Olli Selin ja diakoni Saara Huhanantti tapaavat maanantaisin Hakunilan kirkolla.
Pääkaupunkiseudun diakonia auttoi viime vuonna ihmisiä lähes 400 000 kertaa
Kirkon diakonia paikkaa yhteiskunnan turvaverkon aukkoja. Henkinen tuki ja välittäminen on olennaisempaa kuin pieni raha-apu.
Diakoniatyöntekijän huone Kontulan Mikaelinkirkolla on pieni mutta toimistohuoneeksi viihtyisä. Siellä on punaisia tuoleja, pörrömatto, pieniä pöytälamppuja ja viherkasveja. Diakoni Hanna Videllin työpöydällä on jopa nenäliinoja virkatussa korissa.
Vastaanotolle tullutta Jamia (nimi muutettu) ei itketä, mutta rahahuolia hänellä on. Niin paljon, että nukkuminen on käynyt vaikeaksi. Autismin kanssa elävä mies saa pientä eläkettä ja käy neljänä päivänä viikossa tukitöissä, joista maksetaan 300 euroa kuussa. Hän asuu omassa kodissaan ja harrastaa musiikkia.
Diakoni juttelee, kyselee kuulumisia ja yrittää päästä selville huolien syystä.
– Olethan kuitenkin saanut käytyä soittotunneilla, vaikka oletkin ollut väsynyt? hän kysyy.
– Kitara on Helsingin Pantissa, Jami virkkoo hiljaa.
– Voi itku, olet joutunut panttaamaan kitaran, Hanna Videll tajuaa.
Se on paha juttu. Varsinkin kun kevätkonsertti on tulossa. Jami on soitellut vain lainakitaralla. Oman kitaransa hän vei kaniin siksi, että sähkölaskun eräpäivä lähestyi uhkaavasti. Nyt panttilainan korot juoksevat ja huutokauppa lähestyy. Diakoniatyöntekijä naputtelee tietokoneelta panttilainaamon sivut esiin ja laskee: 120 euron lainan kulut vajaan kuuden kuukauden ajalta ovat 46,10 euroa.
Pääkaupunkiseudulla oli viime vuonna 174 diakoniatyöntekijää ja 3643 diakoniatyön vapaaehtoista.
Mutta miksi Jamille määrätty edunvalvoja ei maksanut sähkölaskua? Edunvalvoja maksaa normaalisti vuokran ja sähkölaskun sekä siirtää viikoittain Jamille satasen käyttörahaa tämän omalta palkkatililtä.
Jami ei tiedä. Hänellä ei ole edes puhelinnumeroa edunvalvojalle, vain tämän sihteerille. Verkkopankkitunnukset ovat edunvalvojalla, ja tiliotteita Jami ei saa. Hänen pitää kuitenkin maksaa tästä palvelusta 290 euroa vuodessa.
– Viime vuonna jätin tarkoituksella veroprosentin korkeaksi, että saisin joulurahaa veronpalautuksista, mutta se menikin edunvalvojan laskuun, Jami mainitsee.
Diakoni ehdottaa, että Jami pyytäisi sähköpostilla tiliotteet edunvalvojalta. Eihän hän muuten voi tietää, mihin rahat riittävät. Tiliotteita tarvitaan myös diakonia-avustusten myöntämisessä. Tarvittaessa diakonikin voi hoitaa asiaa eteenpäin valtakirjalla.
Diakoni Hanna Videll kohtaa ihmisiä kirkolla, koordinoi pienituloisten ruokailua ja vapaaehtoistyötä ja tekee kotikäyntejäkin, jos aikaa riittää.
Apua talous- ja terveyshuoliin
Kitara on myös saatava takaisin. Pystyisikö Jami raapimaan omista varoistaan kasaan panttimaksun, jos diakoniatyö antaisi ruoka-avustusta?
Jamin ilme kirkastuu. Hanna Videll kirjoittaa hänelle osto-osoituksia lähikauppaan. Ne ovat pieniä, yleensä 20 euroa viikossa.
