null Kommentti: Miksi kirkko vetäytyy yhteiskunnallisesta keskustelusta heti, kun joku ärähtää? Kuulan ja MTK:n tapaus ei ollut ensimmäinen kerta

Kommentti: Miksi kirkko vetäytyy yhteiskunnallisesta keskustelusta heti, kun joku ärähtää? Kuulan ja MTK:n tapaus ei ollut ensimmäinen kerta

Kun jokin eturyhmä haluaa vaimentaa itselleen vaikean yhteiskunnallisen keskustelun, julkinen taklaus voi osua mukana olevaan kirkolliseen tahoon. Sellainen tilanne mittaa kirkon itsenäisyyttä ja henkistä ryhtiä.

Kun arkkipiispa Tapio Luoma ja kolme muuta piispaa liittyivät seurakuntapappi Kari Kuulan tuotantoeläinten kohtelua käsittelevän verkkokolumnin paheksujiin, koin jonkinlaisen déjà vu -elämyksen. Piispat omaksuivat keskustelussa MTK:n näkökulman ja kiinnittivät huomionsa eläinten kärsimyksen sijasta maaseudun tuottajien jaksamiseen. Minulle tilanteessa oli vahvaa tuttuuden tunnetta.

Tarina Kuulan kohukolumnista on vielä kesken, mutta yhden sen antaman opetuksen voi jo kiteyttää politrukin peukalosäännöksi: jos haluat vaimentaa omalle eturyhmällesi hankalan julkisen keskustelun, etsi keskustelun heikko lenkki ja keskitä voimasi sen taklaamiseen. Jäsenkadon vuoksi itseluottamuksensa hukannut evankelis-luterilainen kirkko on ollut jo jonkin aikaa otollinen taklauksen kohde.

Taklaukseen tulee voimaa, kun se tehdään sellaisen sidosryhmän nimissä, joka kokee olevansa yhteiskunnan väheksytty ja päähän potkittu selkäranka. Jos tällainen ryhmä loukkaantuu ja sosiaalinen media täyttyy ”Nyt kirkkokin käänsi meille selkänsä!” -tyyppisistä viesteistä, voit olla melko varma, että kirkon ilmat ovat pihalla hyvän tovin. Samalla olet siirtänyt keskustelun maalitolpat pois omalle eturyhmällesi haastavalta alueelta.

Kirkon hiljentäminen voi näyttää nolostuttavan helpolta, mutta maailman uutisia seuratessa tilanne näyttää toiselta.

Kuulan kolumnista alkanut kimpoileva keskustelu palautti mieleeni toisen keskustelun, jota seurasin vuonna 1999. Evankelis-luterilaisen kirkon piispat julkaisivat hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta käsittelevän puheenvuoron Kohti yhteistä hyvää. Kannanoton yhteisvastuullinen eetos nojasi luterilaisen sosiaalietiikan pitkään linjaan ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvoihin.

Kaikkia piispojen näkökulma ei miellyttänyt. Vuorineuvosten pulssia tunnustelevat pääkirjoitustoimittajat keksivät nopeasti, mistä narusta kannatti vetää: piispojen kannanotto syyllistää suomalaisia yrittäjiä!

Kun meteli alkoi, olin juuri tehnyt uutisen Kohti yhteistä hyvää -puheenvuorosta. Luin sen uudestaan kynä kädessä, enkä löytänyt yhtään lausetta, johon väitteen yrittäjien syyllistämisestä voisi ripustaa. Taklaus teki kuitenkin tehtävänsä, eivätkä piispat ole tehneet talouseettisiä keskustelunavauksia sen koommin.

Kirkon hiljentäminen voi näyttää nolostuttavan helpolta, mutta maailman uutisia seuratessa tilanne näyttää toiselta. Paavi Franciscus tuomitsi syrjäyttävän talousjärjestelmän ennen kuulumattoman jyrkästi jo ensimmäisessä julkisessa kiertokirjeessään Evankeliumin ilo (Evangelii Gaudium). Moni löytää paavin kannanotoista yhtymäkohdan vuorisaarnan etiikkaan, joka velvoittaa puolustamaan haavoitetussa asemassa olevia ja torjumaan vallan houkutuksen.

