Kuolleiden podcastin tekstiversiot

1. osa: Kuinka paljon sielu painaa?

Malmin hautausmaalla, Matti Pellonpään hautakorttelissa 89 oli pari kesää sitten työntekijänä virolaisnainen joka kertoi näkevänsä pilviä hautojen yllä. Hänen suomen kielestään oli vaikea saada selvää. Hän osoitti hautoja, kauhoi käsillään kuin jotain nostaakseen ja kertoi, kuinka hän näkee usein haudoista nousevan valkoista utua. Kysyin oliko hän nähnyt sellaisia myös nyt, keskellä paahteista hellepäivää?

– Juu, nainen nyökkäsi ja jatkoi: – Inimese hing.

Hing? Siis sielu? Nainen hymyili leveästi ja nyökytti päätään. Hän siis vakavissaan väitti näkevänsä, kuinka vainajien sielut nousevat haudoista. Nainen vaikutti kaikin puolin tervejärkiseltä ja jalat maassa olevalta ihmiseltä. Hänellä oli risti kaulassaan.

Mieleeni tuli Alejandro González Iñárritun ohjaama elokuva 21 grammaa. Elokuvan nimi tulee amerikkalaisen lääkärin Duncan MacDougallin vuonna 1906 massachusettsilaisessa sairaalassa suorittamasta tutkimuksesta. MacDougall halusi selvittää, kuinka paljon sielu painaa. Hän punnitsi kuusi kuolemaisillaan olevaa ihmistä. Yksi tutkittavista menetti painoa kuoleman hetkellä mutta sai sen hetken päästä takaisin. Myös kaksi muuta menettivät painoa ja muutaman minuutin päästä vielä lisää. Yhden paino putosi kolmeneljäsosa unssia eli 21,3 grammaa. Vaikka kuuden ihmisen tutkimusotanta on aivan liian pieni ja tutkimuksen tieteellisyys tyrmättiin jo aikanaan, ja vain yhden kuudesta tulos oli noin 21 grammaa, yleiseen tietoisuuteen jäi ajatus, että sielulla on paino, tarkalleen ottaen tuo 21 grammaa. MacDougall punnitsi vertailun vuoksi myös viisitoista kuolevaa koiraa. Niiden paino ei muuttunut. Se tarkoitti Dougallin mielestä, ettei koirilla ole sielua. Kuolevia koiria oli vaikea saada tutkittavaksi, joten epäiltiin, että MacDougall myrkytti ne kuoliaiksi.

Ajattelin kysyä virolaisnaiselta, miksi sielu irtautuisi ruumiista vasta haudassa eikä kuoleman hetkellä? Jätin sen kuitenkin tekemättä. MacDougall sanoisi, että kyse on ihmisten erilaisista temperamenteista. Kun hänen tutkimuksessaan yhden ihmisen paino putosi vasta minuutin päästä kuolemasta, hän arveli sen johtuvan kyseisen ihmisen luonteesta. Hidasluontoisen ihmisen sielulla ei ole mitään kiirettä poistua ruumiista. Se tuumailee aikansa ennen lähtöä, ja lähtee kun muistaa, kun taasen nopealiikkeisen ihmisen sielu irtautuu ruumiista saman tien. Virolaisnaisen näkemät sielut olisivat siten lähtöisin todella rauhallisista vainajista.

II

Vieraillessani ensimmäistä kertaa Matti Pellonpään haudalla Malmin hautausmaan korttelissa 89, hautakiven edessä, nurmikolla, lojui musta kampa. Jotkin Pellonpään roolihenkilöt olivat kovia sukimaan hiuksiaan. Kiven edessä oli myös tyhjä kossupullo ja siihen työnnetty parhaat päivänsä nähnyt auringonkukka. Kossuvissy oli Pellonpään mielijuoma, kunnes lääkäri kehotti häntä lopettamaan, muuten kuolo hänet korjaisi, niin kuin tekikin, vaikka juominen oli loppunut. Pellonpäällä oli synnynnäinen sydänvika, joka vei hänet hautaan 44 vuoden ikäisenä. Lääkäri oli sanonut Pellonpäälle, että hänelle pitäisi tehdä sydämensiirto. Peltsi oli vastannut, että sehän sopii, jos siirrätte hänen samaan paikkaan.

Kiven päälle oli asetettu kossupullon korkki. Jotkut kaverit tai ihailijat ovat synnyttäneet perinteen, jossa Pellonpään haudalla tyhjennetään porukalla kossupullo, kaadetaan tilkka haudan päälle ja loput juodaan itse. Itsekin olen kerran ollut rituaalissa mukana. Kampakin oli luultavasti heidän siihen jättämänsä. Mitä todennäköisimmin rituaali oli viimeksi toimitettu Pellonpään kuolinpäivänä 13.7.

Peltsin hautakiven oikeassa yläkulmassa on jin & jang -symboli: ympyrä, jonka sisällä on kaksi toisiinsa kietoutunutta vesipisaran muotoista kuviota. Symboli oli Pellonpäälle tärkeä. Hän kantoi sitä sormuksessaan kuten myös Aki Kaurismäki, jolle Pellonpää oli sen lahjoittanut. Kaurismäki palautti sormuksen heittämällä sen Pellonpään hautajaisissa tämän hautaan ennen kuin se luotiin umpeen todeten mielessään: ”Pidä baari auki, perässä tullaan.”

Jin ja jang on vanha kiinalainen merkki, joka yleensä liitetään taolaiseen filosofiaan. Tao tarkoittaa suomeksi tietä. Kyse ei ole niinkään uskonnosta vaan pyrkimyksestä taoon, vastakohtien ykseyteen, saavuttamalla tasapaino ihmisessä ja maailmankaikkeudessa vallitsevien voimien, jinin ja jangin välillä. Kaikki asiat ovat jiniä tai jangia, mutta mikään ei ole niitä puhtaasti, vaan toisessa on aina myös toista. Pisaroissa oleva piste kuvaa juuri sitä.

Matti Pellonpää saattoi hyvinkin olla taolainen, jonka monet ihanteet sopivat häneen: yksinkertainen elämä, toisten kunnioittaminen, vaatimattomuus ja nöyryys. Ehkä Pellonpää pystyi jin ja jang -periaatteen avulla löytämään elämäänsä harmonian ja tasapainon eli taon. Kuuluisuudestaan huolimatta hän ei koskaan korostanut itseään. Hän eli mitä yksinkertaisinta boheemielämää haalimatta rahaa ja omaisuutta. Kodinkin hän hankki vasta aivan viimeisinä vuosinaan. Hän asui kymmenen vuotta Aki ja Mika Kaurismäen elokuvatuotantoyhtiö Villealfan sohvalla ja majaili kavereidensa ja naisystäviensä luona.

Pellonpää oli ”kohtelias pummi”, joka tunnettiin rahan kerjäämisestään, jopa ventovierailta. Freelancerin tuloilla oli vaikea rahoittaa jokapäiväistä baarielämää ja kahdentoista kossuvissyn päivittäistä normiannosta. Kapakat ja ravintolat olivat Pellonpään koti, jossa juominen oli hänelle sosiaalista juomista. Pellonpää rakasti ihmisiä ja ihmiset häntä. Oliko tietoisuus sydänviasta hänen myönteisen elämänasenteensa taustalla? Vastoinkäymisissä hänen mottonsa oli: ”Pikku juttu sadan vuoden päästä.” Vihamiehiä hänellä ei tuntunut olevan. Hyvää oloa ympärilleen synnyttävän Pellonpään olemus oli aseistariisuva; hän oli porukoiden maskotti, jonka kanssa oli helppo olla. Sitoutunut suhde ei sopinut boheemin elämään. Suhteet naisiin päättyivät siinä vaiheessa, kun nämä alkoivat puhua pitempiaikaisesta sitoutumisesta. Viimeisinä vuosina myös tässä tapahtui muutos.

Taolainen ihanne kunnianhimottomuudesta ei kuitenkaan toteutunut Pellonpään kohdalla. Boheemisuudestaan huolimatta hän halusi olla merkittävä ihminen ja näyttelijä. Silti hän näytti säilyttävän rentouden ja aitouden niin elämässään kuin elokuvissaankin. Ehkä Pellonpään tapaa näytellä voi kuvailla taolaisella käsitteellä wu-wei eli ei-tekeminen, jossa vältetään turhaa tekemistä ja heittäydytään tyhjän päälle ilman tavoitteellista päämäärään pyrkimistä.

