En ole onnistunut löytämään kovin monta ehdotonta helmeä tänä vuonna suomeksi julkaistusta kirjallisuudesta, mutta Lucia Berlinin novellit ovat sellaisia. Kummastuttaa vain se, miksi vuonna 2004 kuolleen Berlinin tuotanto on löydetty vasta nyt. Novellit ovat kaunistelemattomia, usein samaan aikaan surullisia ja synkeän hauskoja. Berlin tuntuu rekisteröivän henkilöistään ja heidän maailmastaan kaiken sellaisen, minkä moni muu sivuuttaisi epämiellyttävänä tai yhdentekevänä, ja rakentavan siitä jotain ainutkertaista ja hyvin totta. Aineksia kirjailijantyöhön antoi myös hänen oma levoton elämänsä, johon mahtui useita asuinpaikkoja ja aviomiehiä sekä kamppailu alkoholismin kanssa.
Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia sekä Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia. Aula & Co 2018.
Rakkauden valinnat
Pirjo Hassinen on pitkän kirjailijanuransa aikana kirjoittanut perheiden ja sukujen kipeistä salaisuuksista ja puristavimmista suruista. Hänellä on taito valaista tarkasti ihmissuhteita, joista ei aina tiedä, milloin rakkaus niissä muuttuu riippuvuudeksi tai vallankäytöksi. Parit-romaanissa leikataan kolmeen lyhyeen, käänteentekevään jaksoon ja kolmeen eri lähteestä ammentavaan rakkauteen yhden suvun vaiheissa. On rakkaus sitten uhrautuvaa tai intohimon tai yhteisen sopimuksen pohjalle rakentuvaa, se vaatii aktiivisia valintoja: milloin luopumista, milloin sitoutumista.
Pirjo Hassinen: Parit. Otava 2018.
Lempi palaa juurilleen
Katja Ketun monitasoinen romaani Rose on poissa kertoo Lempistä, joka on taustaltaan puoliksi suomalainen ja puoliksi Midewin-parantajayhteisöön kuuluva ojibwa-intiaani.
Tiukassa uskonyhteisössä 45 vuotta elänyt nainen palaa tapaamaan reservaattiin suomalaisjuurista isäänsä. Muistisairaan isän epäillään sekaantuneen nuoren tytön katoamiseen. Isän on aiemmin epäilty surmanneen Lempin mystisesti kadonneen Rose-äidin.
Lempi tutustuu vanhempiensa ja sukujensa tarinaan äitinsä vanhojen kirjeiden kautta. Lempi itse kirjoittaa mielessään vanhalle rakastetulleen, jonka hän tapaa jälleen kotikonnuilla. Samalla hän alkaa ymmärtää, millaista selviytymistaistelua hänen eritaustaisten sukujensa elämä on ollut amerikkalaisessa tasapäistävässä yhteiskunnassa. Lempi tajuaa nyt myös, kuka hän itse on ja mihin hän kuuluu.
Katja Kettu: Rose on poissa. WSOY 2018.
Tyttöäiti eroaa
Riikka Pulkkisen uusin romaani on kuvaus erosta mutta samalla myös kertomus aikuistumisesta töyssyineen ja epävarmuuksineen.
Romaanin päähenkilö Frederika ja hänen miehensä eroavat näennäisen kivuttomasti, ilman suurempia riitoja tai edes selvää syytä. Vai riittääkö syyksi pettymys ja riittämättömyys, se, ettei perhe-elämä pienen lapsen kanssa mahdukaan siihen ihanteelliseen muottiin, jonka Frederika on kuvitellut ja rakentanut? Frederika on kaikessa ärsyttävyydessään uskottava ja vivahteikkaasti kuvattu hahmo: kontrollifriikki ja ahdistuva täydellisyydenkurottelija, joka samaan aikaan määrittelee itsensä tytöksi, vetää irtokarkkeja, tanssahtelee ja pukeutuu söpösti kultasandaaleihin. Silti kirja on kantokykyynsä nähden liian pitkä. Sekaan punottu kertomus Frederikan ja hänen sisartensa nuoruudesta olisi voinut olla ihan oma kirjansa ja höpsön ponisadun olisin mieluiten jättänyt kokonaan lukematta.
Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta. Otava 2018.
Perhe repeää
Pakistanilaissyntyinen Britanniassa asuva Kamila Shamsie pohtii romaanissaan sitä, miksi toiset altistuvat ääri-islamin propagandalle ja kuinka terrorismin pelko ja ennakkoluulot vaikuttavat siihen, millainen elintila tavallisille muslimeille länsimaissa jää. Romaanin orvot lontoolaissisarukset koettavat kukin löytää oman tiensä ja ajautuvat erilleen sekä periaatteissaan että teoissaan. Isma muuttaa Yhdysvaltoihin tekemään väitöskirjaa, Aneeka opiskelee juristiksi ja heidän veljensä Parvaiz tekee järkyttävän ratkaisun: lähtee jihadisti-isänsä jälkiä seuraten Syyriaan. Sen jälkeen kenelläkään heistä ei ole paluuta normaaliin elämään.
Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa. Gummerus 2018.
Tässä ei käy hyvin
Ranskalais-marokkolaisen Leïla SlimaninKehtolaulu on eräänlainen trilleri, vaikka se rakenteeltaan poikkeaakin lajityypin peruskaavasta.
Jo heti romaanin alussa paljastetaan, mihin kaikki päättyy: maijapoppasmaisen täydellinen lastenhoitaja Louise surmaa hoidokkinsa. Sen jälkeen keritään auki sitä, mikä käsittämättömältä tuntuvaan tekoon johti: pikkuhiljaa kasvavia jännitteitä, ennakkoluuloja, väärinymmärryksiä ja hiljaista valtataistelua Louisen ja perheen vanhempien välillä. Louise on yksinäinen, taloudellisessa ahdingossa elävä nainen. Lasten kanssa puistossa ulkoillessaan hän herättää ihmetystä, sillä hän on ainoa valkoihoinen ranskalainen työssä, jota yleensä tekevät vain siirtolaiset. Slimani ei tunteile eikä saarnaa, ja juuri hänen vähäeleinen, toteava tyylinsä tekee kertomuksesta vieläkin ahdistavamman.
