Purppuraa piispoille, pinkkiä vangeille ja violetit viikot kirkkokansalle – mitä väliä on värillä?

null Purppuraa piispoille, pinkkiä vangeille ja violetit viikot kirkkokansalle – mitä väliä on värillä?

Purppuraa piispoille, pinkkiä vangeille ja violetit viikot kirkkokansalle – mitä väliä on värillä?

Tekstiilitaiteilijalle violetti on epäitsekkyyden ja rukouksen väri. Ikonimaalari jauhaa väripigmenttiä kivistä. Väriasiantuntija vakuuttaa, että rumaa väriä ei ole olemassa.

Tuhkakeskiviikkona 22. helmikuuta kirkoissa alkavat violetit viikot. Keskeisten tekstiilien väri vaihtuu violetiksi niin alttarilla kuin pappien jumalanpalveluksissa käyttämissä asusteissa.

Suomessa luterilaisessa kirkossa on käytössä viisi niin kutsuttua liturgista väriä: valkoinen, musta, punainen, violetti ja vihreä. Mahdollista on myös käyttää violetin sijasta sinistä. Värit ovat kuin koodisto, joka näyttää, millaista vaihetta vuodesta milloinkin eletään. Jo ennen ensimmäistäkään virttä tai papin puhetta voi kirkkotilaa katsomalla asettua kulloisenkin pyhän tunnelmaan.

Violetti väri kertoo, että eletään paastonaikaa. On aika hiljentää vauhtia, karsia elämästä turhia asioita, puntaroida omia valintoja ja katuakin. 

Tekstiilitaiteilija Helena Vaari luonnehtii violettia epäitsekkyyden ja rukouksen väriksi. Kun Vaari suunnittelee kirkkotekstiilejä, violetti on hänelle väreistä mieluisin. 

– Violetti antaa muille väreille voimaa ja on hyvä, lempeä tausta. 

Vaikka erilaisia tekstiilejä on tietysti ollut kirkosssa aina, meillä käytössä oleva viiden liturgisen värin järjestelmä on suhteellisen tuore keksintö. Vaarin mukaan se vakiintui vasta 1950–60-luvuilla, jolloin kirkkoihin alettiin tilata kokonaisia tekstiilisarjoja.


Helena Vaari ja hänen suunnittelemansa violetti antependium eli alttaritekstiili Luomaniemen toimintakeskuksen kappelista Nastolasta. Saman antependiumin yksityiskohta näkyy myös artikkelin taustalla.

Helena Vaari on suunnitellut tekstiilit neljääntoista kirkko- tai seurakuntatilaan, esimerkiksi Paavalinkirkkoon Helsingissä ja Tikkurilan kirkkoon Vantaalla. Hänen käsissään on syntynyt myös kuusi piispankaapua, muun muassa Helsingin piispan Teemu Laajasalon kaapu.

– Kirkkotekstiilejä suunniteltaessa väri on olennaisin asia. Kirkkoon tuleminen on kuin polku: värin näkee jo ovelta. Kun sitten kulkee lähemmäs alttaria, alkaa erottaa tekstiileissä olevia symboleita ja yksityiskohtia, Vaari sanoo.

Hän kertoo etsivänsä töihinsä kuvakieltä, joka olisi ihmisille tuttua ja ymmärrettävää. Perinteiset kristilliset symbolit eivät välttämättä tämän ajan ihmisiä puhuttele. Monesti Vaarin käyttämä symboliikka lähtee luonnosta tai paikkakunnan historiasta. Esimerkiksi Tikkurilan kirkon tekstiileissä on Kristuksen profiili, joka yhdelle katsojalle voi näyttää virtaavalta joelta, toiselle taas pyhiinvaeltajan polulta. 


Helena Vaarin Tikkurilan kirkkoon suunnittelemissa tekstiileissä on Kristuksen profiili.

– Jokainen kirkko on erilainen. Jokaisessa on omanlaisensa valo, taideteokset ja historia. Menen kirkkoon kankaiden kanssa, ja vasta paikan päällä näen, mikä on vaikka oikeansävyinen vihreä tai violetti juuri siihen kirkkoon, Vaari kertoo.

Hän lisää, että kankaan sävyä voi muuttaa myös erivärisillä langoilla kirjomalla. Toisinaan hän itsekin yllättyy siitä, kuinka suuri vaikutus langoilla on. Valkoinen silkkilanka tummansinisellä pohjalla loistaa kuin helminauha. Oranssi puolestaan on voimaväri – teos kuin teos tuntuu heräävän eloon, kun sitä on mukana.
 