Jin ja jang kamppailivat myös Pellonpään roolihahmoissa, kuten Aki Kaurismäen ohjaaman elokuvan Varjoja paratiissa roskakuski Uolevi Nikanderissa, joka oli samalla sekä Kaurismäen että Pellonpään alter ego. Kaurismäki kirjoitti roolin suoraan Pellonpäälle. Pellonpää totesikin, että hänen roolihahmonsa olivat samanlaisia kuin hän itse. Kuvatessaan Nikanderia Kaurismäki totesi, että tämä ”muistuttaa surumielistä rottaa ja ylittää kadun vinosti kuin lonkkavikainen koira.” Nikanderissa oli passiivista jiniä, itseensä sulkeutuvaa, oman elämänsä sivustaseuraajaa. Kaurismäen sanoin hän oli ”käänteinen uunoturhapurohahmo, puhumaton, suomalainen, työväenluokkataustainen, ujo mies, joka kuitenkin halusi lähestyä paitsi vastakkaista sukupuolta myös yhteiskuntaa ja jopa palvella sitä, kunhan häntä ei häiritä.” Vaikka Nikanderia potkitaan päähän ja jätetään yksin, hän säilyttää ylpeytensä, ja lopulta tarpeeksi kiusattuna ja nurkkaan ajettuna paljastaa hampaansa muuttuen aktiiviseksi jang-toimijaksi, joka panee tuulemaan ja pistää asiat kuntoon.

III

Valo siivilöityy lehmusten lehvästöstä ”Köyhien lasten” kortteliin ja väreilee surumielisen ja hiljaisen sammaleen peittämillä haudoilla. Lehmusten oksat taipuvat hautojen ylle suojelevasti. Monien hautojen reunakivet ovat jo painuneet maan poveen, ja näkyvissä ovat vain niiden ääriviivat, kuin hautojen varjoina. Nimistä on yhä vaikeampi saada selvää. Yksi haudatuista on Arvo Kauko Leskisenoja. Hän on syntynyt 30.8.1927 ja kuollut kahdeksanvuotiaana 6.6.1936.

Köyhien lasten” kortteli päätettiin pelastaa, vaikka haudat ovat kertahautoja. Kertahautaan saa nimensä mukaisesti haudata vain kerran, toisin kuin sukuhautaan. Se oli köyhien hauta, jonka sai ilmaiseksi. 20 vuoden määräajan jälkeen kivet poistettiin, ja hautapaikka annettiin eteenpäin. ”Köyhien lasten” korttelin pelastaminen ei tarkoita hautojen ja kivien kunnostusta vaan sitä, ettei hautoja oteta uusiokäyttöön. Niiden annetaan vajota hiljalleen maahan.

Puiden, hiljaisten jättiläisten juuristo on sulkenut lapset Äiti Maan syliin. Malmin hautausmaa ja sen vainajat ovat yksi pieni osa valtavaa ”Jumalan ruumista”, jossa lukemattomat ihmiskohtalot yhtyvät, tavallisesta kadun tallaajasta suurmiehiin ja -naisiin. Emme ole erillisiä, meidän kesken vallitsee syvä yhteys ja riippuvuussuhde. Ihmisten lisäksi se pätee myös kasveihin, eläimiin ja kiviin, pienimmistä organismeista, mikrobeista ja atomeista aurinkokuntiin, koko maailmankaikkeuteen. Mikään ei ole ulkopuolella vaan me kaikki olemme osa valtavaa kosmosta, niin elämässä kuin kuolemassakin.

Hautuumaavaelluksillani olen kohdannut useita edesmenneitä, jotka ovat pyrkineet kohti unelmaansa ja toiveiden täyttymystä. Mitä korkeammalle he ovat kurottuneet ja mitä kiihkeämmin päämääräänsä pyrkineet, sitä varmemmin he ovat myös pudonneet. Kun maa murtuu jalkojemme alla, olemme hukassa, jos olemme rakentaneet elämämme ulkoisten saavutustemme varaan. Me emme omista mitään, vähiten itseämme ja elämäämme. Armi Aavikko oli yksi tuhoutuneista. Toiveiden ja unelmien murentuessa hän tajusi mikä elämässä on tärkeintä. Hänen yksi mielirunoistaan oli Toivo Pekkasen ”Rakkaudesta”:

Elämä on vain lyhyt hetki.

Vuodet vierivät nopeasti

ja vanhuus yllättää meidät

ennen kuin aavistammekaan.

Ihmiset himoitsevat niin monia asioita

ja kuluttavat kauniit päivänsä hukkaan.

Yhdet himoitsevat kultaa, toiset valtaa,

kolmannet kunniaa ja ylhäistä asemaa.

Mutta kun kuoleman hetki lähestyy

ja he katsovat taakseen

mennyttä elämäänsä,

niin he huomaavat olleensa onnellisia

vain niinä hetkinä jolloin ovat

rakastaneet.

Saman asian ilmaisi kirjailija Markku Lahtela, joka oli ollut sotalapsi: ”Kukaan ei rakasta minua, enkä minä rakasta ketään. Olen jäänyt vaille jotain, jota ilman mikään ei ole mitään”. Ilman rakkautta mitkään saavutukset eivät tyydytä ihmistä, kaikki on tyhjää. Ilman rakkautta kadotamme itsemme ja elämämme.

Haudoilla kulkiessani olen oppinut myös sen, että kuulun vähemmistöön, sillä suurin osa maailmassa koskaan eläneistä ihmisistä on kuollut. Yhdysvaltalaisen Population Reference Bureau -tutkimuslaitoksen laskelmien mukaan maapallolla on elänyt yli 108 miljardia ihmistä. Meidän nykyisten maapallon asukkaiden määrä, 7,5 miljardia, on tästä vain noin seitsemän prosenttia. Kuolleita on siis 14 kertaa enemmän kuin meitä eläviä. Iloitkaamme siitä, sillä jonakin päivänä jokainen meistä tulee kuulumaan suureen enemmistöön.

2. osa: Reissumies ja puiden rakkauselämä

Törmäsin kerran Hakaniemen S-marketin kassalla Tapio Liinojaan. Hän näytteli aikoinaan Tapio Rautavaaraa tästä kertovassa elokuvassa. Tartuin Liinojaa hihasta ja pyysin että kerros jotain Rautavaarasta. Millainen hän oli? Liinoja kertoi, kuinka Rautavaara rakensi reissumiesroolinsa huolella, pala palalta, miehekkyyttä korostavaa, painokasta puhetapaa ja voimakasta ärrän sorauttelua myöten. Siviilissä hän puhui ihan normaalisti. Syntyi jälleenrakennusajan miessankari, rehti ja suora, yhtä aikaa vahva ja lämmin ”Reissumies-Tapsa”, komea trubaduuri, elokuvatähti ja urheilusankari. Rautavaara halusi tehdä selkeän pesäeron aikansa rillumarei-kulttuuriin, koska halusi olla vakavasti otettava, tunnelmallisia lauluja esittävä reissumies. Kaikella on kuitenkin aikansa, myös Rautavaaran sankarihahmolla. Lopulta 1960–70-luvulla tavarataloja kiertäessään päälle jäänyt ”Viimeisen Rehdin Suomalaisen” miehen rooli alkoi mennä pateettiseksi ja teennäiseksi. Aika ajoi Reissumiehen ohi. 
Malmin hautausmaan korttelissa 81, Rautavaaran Hautakiven oikeassa yläreunassa on metalliset olympiarenkaat ja niiden alla nimet Rautavaara Tapio ja Saima Elisabeth. Tapion nimen edessä on veteraanijärjestön merkki ja Saimalla Lotta Svärdin merkki. Kiven vasemmalla puolella lukee Handell Edvard ja Saima Lydia. He ovat Rautavaaran appivanhemmat. 