Viime vuonna Kirkko ja kaupunki julkaisi Espoon piispa Kaisamari Hintikan haastattelun, jossa tämä puolusti tiukasti kirkon oikeutta osallistua yhteiskunnan arvokeskusteluun. Vähän aikaisemmin Suomen Lähetysseura oli joutunut kritiikin kohteeksi osallistuttuaan Finnwatchin koordinoimaan #430 miljoonaa -kampanjaan, joka pyrkii suitsimaan yritysten verovälttelyä.

Keskustelun kulku noudatti tämän kolumnin alussa luonnostelemaani käsikirjoitusta. Kriitikoiden mukaan Lähetysseura oli lähtenyt laitavasemmiston kelkkaan syyllistämään yrittäjiä. Sosiaalisessa mediassa virisi keskustelu, joka ei enää käsitellyt verotuksen oikeudenmukaisuutta vaan siitä, onko kirkon järjestölle sopivaa olla mukana poliittisessa kampanjassa.

Tavallisissa rippikouluissa pohditaan samoja kysymyksiä, joista Kuula kolumninsa kirjoitti: minkälaisia eläimet ovat, mitä ne kokevat ja onko se mielestämme oikein?

Hintikka ei ottanut kantaa Finnwatchin kampanjaan, mutta korosti, että kirkko määrittelee itse oman paikkansa ja kantansa yhteiskunnallisessa keskustelussa sitoutumatta yhteenkään puolueeseen. ”Keskustelussa meille sanottiin, että saatte auttaa köyhiä, mutta ette kysyä, miksi he ovat köyhiä”, piispa napautti.

Kun miksi-kysymys koski eläinten kärsimystä, osa piispakunnasta liittyi keskustelun hiljentäjiin. Piispat toivat esiin sen, että maaseudulla tehdään arvokasta ja välttämätöntä työtä ja että moni maatalouselinkeinon harjoittaja kamppailee jaksamisensa äärirajoilla. Arkkipiispa muistutti Facebook-tilillään siitä, että heidän syyllistämisensä ei ole kirkon tehtävä (22.1.).

Näkökulmaa voi pitää pastoraalisena eli ihmisen rinnalle asettuvana. Samalla paljon tärkeää jäi sanomatta.

Jos piispat olisivat osoittaneet Hintikan peräänkuuluttamaa linjakkuutta, he olisivat kertoneet, että tavallisissa rippikouluissa pohditaan kirkkohallituksen hyväksymän materiaalin avulla samoja kysymyksiä, joista Kuula kolumninsa kirjoitti: minkälaisia eläimet ovat, mitä ne kokevat ja onko se mielestämme oikein?

Olisi myös ollut paikallaan todeta, että käynnissä olevan sukupuuttoaallon ja tuotantoeläinten kärsimyksen yhteys ihmisen syntisyyteen on monessa kirkossa ajankohtainen teologinen kysymys. Suomessakin näistä kysymyksistä on tehty varteenotettavaa ekoteologiaa. Tähän osaamiseen piispat eivät tukeutuneet.

Evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole yhteistä kantaa eläinten asemaan liittyviin kysymyksiin. Sen ilmasto-ohjelma kehottaa kuitenkin suosimaan ruokavaliossa kasvikunnan tuotteita, luomua ja lähiruokaa. Sekaruokaa syöville ilmasto-ohjelma ehdottaa perinteistä Välimeren ruokavaliota, jossa lihatuotteet ovat enemmän mausteen kuin pääruuan asemassa.

Kirkon oma viesti olisi ollut relevantti, mutta poliittisen varovaisuuden vuoksi emme kuulleet sitä. Sen sijaan piispat onnistuivat ruokkimaan mielikuvaa, jonka mukaan keskustelu kristinuskon suhteesta ilmastonmuutokseen, luontokatoon ja eläinten kohteluun ei ole vielä edes alkanut.

Aika näyttää, kuinka pitkään maatalouteen liittyvät kysymykset pysyvät kirkolle no go -alueena, jota uskalletaan reflektoida vain virsiperinteen kielellä. Ilmastonmuutoksesta ja luonnon häviämisestä raportoivan tiedeyhteisön mukaan aikaa ei ole tuhlattavaksi.

Kirjoittaja on Kirkko ja kaupungin toimittaja.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi