Hartwall Arenalla Dylan todisti, että hän käyttää lauluääntään juuri niin kuin itse haluaa. Kuva: AFP / Lehtikuva / Fred Tanneau
Tämä kolahti: 78-vuotiaan Bob Dylanin konsertti oli kuin profeetan viimeinen testamentti
Dylanin läsnäolosta huokuva lopun ajan henki muistutti, että elämä on verraten lyhyt ja brutaali tapahtuma. Hän ei tullut Helsinkiin viihdyttämään eikä esittämään taskulämpimiä ikivihreitä.
Hartwall Arenan konsertti 24. kesäkuuta oli Bob Dylanin yhdeksäs kerta Suomessa. Eikä hän – tietenkään – sanonut sanaakaan. Jokaisen laulun jälkeen lavavalaistus meni pimeäksi, ja hämärässä näkyi vain, miten Dylan kävi ohjeistamassa basisti Tony Garnieria.
Kesäkuun alussa tuli 30 vuotta siitä, kun Garnier soitti ensimmäisen konserttinsa Dylanin Päättymättömän kiertueen (Never Ending Tour) bändissä. Kaikki muut soittajat ovat vaihtuneet moneen kertaan. Rumpali George Recile on kuitenkin hänkin pysynyt remmissä jo 17 vuotta. Hienoa on se, että Yhdysvalloissa nimekästä soolouraakin aikanaan luonut kitaristi Charlie Sexton kiertää muutaman vuoden tauon jälkeen taas Dylanin mukana.
Tämä tuntui kvintetin groovessa. Soitossa oli äärimmäisen herkkiä yksityiskohtia, ja varsinkin rumpalin työskentelyssä oli paljon hiuksenhienoja vivahteita ja dynaamisuutta, jossa voimankäytön säätely teki sovituksista herätteleviä ja eläviä.
78-vuotias kirjallisuuden nobelisti lauloi Helsingissäkin karmeita lyriikoita lapsikuolleisuudesta, kostosta, maailman mielettömyydestä, rakastetun hylkäämisestä, sielun pelastuksesta, kadotuksesta ja rakkaudesta, joka tekee sairaaksi.
Dylan kärsii nivelrikosta, eikä ole voinut soittaa kitaraa kuin ani harvoin. Yllään hänellä on jo kahden vuosikymmenen ajan ollut tarkkaan räätälöity puku, jota koristavat kimaltavat kirjonnat. Päässään hänellä on usein perinteinen cordobalainen sombrero, jonka kupu muistuttaa tasaista sylinteriä.
Näissä vermeissään keikaroiva 78-vuotias kirjallisuuden nobelisti lauloi Helsingissäkin karmeita lyriikoita lapsikuolleisuudesta, kostosta, maailman mielettömyydestä, rakastetun hylkäämisestä, sielun pelastuksesta, kadotuksesta ja rakkaudesta, joka tekee sairaaksi, kuten Raamatun Laulujen laulussakin sanotaan.
Hartwall Arenan konsertissa vallitsi surrealistinen lopunajan teatteritunnelma. Sitä tehosti kynttilänkeltainen lavavalaistus, jossa oli samaan aikaan jotain kirkollista ja jotain mielipuolisen sirkusmaista.
Kun Dylan kymmenisen vuotta sitten luopui kitarasta, hän hakkasi sähköpianoon sinne tänne kovaa kolisevia sointuja. Nyt hän on sovittanut kauniisti soivan flyygelinsä merkitykselliseksi osaksi orkesterin saumatonta yhteissoittoa.
Flyygelin lomassa Dylan soitti tankkaavia kolmen äänen huuliharppusooloja. Niissä oli konsertin tunnelmaan sopivaa hypnoottisuutta, minkä lisäksi muutamiin sooloihin sisältyi hämmentävän koristeellisia ja kauniita liu’utuksia.
Viime vuosina Dylan on soittanut konserteissaan flyygeliä. Kuva: Wikimedia Commons
Suomalainen yleisö ei ole ikinä ennen saanut nauttia niin koskettavasta Simple Twist of Fatesta, jota Dylan on koko 2010-luvun pitänyt tasaisesti mukana ohjelmistossaan. Koko konsertin ajan Dylan osoitti, että hän käyttää ääntään juuri niin julmasti ja rosoisesti tai lempeästi ja samettisesti kuin haluaa. Konsertin toisessa kappaleessa It Ain't Me Babe oli suoranaista luopumisen tuskaa. Dylanin läsnäolosta huokuva lopun ajan henki muistutti, että elämä on verraten lyhyt ja brutaali tapahtuma, joka väistämättä johtaa kuolemaan.
Kun Dylan 1990-luvun lopulla nousi uuteen arvoon, hän esitti konserteissaan ikivanhoja gospeleita ja kantriklassikoita. Noina vuosina Johnny Cashin Folsom Prison Blues svengasi Dylanin käsittelyssä ihan hillittömästi, ja bändin suoravetoisen ränttätänttän ja boogie woogien katkaisi ainoastaan herkkien akustisten balladien jakso. Silloinkin Dylanin konserteissa oli paljon lopunajallisia teemoja.
Helsingin konsertissa tuomiopäivän jylinä oli potenssiin 666. Dylan soitti tummanpuhuvaa ja hakkaavaa bluesia, jossa oli aineksia New Orleansin rikkaasta musiikkiperinteestä. Kun vuonna 2000 samalla Hartwall Arenalla Charlie Sexton sai esittää parasta kitarasankaruutta, 19 vuotta myöhemmin hänellä ei ollut tilaa sooloilulle. Sen sijaan yhteissoitto oli hallittu kokonaisuus, jossa Donnie Herronin pedal steel -kitarointi oli erittäin tunteellista. Muutamissa vuoden 2012 Tempest-albumin synkissä kappaleissa oli marssitunnelmia, jotka kellertävässä lavavalossa aiheuttivat kauhun väristyksiä.
Kuulijan on valittava, palveleeko hän Jumalaa vai Saatanaa. Tällä valinnallaan jokainen vahvistaa ihmisyytensä.
Dylan esitti kuin synnintunnustuksena kaipuunsa päästä taivaaseen – näin siis kirjaimellisesti kappaleessa Tryin’ to Get to Heaven. Kun konsertin loppua kohden Dylan oli saanut valmiiksi ihmistä esittävän muotokuvan, jossa piinallisimmaksi jäi tunne syntiviheliäisyydestä, hän esitti encore-osuutta edeltäväksi lopetukseksi Gotta Serve Somebodyn. Kuulijan on valittava, palveleeko hän Jumalaa vai Saatanaa. Tällä valinnallaan jokainen vahvistaa ihmisyytensä. Samalla kukin meistä sinetöi, mille puolen historiaa aiomme jäädä. Minulle tämä oli vahva kokemus.
Onneksi Pasilan ilta-aurinkoon oli kuitenkin leppoisaa köpötellä, sillä illan viimeinen veto It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry oli ihana loppukevennys.
Toimittajan fiilikset:
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tämä kolahti: Huumori hurmaa kauneudellaan Valehtelijan peruukki -näytelmässä
Hyvä elämäKOM-teatterin uudessa teoksessa elämät ja rakkaudet limittyvät naurun ja menetyksen murheen kanssa.
Mennään Dylan... ei kun Jeesusta kumartamaan
Ajankohtaista