Rautavaara nousi heti sodan jälkeen pikahissillä taivaaseen elokuvissa, musiikissa ja urheilussa. Kestotähden suosion sinetöi keihäänheiton olympiakulta Lontoossa 1948. Se potkaisi jo nousukiidossa olevan Rautavaaran uraan lisää kierroksia ja loi urheiluhullussa maassa hänen ympärilleen suojaavan kehän. Se auttoi häntä uran vaikeina aikoina 1950-luvulla, kun vapautuneiden äänilevymarkkinoiden myötä ulkomaiset artistit ja myös suomalaiset naiset, kuten Laila Kinnunen ja Annikki Tähti, alkoivat lohkoa isoja siivuja sota-ajan miesten hallitsemasta musiikkibisneksestä. Kun Olavi Virta sai kuulla olevansa ”laulava lihapulla”, Georg Malmsténia sanottiin ”Molli-Joriksi” ja Veikko Lavia ”relluksi”. Henry Theel sai kuulla, kuinka variskin laulaa kauniimmin kuin hän. Urheilusankari-Rautavaaraa kukaan ei uskaltanut haukkua. 
Esa Pakarinen häntä kyllä arvosteli, ainakin yksityisesti. Rautavaara oli tarkka rahasta. Hän osasi hinnoitella itsensä ja tehdä myös sen suhteen kipeitä ratkaisuja. 1950-luvulla Rautavaara hajotti menestyksekkään kiertävän viihdekolmikon, jossa olivat hänen lisäkseen Reino Helismaa ja Esa Pakarinen. Olympiavoittaja-Rautavaara tiesi olevansa yleisön vetonaula, joten miksi jakaa pottia muiden kanssa? Välirikko tulehdutti kolmikon välejä, vaikka yhteistyö Helismaan kanssa jatkui myöhemmin. 
Rautavaaran rahanahneus oli hirvittänyt Helismaata jo aiemmin, kun he olivat olleet yhteisellä keikalla Helsingin Pakilassa, tilaisuudessa, jossa kerättiin rahaa TUL:n Visa-urheiluseuralle. Huonon sään takia väkeä ei tullut paikalle kovinkaan paljoa, ja siten illan tuotto jäi vähäiseksi. Siitä ei edes riittänyt Rautavaaran ja Helismaan kanssa sovittuihin palkkioihin. Kun Helismaa olisi tyytynyt pienempään palkkioon, Rautavaara otti koko kassan itselleen todeten, että tämä riittää. Esa Pakarinen totesi Rautavaarasta myöhemmin: ”Semmonen se oli, täyspaska.” Tuskin Rautavaara sitä oli, vaan köyhän lapsuuden elänyt poika, joka halusi varmistaa, ettei joudu enää kurjuuteen.

Rautavaaran suuruuden päivät alkoivat hiipua 1960-luvulle tultaessa. Suomalaisen elokuvateollisuuden kulta-aika päättyi, eikä Rautavaara enää saanut juurikaan rooleja. Kansainvälinen musiikkituotanto ja ”rautalanka” syrjäyttivät Rautavaaran ja muitakin kotimaisia vanhoja tähtiä. Television myötä ihmiset eivät enää lähteneet liikkeelle entiseen malliin, minkä seurauksena iltamakulttuuri kuoli ja Rautavaaran kiertueet tyrehtyivät. Viisitoista vuotta kestänyt kiertue-elämä päättyi vuonna 1963, jonka jälkeen ”Reissumiehestä” tuli taukolaulaja, joka esiintyi tavarataloissa, harjannostajaisissa ja muissa kissanristiäisissä. 
Rautavaaralainen maailma alkoi murtua ja kansallissankari vajota tavallisten kuolevaisten joukkoon; Someron keikka suosionsa huipulla olevan Danny Show’n kanssa kertoi vastaansanomattomasti, kuinka nöyryyttävä ja loukkaava tämä muutos oli. Someron lava oli täynnä nuoria Danny-faneja, kun taukolaulaja Rautavaara astui Dannyn ensimmäisen setin jälkeen lavalle. Ennen yleisö oli hiljentynyt Rautavaaran karisman voimasta, nyt se kiljui täyttä kurkkua Dannya takaisin lavalle eikä hiljentynyt ennen kuin Rautavaara karjaisi mikrofoniin. Rautavaara oli kova ammattilainen, joka antoi ymmärtää, etteivät tällaiset tapaukset häiritse häntä. 
Aikuisväestö tuli vielä katsomaan Rautavaaraa, mutta kun pääesiintyjänä oli nuorten suosikki, keikat olivat vaikeita. Taukolaulaminen ja tavaratalokeikat olivat Rautavaaran mukaan työtä siinä missä mikä muu tahansa; hän ei kursaillut, vaan meni minne kysyttiin, kunhan taksa oli asianmukainen. Vaikka Rautavaara väitti, ettei suosion ja arvostuksen laskeminen häntä hetkauttanut, hän ei selviytynyt putoamisesta vain pelkällä rautaisella ammattitaidollaan, vaan tuskaa oli helpotettava alkoholilla. 
Tuskin oli ihme, että Ontuva Eriksson oli Rautavaaran suosikki hänen omista kappaleistaan. Ehkä pian syntymänsä jälkeen isänsä hylkäämä ja köyhän lapsuuden elänyt Tapio Rautavaara samastui rampaan kerjäläiseen, joka jää norkoilemaan taivaan porttien taakse uskaltamatta astua sisään ja edes ajatella, voisiko hän olla hyväksytty ja rakastettu. Ehkä hänen lapsuuden traumansa avautuivat, kun huikean uran tuoma himmenevä glooria ei enää hoitanut haavoitettua sielua. Ehkä hän näki mielessään nälän ja huonon ravinnon heikentämän riisitautisen nuoren Tapion ja muisti hän ne nöyryyttävät ajat, kun luokkakaverit ilkkuen kyselivät isänsä hylkäämältä pojalta: ”Missä sun isäs on?” tai kun hän joutui kulkemaan kouluun äitinsä kengissä.  

II 

Vänkyräisiä oksiaan ojenteleva eksoottisen näköinen tataarivaahtera ja sen vieressä olevat suorarunkoiset supisuomalaiset koivut seisovat lähellä toisiaan kuin tumma etelän kaunotar ja hänen rakkaudestaan kilpailevat vaaleat pohjolan sulhaskandidaatit. Muodokas tataarivaahtera samanaikaisesti houkuttelee ja työntää koivuja pois luotaan; samalla kun se kallistuu poispäin, sen tumman vihreä latvusto näyttää haparoivan kohti lähimmän koivun heleänvihreää oksistoa. Tataarikaunottaren runko on kärsinyt pahoin. Myrskyjen ja ankarien talvien seurauksena siitä on repeytynyt kaksi isoa oksaa. Tuskin mikään on niin kohtalokasta puulle kuin sen ihon eli kuoren ja varsinkin sen alla olevan erittäin herkän jällen repeäminen. Sienen itiöt iskevät heti avoimeen haavaan ja tunkevat puun sisään pahat mielessä.

Jo ensimmäinen repeämä on ollut vaahteralle kohtalokas, toinen on ollut kuolinisku. Vuosia sitten puun yläosa on murtunut,  ja sen seurauksensa vaahtera on kallistunut toiselle kyljelleen. Nyt murtumakohdassa kasvaa nippu reilun metrin mittaisia hentoja uusia oksia. Toinen repeämä ilmaantui viime joulun alla rungon alaosaan, johon syntyi yli puoli metriä korkea haava, lähes rungon levyinen ja puolen rungon syvyinen. Haavakohta on pehmeää ja vettynyttä. Tataarikaunottarella ei ole paljon elinaikaa, korkeintaan muutama vuosi. Metsässä se voisi kaatua paikoilleen, mutta Malmin hautausmaalla se on turvallisuussyistä pian kaadettava. Ensi talvi voi olla sen viimeinen.  

Kun vaahtera menetti ensimmäisen suuren oksan ja kallistui, ennusteet vaahteran selviytymiselle olivat huonot. Kallistumisen seurauksena latvuksen taakka jakautui runkoon toispuoleisesti aiheuttaen vaaran rungon repeämisestä, jos latvukseen kohdistuisi voimakas paine rajumyrskyssä tai raskaassa lumikuormassa. Uhka toteutui toissa talvena. Mitä suorempi runko, sitä paremmin se johtaa latvukseen kohdistuvat voimat juuriin, joiden haarat ovat työntyneet leveälle ja syvälle maahan pitäen puun pystyssä. Tikkusuorilla koivuilla ei ole niin suurta vaaraa rungon katkeamisesta, vaikka raju myrskytuuli saattaa murtaa nekin, koska vailla toisten puiden antamaa suojaa ne joutuvat ottamaan kaikki luonnon antamat iskut yksin vastaan. Harvaan istutetut lajitoverit ja matala tataarivaahtera eivät pysty antamaan niille riittävää turvaa. Lähellä toisiaan kasvavat puut ovat vahvempia kuin yksinäiset, koska myrskyt eivät pääse kaatamaan niitä niin helposti. Tiheämpi kasvusto suojaa myös polttavalta auringolta pitäen latvuston alla olevan pienilmaston kosteana ja viileänä. Ne saavat apua toisiltaan myös maan alla.