Violeteissa tunnelmissa eletään kirkoissa kiirastorstain iltaan saakka. Ehtoollisen jälkeen violetit tekstiilit riisutaan pois. Kirkko puetaan mustaan, kynttilät sammutetaan ja urut hiljenevät. Mustan symboliikka ei paljon selityksiä kaipaa, niin itsestään selvästi se on meidän kulttuurissamme kuoleman ja surun väri. 

Dramaattisin värinvaihto kirkoissa tapahtuu pääsiäislauantain iltana ennen pääsiäisyön messua. Silloin siirrytään pitkäperjantain mustasta pääsiäisen valoon ja valkoiseen. 

– Siinä on koko evankeliumin sanoma. Ilman kuolemaa ei ole ylösnousemusta, ilman mustaa ei ole valoa pääsiäisyönä, Helena Vaari sanoo.

– Pääsiäisyönä valo ja ilo voittavat. Se näkyy valkoisissa tekstiileissä, kukissa ja kynttilöissä. Valkoinen on suuren juhlan väri, ja pääsiäisestä sen käyttö jatkuu pitkälle kevääseen aina helluntaihin asti.

Pääsiäisajan lisäksi valkoista käytetään joulusta alkavalla noin kolmen viikon mittaisella jaksolla ja muutamana yksittäisenä pyhäpäivänä.

Kuvassa Helena Vaarin mallikirjonta Haminan Marian kirkon antependiumista. Tekstin taustalla on yksityiskohta Asikkalan seurakuntakodin antependiumista.

Punainen, jota käytetään helluntaiviikon ajan ja esimerkiksi pyhäinpäivänä ja tapaninpäivänä, on Helena Vaarin mielestä symboliikaltaan vahva ja selkeä. Se kertoo rakkaudesta ja verestä: uskosta ja marttyyreistä. 

Paastojen ja juhlien jälkeen koittaa tavallinen arki. Suurin osa vuodesta, 207 päivää kalenterivuonna 2023, eletään vihreää aikaa. Vihreää on muutamaa yksittäistä juhlapyhää lukuun ottamatta koko kesä ja syksy.

Vaari kertoo kokevansa siirtymän juhlapyhien valkoisesta vihreään kauteen vahvana. 

– Vihreä on tunnelmaltaan hyvin erilainen kuin muut liturgiset värit. Se on sellainen arkikristillisyyden väri, hyvä väri, joka myös sopii suomalaiseen luontoon. Vihreä symboloi sitä, mitä me teemme joka päivä – kristittynä elämistä, arjen kulkemista ja tekemistä.


Näin luterilaisen kirkkovuoden liturgiset värit osuvat kalenteriin vuonna 2023.

Fyysinen ympäristömme ja digitaalinen maailma, jossa ison osan aikaamme vietämme, kylpee väreissä. On vaikea kuvitella aikaa, jolloin kankaiden värjäämiseen tai maaleihin tarvittavat väriaineet saatiin vain luonnosta ja hienoimmat ja harvinaisimmat niistä olivat suurta ylellisyyttä.

1500-luvulla Eurooppaan alettiin tuoda Etelä-Amerikasta laivakaupalla kuivattuja hyönteisiä. Eurooppalaiset kauppamiehet olivat hoksanneet sen, minkä alkuperäisväestö oli tiennyt vuosisatojen ajan: erästä kaktuslajia ravinnokseen käyttävä kokenillikirva erittää syvänpunaista nestettä, jota voidaan käyttää kankaiden värjäämiseen. Kirvoilla värjättyjä vaatteita olivat aikanaan käyttäneet atsteekki- ja inkakuninkaalliset. 

Tätä karmiini-nimistä väriainetta käytetään nykyisinkin, ja kirvoja kasvatetaan muun muassa Kanarian saarilla. Elintarviketeollisuudessa karmiini tunnetaan nimellä E120. Sitä löytyy muun muassa makeisista, hilloista, lihatuotteista ja juomista. Karmiinia käytetään myös meikeissä.

Toinen ikivanha kankaiden värjäämiseen käytetty väri on purppura, jota saadaan kotiloista. Purppuran valmistus keksittiin Foinikiassa jo noin 1500-luvulla eKr. Purppuralla värjätyt kankaat ovat olleet kallista kauppatavaraa, joten niihin ovat pukeutuneet maallisen ja kirkollisen vallan edustajat: keisarit, kuninkaalliset ja kardinaalit. 