Nämä seurakuntien myöntämät taloudelliset avustukset olivat viime vuonna pääkaupunkiseudulla yhteensä lähes 965 000 euroa. Summa on pieni, jos sitä vertaa esimerkiksi kaupunkien myöntämään toimeentulotukeen, joka pyörii 265 miljoonan euron tietämissä. Diakonia-apu on tilapäistä ja harkinnanvaraista kriisiapua, kun taas toimeentulotuki on yhteiskunnan viimesijainen tuki, joka perustuu lakiin.
Lisäksi Videll tarjoaa Jamille EU-ruokakassia: kaurahiutaleita, maitojauhetta, hapankorppuja, nauta-sikasäilykettä. Sekin kelpaa. Näitä ruokakasseja jaettiin viime vuonna pääkaupunkiseudun leipäjonoissa ja diakoniavastaanotoilla 143 000 kappaletta.
Kun diakoni palaa kirkon varastolta ruokakassin kanssa, Jami istuu aulassa uppoutuneena koirankorville luettuun Java-ohjelmointikielen oppaaseen. Hän haluaisi ohjelmoida oman pelin.
Hanna Videll ja Jami sopivat tapaamisen heti seuraavalle päivälle: kitara lunastetaan takaisin ennen kevätkonserttia.
Hanna Videll on yksi 174:stä pääkaupunkiseudun seurakuntien diakoniatyöntekijästä. Jamin asioiden selvittely puolestaan on esimerkki keskusteluista, joita Espoossa, Helsingissä, Kauniaisissa ja Vantaalla käydään vuosittain yhteensä noin 38 500 asiakastapaamisessa.
Yleisimpiä syitä tulla diakoniatyöntekijän puheille ovat talousasiat, terveyshuolet ja ihmissuhdeongelmat. Valtakunnallisen diakoniabarometrin mukaan lähes jokainen suomalainen diakoniatyöntekijä kohtaa kuukausittain fyysisesti ja psyykkisesti sairaita, säännöllisesti toimeentulotukea saavia, pitkäaikaistyöttömiä ja toistuvasti ruoka-apuun turvautuvia.
Espoon, Helsingin, Kauniaisten ja Vantaan seurakunnat käyttivät diakoniatyöhön yhteensä 17,5 miljoonaa euroa.
"Vanhuus tuo vakavuuden"
Pääkaupunkiseudulla noin neljä viidestä diakoniatyön asiakkaasta on työelämän ulkopuolella, yleensä eläkkeellä tai työttömänä. Suunnilleen puolet heistä asuu yksin. Vantaalainen Olli Selin, 87, on sekä eläkkeellä että yksinasuva. Hän oppi hiljattain, miltä tuntuu yksinäisyys. Rollaattorin avulla liikkuva mies oli kolme viikkoa neljän seinän sisällä asunnossaan Länsimäessä, kun hänen taksikorttinsa oli hukassa. Aika kävi pitkäksi.
– Oli vaikeata, koska olen aika seurallinen. Päivä kerrallaan ei ollut vain sanonta vaan todellisuutta. Tuli mieleen, että mitä sitten tulee, kun kävely ja muisti menevät heikoiksi, Selin kertoo.
Nyt Selinillä on taas taksikortti ja hän pääsee ulos tapaamaan tuttavia, maanantaisin Hakunilan kirkolle ja keskiviikkoisin Tikkurilaan. Hakunilan Matalan kynnyksen maanantaissa ja Tikkurilan Kirkon ruokailussa on juttuseuran lisäksi tarjolla myös ilmainen ateria.
– Ruoka on hirveän hyvää. Tuskin monella on kotona niin hyvää. Iäkkäälle ollaan niin ystävällisiä, että sen muistaa vielä kotonakin, Selin kiittelee.
Mielellään hän myös kuuntelee hartauden ennen ateriaa.
– Kyllä tämä vanhuus tuo elämään jonkinlaisen vakavuuden niin, että kiinnostaa, mitä alttarillakin puhutaan. Kotona mietin pitkään, mitä siellä sanottiin.
Diakoniatyössä oli 378 943 asiakaskohtaamista. Henkilökohtaisia asiakastapaamisia oli 38 508.
Yksinäisyys vanhusten ongelmana
Olli Selin jäi leskeksi vuonna 2003. Silloin naapurin rouva, joka oli yksi Länsimäen kirkon vapaaehtoistyöntekijöistä, kysyi, onko hänen vaikea olla yksin ja lähtisikö hän joskus mukaan kirkolle. Selin lähti.