Jos puiden yhteiselo näyttää olemattomalta maan päällä, samaa ei voi sanoa mullan alisesta maailmasta. Puut ovat lähes symbioottisessa suhteessa toisiinsa juuriston välityksellä, tai ainakin lajitoverit, joiden juuret kasvavat yhteen ja välittävät tarpeen tullen, toisen puun vahingoittuessa tai sairastuessa, tälle ravinteita. Ne auttavat toisiaan myös tilanteessa, jossa lähellä kasvavan toverin kohdalle on sattunut kuivempi ja ravinneköyhempi maaperä.
Tataarivaahteran lähellä olevat koivut ovat olleet toisiaan kohtaan oikeudenmukaisia ja jakaneet maan resurssit tasapuolisesti. Se näkyy niiden ulkomuodossa: kaikki ovat samankokoisia ja kunnoltaan yhtä terveitä. Niiden tunnuslause on: ”Kaveria ei jätetä.” Asenne toisia lajeja kohtaan ei kuitenkaan ole kovin suopea, koska ne haluavat elintilaa vain omilleen. Taistelu on ankaraa. Siten tataarikaunottaren ja pohjolan koivuviikingin välinen rakkaustarina ei ole aivan ristiriidaton. Onneksi on olemassa sienet, välittäjät, diplomaatit, rakkauden lähettiläät. Jos tataarivaahteran ja koivun juuret vierastaisivatkin toisiaan tai olisivat suorastaan vihamielisiä, niiden juuristojen ympärille ja sisään voi kietoutua sienirihmasto, joka yhdistää lupaa kysymättä puiden juuret toisiinsa. Sienet voisivat yhdistää koko hautausmaan yhdeksi suureksi organismiksi. Metsässä näin tapahtuukin, mutta hautausmaan istutettujen puiden juuret ovat niin vahingoittuneita, ettei verkostoa pääse syntymään.

Teelusikallisessa metsämaata on useita kilometrejä sienirihmastoa. Ne ovat kuin internetin valokuitukaapeleita, joiden avulla alueen puille välittyy paitsi ravinteita myös tietoa mahdollisista tuhohyönteisistä, veden puutteesta tai muista uhkatekijöistä. Myös samaa lajia olevien puiden juuret voivat välittää näitä tietoja toisilleen. Informaatiota voi yllättävää kyllä levitä myös sähköisesti, yhden senttimetrin sekuntivauhtia. Puut voivat siis ”keskustella” juurien kautta. Tähän keskusteluun voivat osallistua jopa kaikki alueen kasvit, ainakin metsässä, luonnollisessa orgaanisessa kokonaisuudessa. Toki puut kommunikoivat myös maan päällä erittäen erilaisia hajuaineita tuhohyönteisten hyökätessä niiden kimppuun tai juurten vioittuessa. Juurten kautta välitetty tieto on varmempaa, koska tuuli ei voi sitä viedä mennessään. Toisaalta ilman kautta välitettynä tieto leviää nopeammin.

Tataarikaunotar ja koivusulhot voivat siis sienten avulla olla vähintäänkin pakotetussa polygamiassa keskenään ja nauttia toistensa nesteistä, vaikka eivät sitä haluaisikaan. Koska koivut ja vaahtera ovat eri lajia, ne eivät voi saada ”yhteisiä lapsia”, koska niiden välinen ”seksi” tapahtuu vain ravinteiden tasolla, ei jakamalla ja vastaanottamalla toistensa siitepölyä. Vaikka tataarivaahtera säilyisi hengissä, sen ja lähimmän koivun latvukset eivät koskaan tule koskettamaan toisiaan, mutta toisin on niiden laajalle, 10–20 metrin säteelle levinneissä juuristoissa. Suuri osa puiden elämästä tapahtuu näkymättömissä mullan alla, myös niiden rakkauselämä. 