Ylellisten purppuravaatteiden viesti on ollut ihmisille niin tuttu, että se on voitu kääntää myös nurinkuriseksi. Uudessa testamentissa kerrotaan, kuinka kuolemaantuomittu Jeesus puettiin purppuranväriseen viittaan, kuninkaiden ja temppelipapiston väriin, ja häntä tervehdittiin pilkallisesti juutalaisten kuninkaana. 

Purppuran ja violetin sävyjä on jo pitkään osattu valmistaa teollisesti ja ne ovat kaikkien saatavilla, mutta värin symboliarvo on säilynyt. Edelleen siihen pukeutuvat monien kirkkokuntien piispat. 

Kuolleiden kirvojen ja kotiloiden lisäksi väriaineeksi ovat päätyneet myös ihmiset. 1900-luvun alussa valmistettiin väriä, jonka nimi oli egyptinruskea tai muumiojauhe, ja se todella valmistettiin muumioista jauhamalla. Luiden lisäksi väriin antoivat oman säväyksensä ne aineet, joilla ruumis oli muumioitaessa käsitelty.

Aina nimeen ei kuitenkaan ole luottamista. Caput mortuum on latinaa ja tarkoittaa kirjaimellisesti kuollutta päätä. Sen niminen väri on tumma, joskus violettiin vivahtava punaruskea, joka kieltämättä herättää mielikuvia ruhjeista ja maksoittuneesta verestä. Väri on kuitenkin peräisin rautaoksidista, ja sen nimikin lienee lainattu alkemiasta, jossa caput mortuum -termillä viitataan arvottomaan jäännösaineeseen.

”Ultramariininsininen on jalo väri, kaunis ja kaikista väreistä täydellisin, ylittämätön kaikessa mitä siitä voidaan sanoa tai tehdä”, kirjoitti italialainen taiteilija Cennino Cennini 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa.

Cenninin Kirja maalaustaiteesta on aloittelijoille tarkoitettu käytännöllinen opaskirja taidemaalarin työhön. Se antaa ohjeita muun muassa väriaineiden hankkimiseen ja käsittelyyn, siveltimien valmistamiseen ja erilaisten pintojen pohjustamiseen.

Cenninin ylistämä ultramariininsininen on lapis lazuli -kivistä jauhettu pigmentti. Lapis lazuli oli kallista tuontitavaraa Afganistanista, ja välillä sen saatavuus oli epävarmaa. Lisäksi kivien jauhaminen oli työlästä. Siksi ultramariinia käytettiin vain tärkeinä pidettyihin maalauksen kohtiin, kuten Neitsyt Marian vaatteisiin.

Ikonimaalari Ritva Rojon työhuoneessa on keskeneräinen Jumalanäiti Palava pensas -ikoni. Siinä Neitsyt Marian viitta on maalattu juuri ultramariinilla. Niin kuin renessanssiaikaan, myös nykyisin hienoin ultramariini tulee Afganistanista, eikä se edelleenkään ole halpaa. Parhaimmanlaatuisesta pigmentistä saisi maksaa yli 20 000 euroa kilolta. Synteettistä ultramariinia on tarjolla edullisesti, mutta sitä Rojo, joka muutenkin pyrkii käyttämään vain aitoja pigmenttejä, ei mielellään käytä. 

”Joskus ikonin saa valmiiksi viikossa, ja joskus työ voi olla kesken vuosia”, Ritva Rojo kertoo.

Rojolla on omaakin kokemusta ultramariinipigmentin valmistamisesta. Hän huomasi nopeasti, että lapis lazuli -kivien jauhaminen käsipelissä on fyysisesti rankkaa. Lisäksi joutuu olemaan tarkkana, että saa kivistä erilleen harmaat epäpuhtaudet ja ettei jauha kiviä liian hienoksi. Muuten saisi sinisen sijasta vain harmaata jauhetta.

Rojon suosimat luonnonpigmentit ovat yleensä kiveä – ultramariinin lisäksi esimerkiksi vihreä glaukoniitti ja punainen sinooperi – ja maata, josta saadaan erilaisia keltaisen, punaisen ja ruskean sävyjä. Musta on hiiltä tai nokea. Esimerkiksi viinimustaa saadaan poltetuista viiniköynnöksistä. Rojo itse on polttanut mustaa hiiltä puhtaista koivuhaloista Valamon luostarin rantasaunassa. Ikonimaalari on pitkän perinteen jatkaja, sillä kallio- ja luolamaalaukset todistavat ihmisten tehneen kuvia maaväreillä ja hiilellä kymmeniä tuhansia vuosia.

