolit.
Vaikka Tuuri viihtyy vesillä ja luonnossa, on hän tykästynyt myös Kallion kiviseen ja eläväiseen kaupunginosaan.
– Teen usein ympäristössä kävelylenkin ja käyn jossain lounaalla. Onhan Kallio muuttunut paljon 40 vuodessa, mutta on täällä vielä joitakin tuttuja kaupanpitäjiä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Gurun opissa: Ole Jumalan pieni köyhä
HengellisyysFranciscus Assisilaisen mielestä tosi kirkko on köyhien kirkko.