3. osa:  Elit rauhalle, siksi sinut ammuttiin

En tiedä toista suomalaista, jonka tarina muistuttaisi niin paljon Jeesus Nasaretilaista kuin aseistakieltäytyjä ja pasifisti, Arndt Pekurisen.  Nasaretilaiseen viittaa myös hänen hautakivessään oleva teksti: ”Elit rauhalle, siksi sinut ammuttiin. Sä elät sittenkin!” Jatkosodassa teloitettu Pekurinen oli poikkeuksellinen ihminen. Silti hän on lähestulkoon vaipunut unholaan. Vaikka Pekurinen oli äärimmäisen rohkea, hänestä on vaikea leipoa massojen sankaria, tai ehkä juuri sen takia se on vaikeaa. Hän oli liian ehdoton, liian vakaumuksellinen; hän ei tarjonnut ihmisille mitään mahdollisuutta gloriaan vaan vain ankaran, itsestä luopumisen tien, täydellisen väkivallasta pidättäytymisen. Siten suomalainen rauhanliike valitsi 1970-luvulla ihanteikseen mieluummin sotasankarit Che Guevaran ja Fidel Castron kuin väkivallasta täysin kieltäytyneen Pekurisen. Häntä vihattiin syvästi, koska hän oli uhmakas ja paljasti yhteiskunnan ja sen instituutioiden väkivallan ja tekopyhyyden, niin armeijan, valtion kuin kirkonkin.
Pekurinen on kertakaikkisen järisyttävä. Miten hän saattoi olla niin rohkea, ettei luopunut vakaumuksestaan edes silloin, kun kivääri suunnattiin hänen päätänsä kohti? Mikä antoi hänelle rohkeuden seistä yksin teloittajiensa edessä, kun yksi lause olisi pelastanut hänen henkensä, yksi pieni myönnytys? 
Pekurinen pakoili kutsuntoja viiden vuoden ajan, kunnes marraskuussa 1929 armeija tarttui häntä niskasta. Ratkaisematon konflikti syntyi heti ensi hetkistä armeijan kanssa. Poliisit pidättivät Pekurisen kotoaan ja veivät Helsingin kutsuntatoimistoon, jossa hän ilmoitti kieltäytyvänsä asepalveluksesta sekä lääkärintarkastuksesta. Toimiston upseeri raivostui ja käski repiä Pekuriselta vaatteet yltä. Lääkärintarkastuksen jälkeen Pekurinen vietiin Santahaminan varuskuntaan, jossa hän teki jälleen selväksi vakaumuksensa ja kieltäytyi pukeutumasta sotilaspukuun. Taas hänen kimppuunsa käytiin ja puettiin väkivalloin sotilaspukuun. Vielä saman päivän aikana hänet vielä kerran pakotettiin riisuutumaan toista lääkärintarkastusta varten. 
Pekurinen oli itsepäinen ja uhmakas. Lääkärintarkastuksen jälkeen hän livahti vartijoilta karkuun kasarmialueelle, jossa hän ehti jakaa 500 sodanvastaista lehtistä ennen kuin hänet pidätettiin ja vietiin päävartioon. Arestien ja lääkärintarkastusten jälkeen hänet passitettiin kolmeksi viikoksi Lapinlahden sairaalaan mielentilatutkimuksiin. Armeijan kantahenkilökunnan, myös lääkärin, oli vaikea ymmärtää, että henkisesti terve ihminen voisi toimia Pekurisen lailla. Lapinlahdessa hän sai diagnoosin ”constitutio psychopathica gravis” eli vakava rakenteellinen persoonallisuushäiriö. Määrittämällä Pekurinen mielisairaaksi hänen eettiset perustelunsa voitiin ohittaa. Niitä ei itse asiassa ymmärretty alkuunkaan, koska miehisyys ja asepalvelus kytkeytyivät tuolloin niin elimellisesti toisiinsa. Pekurinen saattoi siten olla vain mielisairas ja sotilasrikollinen. 
Diagnoosista huolimatta hänet palautettiin Santahaminaan ja yritettiin nujertaa lopullisesti. Pekurinen määrättiin Kustaanmiekassa sijainneeseen työvelvollisten kurikomppaniaan, jossa oli rikollisia, ja jälleen kerran hänet puettiin väkisin sotilaspukuun. Tällä kertaa Pekurinen pani kunnolla hanttiin: kolme kersanttia kamppaili hänen kanssaan kahden tunnin ajan, ennen kun sotilaspuku saatiin hänen ylleen. Kun paini oli vihdoin ohi ja kersantit puuskuttivat sydän hakaten, Pekurinen käveli muina miehinä muutaman askeleen sivuun ja riisui sotilaspuvun yltään. Lisäksi hän ryhtyi nälkälakkoon saadakseen oikeuden pukeutua siviilivaatteisiin. Sen taistelun Pekurinen voitti: reilun kuukauden nälkälakon jälkeen hän sai luvan pitää siviilivaatteita. 
Pekurinen osoitti heti alussa luonteensa lujuuden ja taipumattoman uhman varmistaen samalla, ettei armeija koskaan antaisi hänelle anteeksi. Hän aloitti johdonmukaisen ja totaalisen kieltäytymisen aseista, sotilaspalveluksesta ja palvelusta, joka millään tavalla hyödyttäisi Suomen armeijaa tai liittyisi siihen. 
Pekurisen tapauksen ydin tiivistyy taisteluun sotilaspuvusta. Sotilaspuku symboloi armeijan ja valtiovallan ehdotonta auktoriteettia, yhtenäisen kansan ideaalia ja kuvaa yksissä tuumin sotivasta kansakunnasta. Pukeutumisesta kieltäytyvä Pekurinen häiritsi vakavasti tätä kuvaa ja kyseenalaisti valtiovallan auktoriteetin. Jos Pekurinen olisi kieltäytynyt asepalveluksesta uskonnollisista syistä, hänen tekoaan olisi voitu ymmärtää. Oli kuitenkin täysin käsittämätöntä, että joku vetosi eettisiin ja yhteiskunnallisiin syihin. Se oli alhaista, hajottavaa ja kaoottista ruumiillisuutta, joka piti saada kuriin, alistaa ja sitoa pakolla harmaaseen armeijan univormuun. 
Vaikka Pekurinen ei ollut ainoa kieltäytyjä, hän sai suurimmat vihat niskaansa ja kärsi ankarimmat rangaistukset. Työväenluokkainen tausta oli merkittävä syy Pekurisen kohtaloon, koska hänen kapinointinsa muistutti pelottavasti vuodesta 1918. Köyhän ja työläisen pasifismi on eliitille paljon vaarallisempaa kuin yläluokkaisen akateeminen pasifismi. Pekurinen oli ainoa proletaari rauhanliikkeen johdossa, kun muut keskeiset henkilöt kuuluivat yläluokkaan ja korkeasti koulutettuihin, kuten Felix Iversen, Aarne Selinheimo ja Arvid Järnefelt. 
Korkeasti koulutetut pasifistit olivat yhteiskunnalle hyödyllisempiä elävinä kuin kuolleina, kun puolestaan Pekurinen olisi hyödyllisempi kuolleena kuin elävänä. Armeija halusi tehdä hänestä esimerkin, miten käy niille, jotka alkavat kapinoida. 
Armeija vihasi Pekurista ja halusi kostaa hänelle ennen kaikkea siksi, että hän oli julkisuudessa aseistakieltäytyjien esikuva. Myös hänen tapauksensa saama laaja kansainvälinen huomio ärsytti armeijaa. Kun Pekurinen aloitti nälkälakon Suomenlinnassa, hän sai tervehdyksiä ja rohkaisuja rauhanystäviltä ja -järjestöiltä Saksasta, Hollannista, Englannista, Tanskasta ja Ruotsista. Erityisen noloon ja häpeälliseen valoon Suomen puolustusvoimat joutui sotaoikeuden langetettua Pekuriselle kolmen kuukauden vankeustuomion tammikuussa 1930.  Oikeusministeri Juho Niukkaselle kohosi hiki otsalle kun hän avasi 11 maasta osoitettuja vetoomuksia Pekurisen vapauttamiseksi. Erityisesti yksi vetoomus sai Niukkasen verenpaineen kohoamaan. Allekirjoittajina oli liuta arvovaltaisia poliitikkoja, Englannin parlamentin jäseniä, tiedemiehiä, kirjailijoita, kuten H. G. Wells, Marcelle Prat, Henri Barbusse sekä kaiken kruununa yleisen suhteellisuusteorian isä professori Albert Einstein. 
Kansainvälinen huomio kääntyi lopulta Pekurista vastaan. Poliittinen oikeisto ja Lapuan liike saivat lisää vettä myllyynsä, eivätkä puolustusvoimatkaan unohtaneet kokemaansa nöyryytystä. Ne odottivat hetkeä, jolloin kaikki maksettaisiin Pekuriselle korkoineen takaisin. 
Rauhanaate oli ahtaalla 1930-luvun nationalismin, militarismin, sotarumpujen paukuttelun, Isänmaallisen kansanliiton ja fasismin aikana. Lapualaiset ja muut nationalistit vihasivat Pekurista ja aseistakieltäytyjiä syvästi. Nämä olivat kommunisteja, vihattuja ”ryssän kätyreitä” ja isänmaanpettureita, jotka halusivat syöstä Suomen tuhoon. Jopa maltillisen Suomen Rauhanliiton puheenjohtaja, matematiikan tohtori, Felix Iversen sai muilutusuhkauksia. Hänet jopa tuomittiin maksamaan sakkoa 5 000 markkaa Hitlerin kunnian loukkaamisesta vuonna 1935 kirjoittamassaan artikkelissa Kilpajuoksu perikatoa kohti on alkanut. 
Jos laajan kannatuksen saanut äärioikeistolainen ja fasistinen Lapuan liike uhkaili muilutuksella Iverseniä, niin Pekurisen kohdalla uhkaukset myös toteutuivat. Kun Pekurinen vapautui Ilmajoen varavankilasta syyskuussa 1930, lapualaiset kyyditsivät ja pahoinpitelivät Pekurisen. 
Kun sota syttyi, Pekurinen ymmärsi, että hänen kohtalonsa alkoi uhkaavasti kiertyä kohti lopullista tappiota, koska siviilipalvelus päti vain rauhan aikana, ei sodassa. Kohtalo realisoitui pian.  Talvisodan puhjettua 30.11.1939, Pekurinen sai palvelukseenastumismääräyksen ja kutsun saapua Tehtaankadun kansakoululle. Mentyään paikalle ilmoittamaan kieltäytymisestään hän joutui sotaoikeuteen saaden yhdeksän kuukauden vankeustuomion. 
Arndt Pekuriselle tuli seinä vastaan. Armeija oli jo suunnitellut loppunäytöksen hänen varalleen, vastenmielisellä ja kierolla tavalla. Pekuriselle ja hänen vaimolleen Alexandralle annettiin ymmärtää, että Pekurinen voisi päästä ehdonalaiseen vapauteen vankilan johdonkin sitä puoltaessa. Kun Sukevan vankilan portit avautuivat 12.10.1941, vapaus ei koittanutkaan, vaan Pekurinen kuljetettiin Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan. Siltä tieltä hän ei koskaan enää palannut. 
Pekurisen kohtalo sinetöitiin Helsingin päämajassa. Suojeluskuntapiirin esikunnassa annettiin määräys, että Pekurinen oli vietävä vartioituna taistelujoukkoihin. Se oli käytännössä murha kuolemantuomio. Aseista ja taisteluista mitään tietämätön mies olisi etulinjassa helppo saalis viholliselle. 
Pekurinen kuljetettiin marraskuun pimeydessä kahden sotilaan vartioimana junalla Helsingistä Hyrynsalmelle, josta matka jatkui armeijan kuorma-autolla Suomussalmen kautta rajan yli 90 kilometrin päähän 3.divisioonan esikuntaan Beloje ozero -järven rannalle. Pekurinen ei enää tässä vaiheessa juurikaan puhunut, koska hän tiesi matkan tarkoituksen: kyse oli näytelmästä, jonka lopussa hänet tapetaan. Pekurinen totesi teloittajilleen muutamaan otteeseen, miksi hänet tuotiin kauas Vienan korpeen tapettavaksi, kun se olisi yhtä hyvin voitu hoitaa Helsingissä. Pekurinen oli kuin vaikeneva Jeesus Pilatuksen edessä. Viimeisinä kommentteinaan Pekurinen kysyi, miksi teurastaa ihmisiä, jos heitä ei aiota syödä. Siviilin ampuminen ei ollut sotilaille helppoa, koska kyse oli murhasta. Kaksi kieltäytyi komppanianpäällikön teloituskäskystä. Kolmas suostui. Armeija sai vihdoin kostonsa, 5.11.1941, kun kahden metrin päässä seisova korpraali ampui pystykorvan luodin Arndt Pekurisen päähän komppanianpäällikön käskystä. 
Ennen teloitusta Pekuriselle tarjottiin kolme kertaa mahdollisuus pelastua, jos hän pukeutuisi sotilaspukuun ja ottaisi aseen käteensä. Ensimmäinen ja viimeinen kohtaaminen armeijan kanssa kietoutuivat yhteen. Sama kuva toistui alussa ja lopussa. Armeijan ja valtiovallan oli pakko tappaa mies, joka uhmasi heidän ehdotonta auktoriteettiaan ja asepuvussa symboloituvaa yhtenäisen kansan ihannetta. Vankilassa Pekurisesta ei olisi ollut mitään haittaa. Silti armeija ei voinut unohtaa häntä. Häiritsevä tekijä oli eliminoitava, jotta kuva saataisiin puhtaaksi ja eheäksi. 
Aseistakieltäytyjä ja Pekurisen ystävä Tauno Tamme osallistui Pekurisen hautajaisiin Malmilla. Katsoessaan Pekurisen ruumista siunauskappelissa Tamme näki, että tällä oli siviilivaatteet yllään. Hän ajatteli iloisena ja liikuttuneena: ”Arndt Sinä voitit sittenkin! Nyt ei ole enää mitään väliä sillä seikalla miten Sinulle täällä ajallisessa elämässä kävi. Sinä voitit.” 