– Minulle tuli siellä voimakas tunne, että jotain on minun tukenani.
Aivan yksin Selin ei muutenkaan ole. Tyttären perheen kanssa kyläillään puolin ja toisin viikoittain ja kaupungin kotipalvelu huolehtii arjen asioista.
Selinillä on ollut onnea. Kaikilla yksin jääneillä vanhuksilla ei ole aktiivista naapuria, joka järjestäisi hänet esimerkiksi diakoniatyön piiriin. Siksi Vantaalla on käynnissä korttikampanja, jolla heitä yritetään löytää. Eri puolelle kaupunkia jaetuilla korteilla vanhus itse tai joku hänen puolestaan voi ottaa yhteyttä seurakuntaan. Kampanja käynnistyi huhtikuussa. Hakunilan seurakunnan diakoni Saara Huhanantti kertoo, että joitakin yhteydenottoja on jo tullut.
Juuri yksinäisyys näyttää Huhanantin mielestä olevan vanhusten suurin ongelma – joidenkin arvioiden mukaan se koskee noin kolmasosaa heistä. Siksi seurakunnan järjestämissä ruokailuissa yhdessäolo on vähintään yhtä tärkeää kuin ateria.
Hakunilan kirkon Matalan kynnyksen maanantain reilusta sadasta viikoittaisesta kävijästä ikäihmisiä on 30–40. Länsimäen kirkon Puuroperjantaissa käy joka viikko parikymmentä eläkeläistä eli suunnilleen puolet ruokailijoista. Koko pääkaupunkiseudulla tämänkaltaisissa diakoniaruokailuissa oli viime vuonna yli 71 000 kävijää. Lisäksi Vantaan seurakunnat on mukana Yhteinen pöytä -hankkeessa, jonka jakamaa hävikkiruokaa syövät viikoittain tuhannet vantaalaiset.
Diakoniatyön ruokailuissa oli 71 238 kävijää. Ruokakasseja jaettiin 143 065 kappaletta.
Vanhusten määrä kasvaa vauhdilla
Saara Huhanantti toteaa, että seurakunnan työntekijät eivät pysty tekemään säännöllisiä kotikäyntejä yksinäisten luokse, mutta he pystyvät etsimään vapaaehtoisen sitä varten. Lisäksi seurakunnan keikkapankista löytyy vapaaehtoisia esimerkiksi vanhusten saattajiksi lääkärikäynneille.
Hakunilan seurakunnan diakoniavastaanotoilla ikäihmisiä käy Huhanantin mukaan vähän.
– Kaikki vanhukset eivät ehkä tiedä, että seurakunnalta voi tarvittaessa saada myös taloudellista apua. Monet sen ikäpolven ihmiset ovat myös tottuneet elämään vaatimattomasti ja ajattelevat, että itse täytyy pärjätä.
Yli 75-vuotiaiden vantaalaisten määrän on arvioitu kaksinkertaistuvan seuraavan viidentoista vuoden aikana. Viime vuonna yli 75-vuotiaita oli 11 552. Vuonna 2030 heitä arvioidaan olevan noin 24 000. Huhananttia luvut huolestuttavat. Hän huomauttaa, että laitospaikkoja ei nykyisinkään ole kaikille tarvitseville.
– Kotona asuu paljon todella huonokuntoisia vanhuksia, jotka eivät kuitenkaan ole riittävän huonokuntoisia saadakseen hoitopaikan.
Perhetyön diakoni Tanja Puhakka kävi moikkaamassa Siiri Kuuselaa.
Perheet talousvaikeuksissa
Näillä ihmisillä ei välttämättä ole mitään hätää.
Äiti Sara Kuusela istuu leikkihuoneen sohvalla. Ikkunasta avautuu maisema Espoon Matinkylään. Saimi-vauva istuu sylissä, vanhempi Siiri puuhaa omiaan.
– Me käymme täällä melkein viikoittain kuluttamassa paikkoja. Olemme päivät kotona, ja tämä on hyvää aktiviteettia, Kuusela kertoo.