Vantaalaisen Ritva Rojon kokoelmissa on noin yhdeksänkymmentä eri pigmenttiä. Eksoottisinta niistä ei ole tarvinnut hankkia kaukaa: purkin etiketissä lukee Kuusijärven okra, ja sen sisältö näyttää lähinnä hienolta hiekalta. Rojo on pessyt Kuusijärven rannalta kaivamansa maan moneen kertaan saadakseen väripigmentistä mahdollisimman puhdasta. Sen jälkeen maa-aines on siivilöity, kuivattu ja hierretty hienojakoiseksi.

Jauhemainen väripigmentti tarvitsee jonkin sidosaineen, jotta se pysyy maalauksessa. Tuubeihin pakatuissa öljy- tai akryyliväreissä ja akvarellivärinapeissa tuo sidosaine on jo valmiina. Ikonimaalari sen sijaan menee jääkaapilleen ja valmistaa sidosaineen kananmunankeltuaisista ja valkoviinistä. 

Ritva Rojon keskeneräinen Jumalanäiti Palava pensas -ikoni.

Vaikka Rojolla on yhdeksänkymmentä pigmenttiä, joista valita, hän käyttää niistä vain pientä osaa. Ikonin pystyy hyvin maalaamaan viidellä pigmentillä. Sellaisia värejä, joita ei pysty muilla korvaamaan, ovat keltaokra, valkoinen ja musta. Niiden lisäksi tarvitaan jokin punainen sekä vihreä tai sininen.

– Jos muistissa on se, mitä koulussa on oppinut värien sekoittamisesta, ikonia maalatessa voi yllättyä. Värit käyttäytyvät hämmentävällä tavalla. Mustan ja valkoisen sekoituksesta tulee ikonilaudalla sinistä, vaikka se paletilla näyttää harmaalta. Mustaa ja keltaista sekoittamalla tulee vihreää. Kun punaiseen sekoittaa mustaa, saa ruskeaa, Rojo kertoo. 

Myös se järjestys, jossa esimerkiksi kasvot maalataan, voi tuntua nurinkuriselta. Ihonvärin pohjaksi sekoitetaan mustasta, keltaisesta okrasta ja luonnonsiennasta niin kutsuttu sankir, joka värinä tuo mieleen sinapin tai hernekeiton. Sitä lähdetään sitten kerros kerrokselta vaalentamaan ja sävyttämään punaisen, keltaisen ja valkoisen sekoituksilla lähemmäs todellista ihonväriä.

– Maalatessa mennään siis valoa kohti. Kasvot rakennetaan ohuista värikerroksista. Itse saatan maalata kasvoihin viitisenkymmentäkin kerrosta, Rojo sanoo.

– Ikonimaalaus ei ole kärsimättömän laji. Se on vaikeaa, hidasta ja työlästä. Olen oikeastaan yllättynyt siitä, että minusta on tullut ikonimaalari, sillä en pohjimmiltani ole mitenkään rauhallinen ihminen.
 

Värit vaikuttavat meihin. Ne herättävät tunteita ja myös fyysisiä reaktioita. Esimerkiksi vihreän ja sinisen on todettu rauhoittavan, punaisen taas aktivoivan ja energisoivan. Ruskea tuntuu turvalliselta, harmaa neutraalilta. Mikään väri ei kuitenkaan toimi kaikille samalla tavoin – myös yksilöiden omat mieltymykset ja kulttuuriset seikat vaikuttavat siihen, miten jokin väri koetaan.

1970-luvulla värien psykologisia ja fysiologisia vaikutuksia tutkinut amerikkalainen psykologi Alexander Schauss huomasi, että kun eräässä vankilassa sellien seinät maalattiin tietyllä vaaleanpunaisen sävyllä, vankien väkivaltaisuus väheni. Myöhemmin samaa, Bakerin-Millerin vaaleanpunaisena tunnettua sävyä on käytetty apuna esimerkiksi urheilijoiden valmistautumisessa sen rentouttavan ja sykettä laskevan vaikutuksen vuoksi.

Lempeän, murretun vaaleanpunaisen tehoon uskotaan myös ulko- ja sisämaaleja valmistavassa Tikkurila Oyj:ssä, joka vuosittain nimeää vuoden värin. Tänä vuonna se on lämmin roosan sävy, joka on saanut nimekseen Ruusun hetki.

– Se tuntui tärkeältä väriltä, koska se kertoo empatiasta, yhdessä olemisesta ja välittämisestä – myös kodin rakentamisesta ja toisille ihmisille läsnä olemisesta, sanoo värivalikoimapäällikkö Irina Hanhisalo, joka vastaa Tikkurilan sävyistä ja värikokoelmista.

Murrettu roosa on Irina Hanhisalon mukaan empatian, yhteyden ja välittämisen väri.