4. osa: Rooma ja halkaistu mies

Malmin hautausmaan korttelia numero 12 kutsutaan amfiteatteriksi. Kortteli on ympyrän muotoinen, sen hautarivit on porrastettu neljään tasoon, ja haudat laskevat säteittäin kohti alhaalla olevaa suihkulähdettä, jossa kolme joutsenta on nousemassa siivilleen kohti taivasta yli tuijien ja niiden takana kasvavien korkeiden mäntyjen. Myös vesisuihkuja on kolme. Saavutettuaan lakipisteensä vesipatsaat putoavat hajoavina ryöppyinä takaisin veteen muodostaen loittonevia renkaita ja saaden koko altaan väreilemään. Kolme on pyhä luku kristinuskossa. Kolme joutsenta ja kolme vesisuihkua kuvaavat mahdollisesti Jumalan kolminaisuutta, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä?

Malmin amfiteatterilla on yhteytensä antiikin Rooman aikaisiin esikuviinsa, kuten Rooman keskustassa sijaitsevaan, ensimmäisellä vuosisadalla rakennettuun jättiläismäiseen Colosseumiin, jonne mahtui 50 000 katsojaa tai varhaisimpaan säilyneeseen, noin 70 eKr. rakennettuun Pompeijin amfiteatteriin. Antiikin Kreikassa syntyneessä teatterissa on puoliympyrän muotoinen katsomo kun roomalaisessa amfiteatterissa näyttämö on keskellä ja katsomo kiertää sitä. Kun teatterissa esitettiin korkeakulttuuria, tragediaa, komediaa ja satyyrinäytelmiä, niin amfiteatterissa puolestaan esitettiin kansan syville riveille rankkaa viihdettä gladiaattori- ja eläintaisteluineen. Amfiteattereissa toden ja fiktion rajat hämärtyivät, sekoittuivat ja rikkoutuivat; ne olivat aikansa tositeeveedraamaa, näyttämölle tuotua ”maailman teatteria”, theatrum mundi, jossa marttyyrit ja gladiaattorit ”esiintyivät” henkensä kaupalla. Nykyään kansan rauhoittaminen ”leipää ja sirkushuveja” -ideologian hengessä hoidetaan verettömästi virtuaaliväkivallalla ja -pornolla. Ehkä Colosseum on nyt kaikkialla, sisäänrakennettuna tuhoavaan ja eriarvoistavaan totaalikapitalismiin.

Amfiteatterin lisäksi olemme muinaiselle Roomalle velkaa paljosta muustakin. Kaikki tiet tai ainakin hyvin monet vievät Roomaan. Kun kristilliset seurakunnat syntyivät, ne olivat yhdistyksiä, joiden malli otettiin roomalaisilta, ja pääsiäisen ja joulun ajankohdat määrittyivät 300-luvulla keisari Konstantinuksen palvoman Voittamattoman Auringon mukaan.

Myös kirkoissa juhlapäivinä luettu Nikean uskontunnustus syntyi Konstantinuksen koolle kutsumassa ensimmäisessä ekumeenisessa kokouksessa Nikeassa vuonna 325, jossa samalla vahvistettiin, keisarin miekan avulla, yhden katolisen valtakirkon synty. Ilman Roomaa meillä ei olisi kirkkoa siinä muodossa kuin sen nyt tunnemme, ei suuria katedraaleja eikä myöskään kirkon ylläpitämiä hautausmaita. Ilman Rooman imperiumin 400 000 kilometrin pituista tieverkostoa kirkko ja kristinusko eivät myöskään olisi voineet levitä niin nopeasti. Rooman sotilaat ja kristillisen evankeliumin julistajat kulkivat samoilla teillä.

Nykyisellä hautauskulttuurillakin on yhteys antiikin Roomaan. Myös Roomassa hautamuistomerkin piti välittää ja säilyttää tietoa vainajasta. Nimen lisäksi roomalaisissa hautamuistomerkeissä ilmoitettiin vainajan syntyperä, suku, tittelit ja merkittävät saavutukset, vaikka ammattinimikkeet ovat suomalaisista hautakivistä jo lähestulkoon kokonaan hävinneet. Tärkeää oli siis säilyttää yksilöllinen muisto vainajasta ja suojella häntä nimettömyydeltä ja vajoamiselta kuolleiden harmaaseen massaan. Vainaja oli roomalaisessa kulttuurissa edelleen yhteisönsä jäsen. Siksi haudasta tuli huolehtia. Haudalla tuli myös vierailla vainajan syntymäpäivänä ja jättää sinne syötävää ja juotavaa. Yleisiä kuolleiden muistopäiviä järjestettiin kaksi kertaa vuodessa. Meillä vastaava muistopäivä on marraskuun pyhäinpäivä.

Roomalaisten mukaan vainajan sielu asui Äiti Maan alla, Hadeksessa. Harvemmin puhuttiin sielun nousemisesta taivaalle. Hauta oli domus aeterna, ikuinen koti, johon vainaja sai jäädä asumaan. Hauta oli elävien ja kuolleiden kohtauspaikka ja samalla välitila matkalla manalaan. Oli tärkeää haudata vainaja perinteisten riittien ja uhrien mukaan, muuten hän saattoi jäädä maan päälle tekemään pahuuksia. Rikkaiden leposijat olivat näyttäviä talohautoja, joissa vainajan tuhkaa tai ruumista säilytettiin sille varatussa astiassa, amforassa. Haudat pyhitettiin manalan jumalille, kuolleiden sieluille ja hengille, maaneille, joiden latinalainen nimi Dis Manibus tai lyhennys D. M. esiintyy usein hautojen piirtokirjoituksissa. Köyhät saivat jäädä unohduksiin. Heidän ruumiinsa heitettiin kaupungin ulkopuolella oleviin yhteishautoihin, maahan kaivettuihin kuoppiin.

Halkaistu mies tuijottaa minua puiden välisestä aukosta Malmin hautausmaan amfiteatterin eli korttelin 12 ylärivillä. Kasvot ovat kuin kirveen terä, ilman silmiä, suuta tai korvia. Pengermältä toiselle johtavat portaat vievät halkaistun miehen haudalle. Hautakiven edessä on nuupahtaneita valkoisia krysanteemeja. Ammottava kaulan juuresta lähtevä haava on katkaissut hautakiven päällä olevan figuurin kahteen osaan. Hahmolla on puku päällä ja kravatti kaulassa, kädet ovat huolettomasti taskussa.

Elokuvaohjaaja Mikko Niskanen on kuin kuvanveistäjä Tapio Junnon hänen haudalleen veistämä patsas. Kirveen pää iskee terävästi ja lujaa, mutta ei kuule, näe tai haista mitään. Niskasen elokuvien keskeiset teemat nousivat hänen omasta sisäisestä maailmastaan, tunteista ja kokemuksista. Siinä oli niiden voima. Syvässä henkilökohtaisuudessaan ne olivat universaaleja. Niskasen menestys edellytti itsekeskeisyyttä, röyhkeyttä, kovuutta; hän uhrasi taiteelle kaiken, koko elämänsä, lapset, avioliitot, ystävät. Avioliitot kariutuivat, koska toisen ihmisen läsnäolo samassa talossa esti hänen luovan työskentelynsä. Niskaselle elokuvassa oli kyse elämästä ja kuolemasta, jossa liikkuva kuva oli vain väline elämän tallentamiseen, ilman itseisarvoa.

II

Figuurin keskeltä haljennut ruumis kuvaa Niskasen haavoittunutta ja traumatisoitunutta minuutta, sovittamatonta ristiriitaa ja siitä nousevia elokuvien keskeisiä teemoja: välienselvittelyjä isänsä kanssa, vanhempien menettämisen pelkoa ja kodittomuutta, jotka juontavat juurensa välirikosta isän kanssa ja siitä, että Niskanen joutui jättämään kotinsa 13-vuotiaana. Näitä traumoja hän toisti elokuvissaan ja elämässään, kyvyttömyydessään sitoutua avioliittoihin ja traagisissa suhteissa omiin lapsiinsa.

Niskasen suhde herroihin oli ristiriitainen. Herravihasta huolimatta hän oli heidän seurassaan viihtyvä opportunisti mutta tunsi kuitenkin samaan aikaan syvää alemmuutta maalaisuudestaan, jota hän toisaalta korosti. Hän samastui voimakkaasti Kekkoseen, jota hän ihaili ja piti hengenheimolaisenaan, yksinäisenä taistelijana ja poikkeusihmisenä. Elämänsä viimeisinä vuosina hän suunnitteli ohjaavansa Kekkosesta elokuvan ja teki laajoja valmisteluja aineistoa kasaten ja haastatellen Kekkosen tunteneita ihmisiä. Niskanen rajasi elokuvan vuosiin 1948–1956, jotka hänen mielestään olivat oleellisia Kekkosen tarinassa. Niiden vuosien aikana Kekkonen joutui rajujen hyökkäysten kohteeksi, jopa läheisten ystäviensä pettämäksi. Niskanen halusi tietää, mistä Kekkonen ammensi voimansa ja mitkä olivat hänen keinonsa selviytyä. Elokuvasäätiö ei kuitenkaan lähtenyt rahoittamaan hanketta. Niskanen epäili, että se johtui Kekkosen kuoleman jälkeen tähän kohdistuneesta arvostelusta ja keskustapuolueen sisäisistä ristiriidoista. Aika ei ollut poliittisesti kypsä Kekkos-elokuvalle.