On perjantaiaamupäivä, ja kello tulee yksitoista. Espoon seurakunnilla on kauppakeskus Isossa Omenassa Chapple-niminen tila, joka täyttyy pikkuhiljaa äideistä ja pikkulapsista. Isiä ei juuri näy.
– Tänään on yllättävän vähän porukkaa. Hieno sää on varmaan vaikuttanut, tuumii Olarin seurakunnan perhetyön diakoni Tanja Puhakka.
Yleensä Chapplen perhekahvilaan tulee Puhakan mukaan 60–70 ihmistä, jotka ovat pääasiassa tavallisista, hyvinvoivista perheistä. Elämä voi kuitenkin yllättää.
– Jos jollekulle tulee ongelmia, hän voi helpommin kääntyä puoleeni, kun olen tullut tutuksi täällä, Puhakka kertoo.
Hän on työssään nähnyt ongelmaperheiden arkea. Etenkin taloudelliset vaikeudet tuntuvat yleistyneen. Niissä tapauksissa Puhakka käy vanhemman kanssa läpi perheen kuukausittaiset tulot ja menot ja pohtii, miten homma saadaan kasaan. Toisinaan voidaan maksaa esimerkiksi puhelinlasku tai antaa ostolupaosoitus kauppaan. Monet elävät toimeentulotuella. Suuri osa on yksinhuoltajia, etenkin äitejä. Yksinäisyys painaa monia.
Vaikeimpia tapauksia ovat ne, joista huomaa heti, että vanhemmilla on isoja vaikeuksia pitää huolta itsestään – saati lapsistaan. Usein pakettiin kuuluvat päihteet ja lastensuojelun asiakkuus.
Joskus Puhakalle iskee epätoivo.
– Kun tapaa ihmisen, jonka tilanne on aivan pommi, tulee aika pieni olo. Että ei se pieni apu, mitä me voimme tarjota, ratkaise sitä tilannetta.
Usein tilanne ei kuitenkaan ole mahdoton. Otetaan askel kerrallaan kohti vähän parempaa.
– Vaikka koko maailmaa ei voi pelastaa, niin yksittäisiä ihmisiä voi nostaa jaloilleen.
Avointen ovien toiminnassa oli 108 560 ja diakoniatyön ryhmissä 9374 osanottajaa.
Apua muillekin kuin kirkon jäsenille
Perhetyön diakoni Tanja Puhakka tekee yhteistyötä muun muassa Espoon kaupungin perheneuvolan kanssa. Mannerheimin Lastensuojeluliiton kanssa ollaan paraikaa suunnittelemassa yhteistä äitipiiriä.
Kirkon diakoniatyö eroaa muista siinä, että sen taustalla on kristillinen usko. Puhakan mukaan se tulee asiakkaiden kanssa esille harvoin.
– Hengellisyys on diakoniatyön tuki ja tausta. Asiakkaalle ei kuitenkaan koskaan tuputeta mitään.
Diakoniatyössä lähdetään aina liikkeelle siitä, mitä asiakas kaipaa. Jos ihminen ei kuulu kirkkoon eikä hengellinen puoli kiinnosta, se ei haittaa. Jos ihminen taas haluaa vaikka rukoilla, sekin sopii.
Puhakan mukaan diakoniatyöntekijät kohtaavat myös ennakkoluuloja. Jotkut ajattelevat, että diakonit ovat naimattomia vanhojapiikoja, jotka pukeutuvat ja käyttäytyvät tietyllä tavalla.
– Ylipäänsä kirkon työntekijöitä kohtaan on usein sellaisia ennakkoluuloja, että me lyömme ihmisiä Raamatulla päähän. Ihmisillä voi olla ikäviä kokemuksia uskon tuputtamisesta. Sitten yleistetään ja luullaan, että kaikki uskovat ihmiset tekevät niin, Puhakka tuumii.
Harmillisin väärä luulo on Puhakan mielestä kuitenkin se, että diakonia-apu olisi tarkoitettu vain kirkon jäsenille.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Arkiystävät ovat parantaneet Tapiolassa vanhusten maailmaa jo 50 vuotta
AjankohtaistaLähimmäispalveluna käynnistynyt toiminta oli alussa Tapiolassa ainoa taho, joka tuki vanhuksia sekä mielenterveys- ja päihdeongelmaisia.