– Kun ajattelee maailman tapahtumia, toisistaan erilleen ajautuminen tuntuu olevan yleinen trendi. Pandemia-aikana me olemme olleet hyvin eristäytyneitä ja varmasti moni on tuntenut yksinäisyyttä ja ihan fyysisestikin ollut yksin. Halusimme nostaa esille sen, ettei kukaan täällä selviä yksin. Yhdessä olemme paljon vahvempia.

Kun viime vuoden väri valittiin, elettiin vielä keskellä pandemiaa. Hanhisalon mukaan silloin etsittiin väriä, joka epävarmassa tilanteessa kertoisi jalat tukevasti maan pinnalla olemisesta ja rauhoittumisesta. Päädyttiin lämpimään ruskean sävyyn, joka sai nimekseen Tuulihaukka

– Vaikeassa maailmantilanteessa, jollaisessa edelleenkin elämme, värien ja sisustuksen miettiminen saattaa tuntua triviaalilta. Uskon kuitenkin, että värit antavat ihmisille voimaa, ja niillä voi helposti rakentaa kotiin rauhaa ja tehdä kodista harmonisen ja hyvän paikan olla, Hanhisalo sanoo.

Tikkurila on esitellyt vuoden värin vuodesta 2016 alkaen. Irina Hanhisalo kertoo, että värin valinta on monipolvinen prosessi, jossa on mukana useamman hengen työryhmä.

– Kuljemme ympäri vuoden tuntosarvet pystyssä. Havainnoimme ja aistimme, mitä maailmassa ja esimerkiksi tieteessä, taiteessa, yhteiskunnassa ja muodissa tapahtuu. Sieltä suodatamme asioita, jotka liittyvät meidän alaamme eli maalaamiseen, väreihin ja kodin sisustamiseen ja tuntuvat mielenkiintoisilta.

– Haen inspiraatiota ihan kaikkialta, maisemasta ja jopa äänimaisemasta. Rakastan kuljeskella päämäärättömästi erilaisissa paikoissa, niin luonnossa kuin rakennetussa ympäristössäkin. Joskus olen saattanut poimia kadulta mukaani roskia, joissa on hienot värit. Joskus kasvimaata kitkiessäni pysähdyn katsomaan sen värejä ja ihmettelemään, miten kauniita sävyjä on mullassa tai porkkananlehdissä. 

– Väri ei ole koskaan virhe, eikä rumaa väriä ole olemassakaan, Irina Hanhisalo vakuuttaa. 

Hänen mielestään kyse on kokonaisuudesta: jokainen väri toimii jossakin yhdistelmässä. Itse hän innostuu sellaisista väriyhdistelmistä, joissa on jonkinlaista riitasointua.

Hanhisalo arvioi, että me suomalaiset olemme värien käyttäjinä minimalisteja. Kodin seinät maalataan valkoiseksi, vaaleanharmaaksi tai beigeksi. 

– Sisustuksessakin on selviä trendivärejä. Rauhalliset, murretut vihreät ovat olleet suosittuja jo useamman vuoden. Aika kovasta, viileästä värimaailmasta on siirrytty kohti pehmeämpiä sävyjä. On hiekkaa ja greigeä, eli beigeen vivahtavaa harmaata, ja puupintoja. 



Toisaalta sisustuksenkaan suhteen ei enää eletä yhtenäiskulttuurissa, vaan itseilmaisulle ja persoonalliselle otteelle on tilaa. 

– Pienempi joukko kokeilee violetin ja liilan sävyjä, sähäköitä vihreitä, oranssia ja pinkkiä. Näitä värejä on totuttu näkemään enemmän virtuaalisessa maailmassa, mutta ne ovat alkaneet vuotaa myös reaalimaailmaan. 

Omassa kodissaan Hanhisalo tekee rohkeitakin värikokeiluja. Koti on testauspaikka, jossa seinien väri saattaa vaihtua usein.

– Väristä ei voi olla varma muuten kuin kokeilemalla. Ajattelen, että koti on säännöistä vapaata aluetta, jossa yhdessä huoneessa voi olla vaikka kolmea eri väriä seinillä.

Helena Vaarin teoksia on esillä Metsätöitä-näyttelyssä Kimmo Pyykkö -taidemuseossa Kangasalla 21.5.23 asti.

Lähteet:
Cennino Cennini: Kirja maalaustaiteesta. Kustannusosakeyhtiö Taide 2006.
Victoria Finlay: Colour. Travels Through the Paintbox. Sceptre Books 2002.
Laura Perryman: The Colour Bible. ILEX 2021.