Niskanen ympäröi itsensä menestyksen ulkoisilla tunnusmerkeillä, hienoilla autoilla, asunnoilla ja veneillä. Hän on klassinen esimerkki uhosta ja näyttämisen halusta niille, joiden koki joskus häntä nöyryyttäneen: kulttuuriväelle, tekovasemmistolaisille älyköille, elokuvasäätiölle, lapsuuden aikaisille kiusaajille, isälleen. Siitä ammennetulla voimalla mentiin läpi betonimuurin ja otettiin mitä haluttiin. Kuten Tapio Rautavaara, Mikko Niskanen loi itselleen äijäroolin, jota näytteli menestyksekkäästi läpi elämänsä. Elämä ja elokuva kietoutuivat yhteen erottamattomaksi kudelmaksi. Niskanen totesi, että elokuva oli hänelle rakastettu, ainoa, jolle hän uskalsi vannoa uskollisuutta.

Sakari Toiviainen kirjoittaa Niskasen elämäkerrassa, kuinka tämä katui ”heikkoina hetkinään” laiminlyöntejään ja välinpitämättömyyttään lapsiaan kohtaan. Heikkoina hetkinään? Voisiko ajatella, että ne olivat päinvastoin hänen vahvoja ja kirkkaita hetkiään, jolloin hän näki, minkä hinnan joutui maksamaan urastaan? Mikko Niskanen oli omille lapsilleen julkisuuden henkilö, johon he pääsivät tutustumaan vasta aikuisena. Johtuuko puhe heikoista hetkistä suurmiesihailusta ja -palvonnasta, joka oikeuttaa lähtökohtaisesti lasten kärsimyksen “Suuren Taiteen” hyväksi? Ovatko lapset vain alaviite vanhempien toteuttaessa palavaa kunnianhimoaan? Ylevät puheet Jumalten keinusta, jossa poikkeusyksilöitä riepotellaan maan ja taivaan välillä, ovat osa taiteilija- ja suurmiesmyyttiä, samaan tapaan kuin alkoholismin ja kaikenlaisen vastuuttoman ja lapsellisen käytöksen hyväksyminen luonnollisena osana taiteilijuutta.

Taide ei ole koskaan yhdenkään lapsen kyyneleen arvoinen, eikä se oikeuta lasten kärsimystä. Silti voidaan kysyä, onko mitään taidetta syntynyt ilman lapsen kyyneliä ja haavoja, ja kuinka itsenäisesti me lopulta teemme valintoja elämässämme? Markkinat luovat meille kuvan itsenäisestä ja vapaasta ihmisestä, mutta entä jos elämä onkin ajautumista, sattumaa tai kohtaloa ja me vain kuvittelemme valitsevamme elämämme, kun saamme päättää lähinnä eri tuotemerkkien väliltä, otammeko tatuoinnin vai emme, vai lähdemmekö sittenkin lomamatkalle Balille tai Kanarian saarille? Entä jos me olemme kaikki Jumalan suuressa keinussa, joka heittelee meitä aikansa, kunnes kaikki päättyy ja keinu pysähtyy?

5. osa: Unohdetut sankarit ja hiljaiset jättiläiset

Asfalttitie vie Malmin hautausmaan koilliskulmasta läpi avonaisen portin aidatulle alueelle. Portin edessä, betoniporsaan tankoon kiinnitetyssä kyltissä lukee: ”Varastoalue. Asiaton liikkuminen kielletty.” Porttien takana kaksi kymmenmetristä, ruohottunutta aumakumpua kohoavat kuin kamelin kyttyrät. Hieman niistä vasemmalle on mulloksella oleva aktiivinen auma, johon kaivettujen hautojen pintamulta ajetaan. Tie sinne kiertää vanhojen aumojen takaa. Portin jälkeen tie haarautuu. Alhaalla vasemmalla näkyy kaksi pitkää multakasaa, joita peittävät vihreät suojakankaat. Tien varressa on värikäs, muutaman metrin korkuinen läjä täynnä haudoilta kerättyjä hautavihkojen vihreitä pidikkeitä ja erivärisiä nauhoja. Surunauhat omaiset tai hautausmaan työntekijät ovat keränneet pois.
Oikealle vievän tien notkelmassa on satoja hautakiviä. Ne on aseteltu tien kahta puolta, vieri viereen, pitkiin jonoihin. Näkymä hätkäyttää. Hautakivilläkin on oma hautausmaansa. Kivet on poistettu käytöstä, kun haudan hallussapitoaika on mennyt umpeen, eikä sitä ole jatkettu. Joissakin kivissä näkyy nimiä, mutta suurimmaksi osaksi ne jäävät piiloon kivien likistyessä tiukasti toisiinsa. Rivien päässä on keppiin naulattu vanerilevy, johon on kirjoitettu mustalla tussilla isoin kirjaimin ”Päättynyt 2015” ja sen alle ”Sluupattu 2017”. Haudan hallinta-aika on siis päättynyt 2015 ja kivi poistettu 2017.
Hallinta-aika on nykyään 25 vuotta, jonka umpeuduttua omaisille annetaan vielä pari vuotta aikaa sen uusimiseen. Ajan umpeutumisesta ilmoitetaan omaisille hyvissä ajoin. Kaikesta huolimatta virheitä tapahtuu, sekä inhimillisiä että tietotekniseen järjestelmään liittyviä. Tietokoneohjelma on saattanut ilmoittaa virheellisesti hallinta-ajan umpeutuneen jo vuosia sitten, jonka seurauksena kivi on poistettu haudalta. Haudalle saapuvien omaisten järkytyksen voi ymmärtää. Hautakivien hautuumaalla kivet odottavat viimeistä tuomiota ja tuomaria, jonka nimi on Lohja Rudus. Kivet murskataan ja myydään eteenpäin käytettäviksi tien pohjiin tai rakennusten perustuksiin. Emil Henrikssonin hautakivi on saattanut hyvinkin kokea saman kohtalon. 
Pari kesää sitten etsin korttelista 25 hienomekaanikko Emil Henrikssonin hautaa. Hänet haudattiin 73-vuotiaana Malmille joulukuussa vuonna 1959. Haudasta ei näkynyt jälkeäkään. Hautakivi oli poistettu.  
Henriksson ei ollut mikä tahansa mekaanikko vaan maailmankuulun Abloy-lukon keksijä. Se oli mullistava keksintö, ensimmäinen lukko, jota ei voinut tiirikoida. Abloy on nykyään maailman johtavia lukkobrändejä. Muun muassa Pietarin Eremitage, Eiffel-torni sekä British Museum lukitaan Abloy-lukoilla.
Voisi kuvitella, että Emil Henriksson olisi ollut upporikas mies. Kaikkea muuta. Vuonna 1921 Henriksson myi patentin Abloy-yhtiölle sadalla markalla sekä 50:llä yhtiön osakkeella, joka oli 25 % osakekannasta. Henriksson ei ollut bisnesmiehiä. Hänellä oli myös onneton tuuri. Lukkopatentti joutui pankille, kun yhtiö meni konkurssiin vuonna 1923. Pankki myi sen eteenpäin Kone- ja Siltarakennus Oy:lle, jonka puolestaan Wärtsilä-yhtymä osti vuonna 1936. Nyttemmin Abloy on kuulunut vuodesta 1994 lähtien suomalais-ruotsalaisen Assa–Abloy-konsernin omistukseen. Se on yksi maailman johtavista lukko- ja lukitusjärjestelmien valmistajista.
Henriksson siis menetti kultakaivoksen ja jäi nuolemaan näppejään. Patentin menettäminen otti Henrikssonia luonnollisesti päähän. Hän syytti itseään tyhmyydestä ja huonosta liikemiestaidosta, mutta lohduttautui sillä, että hän oli kuitenkin ammattimies alallaan. Lukon keksimistä ei häneltä kukaan voinut ottaa pois, vaikka rikkautta ja gloriaa siitä ei ollutkaan herunut. Mietin, jos Henriksson olisi säilyttänyt oikeudet Abloy-lukkoon, menestynyt ja rikastunut, olisiko hänen hautansa silloin hävitetty ja unohdettu. Jos omaiset eivät jatka hautasopimusta niin kirkko on perinteisesti ottanut kulttuurisesti merkittävien henkilöiden haudat hoitoonsa.  
Samoin kävi toisen sankarin, Aino Kassisen, haudalle. Kassinen unohdettiin ja hänen hautansa hävitettiin, vaikka hän oli oman aikansa suurnainen, johon koko Suomi tuntui turvautuvan vuosikymmenien ajan tavallisesta kansalaisesta maan eliitteihin, poliitikkoihin, talous- ja kulttuurivaikuttajiin. 
Kun talvisota syttyi, Helsingin Lapinlahdenkadulle virtasi aamuvarhaisella herrojen mustia autoja ”kansakunnan selvänäkijän”  luokse tiedustelemaan, miten heidän ja heidän perheidensä käy puhjenneessa sodassa, miten Suomen, Euroopan, koko maailman. Oven takana oli ihmisiä Yhdysvaltain, Ruotsin ja Englannin lähetystöistä. Jopa marsalkka Mannerheimin adjutantti, everstiluutnantti Mikael Gripenberg tuli paikalle.  Kassinen oli pyytänyt Gripenbergiä kertomaan Mannerheimille, että alussa on hieman hankalaa, mutta kyllä Suomi siitä selviää. Sotien jälkeen Mannerheim tapasi selvänäkijän henkilökohtaisesti. Kassinen kertoi, että Mannerheim oli pyytänyt häntä ajamaan levottomat henget pois hänen Louhisaaren kartanostaan. Sen hän oli tehnytkin, etätyönä.
Suomen Pankin pääjohtaja ja tuleva presidentti Risto Ryti tapasi Kassista usein. He eivät keskustelleet politiikasta vaan teosofiasta ja ihmisen henkisestä kehityksestä. Monet politiikan ja talouselämän johtajat halusivat varmistaa Kassiselta, olivatko heidän tekemänsä päätökset oikeita. Hänen luonaan vierailivat muun muassa Suomen ulkomaankauppaliiton toimitusjohtaja Jaakko Kahma, Marimekon perustaja Armi Ratia, kirjailija Maila Talvio, kuvanveistäjä Essi Renvall, näyttelijä Tarmo Manni ja Vesa-Matti Loiri, joka oli Kassisen ystävä vuosien ajan tämän kuolemaan saakka.
Omien sanojensa mukaan Kassinen oli ennustanut talvisodan syttymisen, vuoden 1972 Münchenin olympialaisten verilöylyn, Suomen EEC-vapaakauppasopimuksen, Helsingin metron ja Saksojen yhdistymisen. Toteutumattomia ennustuksia oli paljon, kuten Max Jakobsonin valinta YK:n pääsihteeriksi tai toisen auringon syntyminen vuoteen 2000 mennessä. 
Kassinen oli kiistelty hahmo. Jotkut pitivät häntä huijarina. Vuonna 1971 hänestä levitettiin ilkeitä huhuja, joiden mukaan hän kaataisi Näsinneulan ja upottaisi Vaasan ja Uumajan välillä kulkevan autolautan. Huhujen järjettömyydestä huolimatta monet näyttivät niihin uskovan: väki väheni autolautalta ja Näsinneulasta. Kun osa autolautan henkilökunnastakin jäi pelon vuoksi maihin, varustamo kutsui Kassisen vierailulle laivaan katkoakseen huhulta siivet. Yhden huhun mukaan Kassinen olisi hengenvoimillaan myös räjäyttänyt Oulun typpitehtaan.

II
Kaksi vanhaa ruotsinpihlajaa seisoo Malmin hautausmaan korttelin 26 keskellä arvokkaana, rauhoittavana, kutsuvana. Rungot ovat rosoisia, kaarna halkeilee. Runkojen ympärysmitta on yli kolme metriä. Olen usein kietonut käteni noiden jättiläisten ympärille ja imenyt itseeni pihlajien satavuotista viisautta ja elävän puun ja mullan voimaa. Pihlajat ovat nähneet hautausmaalla kaiken, koko sen historian, perustamisesta lähtien. Silti pihlajat ovat vielä teini-ikäisiä; ne voivat elää monisataavuotisiksi.
Puut ovat olleet maailmassa satoja miljoonia vuosia, kun taasen ihmisen kaltainen olento on ollut täällä joitain miljoonia. Hiljaiset jättiläiset lohduttavat ja välittävät rauhaa nopeatempoiselle ja levottomalle ihmiselle. Viimeistään siinä vaiheessa niiden merkityksen ymmärtää, kun kesäpaikan läheisyydessä suoritetaan avohakkuu; raiskattua maisemaa katsoessa tuntuu kuin sielu revittäisiin rikki. Monilla ihmisillä on jokin tietty puu tai puita, joka on jollakin tavalla ollut merkittävä. Minun puuni oli kotini lähettyvillä, pellon rajassa ollut ”haarapuu”, iso, haaroittunut koivu, jonka kahden rungon välissä lapsuuden ahdistukset katosivat hetkeksi. Haarapuuhun me myös pakenimme piiloleikissä poliisikoiraksi koulutettua Santtu-saksanpaimenkoiraamme. Santtu löysi meidät joka kerta vaivatta, samoin kuin työssään metsiin kadonneita ihmisiä tai pakenevia rosvoja ja kätkettyjä huumeita. 
Puut voivat olla paljon elävämpiä kuin osaisimme kuvitella. Jos kykenisin virittämään itseni ultraäänitaajuudelle, voisin kuulla helteisenä kesänä hirvittävän huudon janoon nääntymäisillään olevista puista, kun ne värähtelevät juurista runkoon nousevan vesivirran ehtyessä. Mykkien puiden maailmassa värähtelyt merkitsevät huutoa, jolla ne ilmaisevat tuskaansa ja varoittavat veden loppumisen vaarasta lajikumppaneitaan. Ultraäänien taajuudella tapahtuva huuto ei ole sen mekaanisempaa. kuin ihmisääni, joka syntyy ilmavirran saadessa äänihuulet värähtelemään
Kun vettä on tarpeeksi, voisin kuulla superkorvillani kohinaa puun sisältä, veden virtausta, joka syöksyy juurista latvaan senttimetrin sekuntivauhtia. Voisin kuulla myös puun puhetta maan alta, juurista, 220 hertsin taajuudella tapahtuvaa naksahtelua. 220 hertsiä tuntuu olevan juurten oma taajuus, jolla ne kommunikoivat keskenään ja välittävät tietoa. Laboratorioissa tehdyissä tutkimuksissa puiden juuret käänsivät kärkensä äänen suuntaan juuri tuolla taajuudella. Näyttää siltä, että puut ”havaitsevat”, ”kuulevat” ja ”puhuvat” omaa, ihmisiltä salattua kieltänsä. Puilla on ominaisuuksia, jotka hämärtävät puiden ja eläinten välistä tiukkaan määriteltyä rajaa. Puut voivat reagoida myös tuhohyönteisten puremiini. Haavan kudokset alkavat heti vapauttaa glutamaatti – aminohappoa, joka välittää sähköisiä hälytysimpulsseja koko puuhun, senttimetrin minuuttivauhdilla tai enintään millimetrin sekunnissa, ja erittää tuhohyönteisille vahingollisia aineita. Kaikki tämä tapahtuu hyvin hitaasti, joten tarpeeksi tuhoisaa hyökkäystä vastaan ne eivät ehdi puolustautua. 
Malmin hautausmaan pääkäytävän vaahterat kokivat tällaisen liian tuhoisan hyökkäyksen. Ehdin nähdä tämän hautausmaan ravintolan edestä, kohti kappeleita kulkevan, yli puoli kilometriä pitkän vaahterakujanteen, kun siitä oli puolet jäljellä. Kypäräpäiset kaatomiehet saapuivat paikalle kuin teurastajat moottorisahoineen ja ajoivat kahdessa päivässä matalaksi kujanteen jäljellä olevat 76 vaahteraa, joista paksuimpien rungot ovat yli 80-senttisiä. Kannot revittiin juurineen maasta. Kujanne oli täynnä irvokkaita raatokasoja, kuin teurastettuja eläimiä sinne tänne sojottavine raajoineen.
Kukaan ei enää kulje Malmin hautausmaalla häikäistynein silmin vaahteroiden väriloistossa, eikä kahlaa niiden maahan pudottamassa keltaisessa, kahisevassa lehtimeressä. Vaahterat olivat aavistaneet lähestyvän kuolemansa. Ne olivat keskustelleet ja välittäneet tiedon toisilleen juurten ja lehtien välityksellä, kertoneet puulta toiselle tulevasta katastrofista. Silti niillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Kun moottorisaha iski ensimmäisen vaahteran kylkeen, puu alkoi huutaa kaikkien lajitovereidensa kuolemaa. Hiljaiset jättiläiset, puusisaremme, ja -veljemme ovat aivan liian hitaita ja puolustuskyvyttömiä ihmisten maailmaan.